Part 7

-- Ei sanaakaan. Minä sanoin sentään: Kasööri ei näytä niin päivettyneeltä, kuin merellä olleen pitäisi. -- Ei, oli niin kylmä siellä ulkona, vastasi hän silloin.

Mieleni tuli niin kummalliseksi. On aina kolkkoa huomata, että aviomies on valehdellut, että hänellä on ollut salaisuuksia. Hänellä on voinut olla mitä kauniimmat perusteet, nimittäin antaa minun nauttia ilman omantunnon vaivoja juhannusajan viehättävyydestä maalla. Kenties riippui asia siitä, että piletti edestakaisin Vetterbyhyn maksaa 18:50, mutta luultavasti oli se jotakin muuta. Matildahan oli lähetetty pois. Mitähän tuo kaikki merkitsi? Kun mietin: kuinka vähän ystävällinen, kuinka sulkeutunut, kuinka huomaamaton hän olikaan ollut viime viikkoina minua kohtaan? Kuinka lyhyitä ja mitättömiä hänen pari kirjepahastaan minun poissa ollessani! Hajamielisesti noukin tavaroitani piirongin laatikoista. Sydämeeni kohoava uusi pelko saattoi minut suunniltani. Mieleeni johtuivat Maijan ajattelemattomat sanat pienestä pankkineidistä. Entä jos? Mutta ellei asian laita olisikaan niin, vaan Erik olisi viaton, oli kuitenkin niin kamalaa sekin, että saatoin epäillä. Nyt näin selvästi kuinka toisenlaiseksi elämämme oli muodostunut kuin olin kuvitellut.

Matilda tuli taas sisään. Hänellä oli leikkuulaudalla viisi pientä pihviä.

-- Nämä maksavat 2:25, sanoi hän. Eikö se ole hirveää! Kasööri onkin huolissaan, voin sanoa rouvalle. En ole saanut tarjota hänelle muuta kuin silliä, suolaturskaa ja maksaa. Niin ajattelin, että käyttäisimme hyväksemme tänään rouvan kotiintuloa aiheena, antaaksemme hänelle jotakin kunnollista.

Sanoin, että johonkin täytyi kai meidänkin, jotka emme ottaneet osaa sotaan, tyytyä, mutta Matildan mielestä minä nähtävästi osoitin liian vähän taloudellista harrastusta, sillä hän loukkaantui ja meni tiehensä. Sitten kuulin hänen jankuttavan kauan jonkun kanssa kyökissä, ja hetken kuluttua tuli hän sisään taas tehden asiaksi parin vispilän näyttämisen, jotka hän oli kerjännyt sisareltaan, ollessaan tämän luona.

-- Ajatelkaahan minkälaisia asioita tukholmalaistaloissa tapahtuu kesäisin, sanoi hän. Mutta kun itse isäntä käyttäytyy siten kaikkien vuokralaisten nähden, mitenkä silloin tulee aikaan mitään säädyllisyyttä? Tuo vanha, ruma ukko!

Tällä hetkellä toivoin hänen olevan siellä, missä pippuri kasvaa. Pian tulisi Erik, ja minun täytyi koettaa saavuttaa jonkunlaista mielenmalttia siksi.

-- Matildan ei pitäisi niin pian uskoa kaikkea mitä portinvartia sanoo, torjuin minä.

-- Portinvartia! Näkeehän sitä jotakin itsekin! On kai rouva nähnyt hänen kulkevan erään nuorenpuolisen naisen kanssa viime talvena?

-- Niin, emännän, kyllä! sanoin kärsimättömänä. Eikö Matilda kata pöytää?

-- Sen olen jo tehnyt, rouva. Mutta nähkääs, se olikin jonkunlainen varaemäntä, se, tietääkö rouva, sillä se ei ollut hänen rouvansa.

-- No, entä sitten? sanoin minä.

-- Niin, sitten on ukko antanut hänelle kultasepän myymälän.

-- Se ei ollut huonosti, se.'.

-- Siltä näyttää. Etenkin kun tämän edellinen sai vain tupakkamyymälän. Mutta vaikka hän saikin kultasepänmyymälän, niin piti hän kauheata elämää sittenkin. Eräänä päivänä kun hän tuli ukon luo, oli siellä uusi, ja nuo kaksi iskivät yhteen. Ukko oli niin peloissaan, kuin olisi nainen ollut hänen oikea rouvansa, niin, paljon enemmänkin, sillä rouvaansa ei hänen tarvitse pelätä.

-- Hänen oikean rouvansa? kysyin minä, luonnollisesta vaistosta, eniten kiinnittäen huomiotani oikean rouvan kohtaloon.

-- Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi Matilda.

Tämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia miehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä hän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni puhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni johdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni, valitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua, antamaan ainakin sydämeni takaisin -- -- --. Äkkiä ponnahdin pystyyn. -- Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut sinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli hölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin päälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, toistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle kymmenkruunusina --.

Tultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik istui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.

Tahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä ja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä, enimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä -- -- --.

Viimein kuulin äänen vierestäni: -- Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä liian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.

-- Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin. Kyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan mukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.

Erik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä, ei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä sanoin kiireesti hyvästit ja läksin.

Alhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.

-- Halusitko jotakin erikoista?

-- En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?

16. Tulikuumia savipulloja.

Heinäkuun 14 p:nä

On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut mitään -- luullakseni -- niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä, mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja minä olin myös valmis antamaan selityksen.

-- Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.

-- Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.

-- "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa nyt jotakin.

-- En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet, luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik. Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.

Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan: et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.

Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani. Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä, vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.

Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän kohtelisi minua -- ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut paljon parempi.

Kuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.

-- Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.

Käännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että hän puhui.

-- Kuinka niin?

-- Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin silloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut sanaakaan.

-- Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen mielettömään tapaani.

-- Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:

-- Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin...? Tahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita sinulla ei kuitenkaan ole?

-- Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet ollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna, niin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.

-- Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö voi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt sinua.

-- Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai kotona -- -- --.

-- Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua? Niin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä kaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja on tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi, ollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja -- huomaan mitä tarkoitat -- joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta -- tämä sanottiin hyvin vakavalla äänellä -- sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain vahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että yhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei mies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton alussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä vastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua, on se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään tahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.

Hetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua piinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos hän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin miten onneton tahansa.

-- Sinä et käsitä minua, sanoin.

-- Minä voisin sanoa samaa.

-- Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää, vastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että olisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten käsittäisi mistä se riippuu.

Jäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi levitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet, ruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin kaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta huomautuksesta.

-- Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa! Ei, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja sinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi pysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että nainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä en käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin haavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja vaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.

-- Oh!

-- Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka antaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee yksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi minulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.

Olisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain, että yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon taistelumme. Mutta minä vastasin näin:

-- Niin, minä ymmärrän.

-- Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä, että voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana sanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä. Vieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten sinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa, niin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla sinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin helppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole mitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.

Erik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö. Se mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli liiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.

-- Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien helpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle mielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on sinulla liian vähän työtä.

-- Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.

-- Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä lapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa asemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan, säännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä ajattelen.

-- Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta kamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen koettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista tulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi aina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.

-- En, hyi hitto!

-- Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä saan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin musiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.

Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.

-- Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.

-- Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?

-- Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi, ettet sinä lähtisi kotiin.

-- Mitä sinä teit kaupungissa?

-- Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata. Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?

Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä. Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen minä olin.

-- Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla, että minä -- miksikä sitä nyt sanoisin -- kiemailin erään toisen kanssa Karlsbrunin puistossa juhannuksena?

-- Lörpöttelet.

-- Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.

-- Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik tuimasti.

-- Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.

-- Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa. On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä, sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu kuin näkisin sinut.

-- Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen. Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.

-- Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman; herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.

Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta taivaasta ja jota kastellaan kannulla.

Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.

Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan tuntematon nainen:

-- Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin ratkaisevaa.

-- Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?

-- Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua rakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet siitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin välinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan selvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän rakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, _minähän_ juuri olen tuhlannut hänen elämänsä!

Tämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen aavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini, joka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi katuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia savipulloja.

Mutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi savipullon minulle.

17. Verraton professori.

Heinäkuun 16 p:nä.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. -- Mikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui eilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa. Erik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti, näitkö unta? -- Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin käteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen hiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan ja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä sekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin en enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.

Matilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia oli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen mukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä viivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut varaa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.

-- Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin rauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.

-- Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?

-- Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.

-- Hyvä, sitten alamme heti.

Matilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä: -- Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta. Tuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi entisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani ja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja etsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen tavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme. Minusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää, kuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä minä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin pahana tai itsestään hyvänä.

Tihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin säilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä kahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan arkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä tarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin tuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan. On myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on olemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista kahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen askaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan liian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut keittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi puhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen äänen: -- Täällä on Gertrud, terve Kamilla.

-- Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.

-- Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!

-- Onnittelen!

-- Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? -- Kyllä, sillä minä luotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.

-- Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme, sanoi Gertrud.

Muutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.

Olen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen. Onnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä ylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?

Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan, nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut valkeassa puvussaan -- "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän kuiskannut korvaani -- niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.

Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista, mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla, teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.

Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta, ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto -- -- --.

Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä, joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista, vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen, muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen, parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne, jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.