Part 8

Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai hän minut äärettömästi hämilleni.

-- Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti. Maljamme ja kiitos avustuksesta.

Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti varoittanut Gertrudia professorista.

-- Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille, kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme, mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen, johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi sekä lähteneet pois sangen pian.

-- Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.

-- Etkö sinä pidä?

-- Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.

-- Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.

-- Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud polveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat jotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.

-- Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää edellä, pojat! Mitä pidät hänestä?

-- Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.

Tämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi kutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat molemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.

Gertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi kertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään päätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli seurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän oli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi naimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin: -- Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän paljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin tuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin enemmän hänestä.

Kuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme pitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään sydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen esineeksi -- --.

Kuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud viettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.

Mutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme keskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan huomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin äänettömään kysymykseeni.

-- Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi, Gertrud? sanoi hän.

18. Ruma mies.

Heinäkuun 20 p:n&.

Aamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas. Aamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja raskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja loikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.

Hypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana olin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.

-- Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?

Erik vain luki vastaamatta sanaakaan.

-- Erik! Mutta sanohan toki!

-- Etkö voi rauhoittua?

Tuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta uneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.

Hän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin suvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi minulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.

-- Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis, on jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa tulee hyvät olot.

-- _Kuka_ joutuu kiinni?

-- Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä ennenkuin ruoka on pöydässä.

-- Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan Gertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en oikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.

Se, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä tunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies, joka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut, koettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili meille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen, ja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle, paitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin asioihin hän oli halunnut Erikin apua.

Nyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin (mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen tutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen todisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu, vannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Kukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.

-- Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille. Ajattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen kuin hän oli meillä.

-- Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin kirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että minä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin olisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei velvollisuuteni koskaan voinut vaatia.

Sitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa, ei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys avioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin tulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut itsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka kuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee hauskaa.

Mutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi yhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja rehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin käsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.

Erik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun hänen miettineen samaa kysymystä.

Seuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan karkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta kauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.

-- Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.

-- En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.

-- Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.

Päivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä päivällistä ulkona "Åken kanssa". Mutta Åke on lakimies, ja niin en kysynyt enempää.

Olin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä halunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.

Silloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja kertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle pari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut mitään, millä olisin täyttänyt sivut.

Hänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen eroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen jälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni ja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista, säilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en uskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja kirjallisuuttakin.

Mutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi teetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä ollut kotona.

-- Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.

-- Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti. Näin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä ihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille. Minä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt, en nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä poliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän tuli.

-- Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.

-- Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.

Ja tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä. Voidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja paljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin naimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli osaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen vuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän edestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja työmiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut sitä enemmän työtä.

Mutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi. Sanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä, että hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan, oli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut luonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta. Ensin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään koskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja heitti sanomalehden käsistään.

-- On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin kansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.

-- Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.

Mutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!

En ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille, kun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa puhelimella siitä minulle.

Ja tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:

-- Tänään tahdon saada ruokaryypyn!

-- Miksi niin?

-- Koska olen velaton.

-- Mitä sanot? Velaton?

-- Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja on sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka on parasta tässä asiassa.

-- Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?

-- Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo ruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.

-- Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?

-- Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.

Erik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin sen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.

-- Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän ystävällisesti. Avattuani säästölaatikon -- onneksi on minulla avain itselläni -- löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä silkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli kirjoitettu: "kävelypukuni"; toisessa oli: "kuukauden jälkiruokamme", eräässä oli: "helluntaimme", toisessa: "pumpuli- ja silkkisukkien erotus". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä paketti, jossa oli: "aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin". Tiedätkö ehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?

-- Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan, jatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.

-- Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule vaateliaaksi, Kamilla!

-- Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein kallisarvoisinta.

Ovikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.

-- Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.

Erik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän sylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.

-- Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.

19. Kuolema ja rakkaus.

Elokuun 5 p:nä.

Onni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä. Pian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa, ja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi leimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä hän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon murjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin kaikki on yhdentekevää.

Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja vaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla lähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen poika.

-- Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin minä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.

-- Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka hänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta? Varmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon summan. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!

Minulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut minun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut ajatellut sitä mahdolliseksi.

-- Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?

-- He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa, sanoi Erik.

Niin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä määrin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät eräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu matkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa sanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi minun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä kaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa häntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei saisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi meille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut niin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole mitään taipumusta leikillisyyteen!

Sitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta koko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.

Minä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua tyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita talouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on tuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.

-- Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän lisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli muuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia kertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan saanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori silloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä, että taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun kammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.

Minä tulen kaipaamaan Matildaa.

Erikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin rastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea enkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu, mikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää kirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.

Eilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut pianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen koskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä vanhin kälyistäni, Ruut.

-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi päiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla; siellä haisee tomu ja kamfertti.

Oliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin nähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja jutella.

Päätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja hemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös hyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle kahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti, jolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.

Kello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme potilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen tunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut, joka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin tavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen ja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän nuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista, jotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että ensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta. Mutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.

Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni. Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.

-- Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein hauskaa.

-- En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan, ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.

-- Sinulla oli este?

-- Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut missään tapauksessa.

-- Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.

-- Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei asianlaita ole niin.

-- Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.

-- Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.

En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.

Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.

-- Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä, että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista, että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt olen perinpohjin kyllästynyt niihin.

-- Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja sitten seuraa elämän vakavuus.

-- Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma, missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille parhaiten.

-- Gertrud on kiltti, sanoin minä.

-- Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää, saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on tärkein maailmankaikkeudessa.

-- Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta, ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi?

-- Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta kysymykseeni.

Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.

Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä vähän naurettavaksi.

-- Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi rakastumalla johonkin toiseen.

-- Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan. Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on tarrautunut kehenkään mieheen.

-- Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen! Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja valheellista kuin rakkaus.

Jouduin hyvin hämilleni -- hänen äänensä sävy saattoi minut aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka onnettomasti rakastin rakkautta.

-- En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen välillä jonakin alhaisena?

-- Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä. Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla. Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on vainonnut minua kovin sen jälkeen.

Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi. Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin, minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää, ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea. Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan, vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.

-- Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.

-- Sellainen on siis _sinun_ kokemuksesi, sanoi Ruut.

Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani, haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita poskiani.

-- Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.

20. Maijan tappio.

Elokuun 20 p:nä.