Part 6

Matildaan vaikutti asia mitä syvimmin.

-- En ole milloinkaan ennen huomannut, että kannattaa olla rehellinen, sanoi hän ja oli hyvin nolo. Ja niin pian kuin kaikki kävi. Ei Jumala muutoin tavallisesti ole niin nopsa.

Koetin käyttää tilaisuutta hyväkseni pehmittääkseni hänen sydäntään. Sanoin hänelle kuinka epäedullista oli tehdä jotakin epärehellistä rahan takia. Ei ollut mitään, josta ajan mittaan olisi jotakin iloa paitsi rehellisyys. Luuliko Matilda, että kaikilla noilla, jotka olivat rikastuneet isänmaan ja köyhien kustannuksella, oli vähintäkään iloa rahoistaan?

-- Vielä mitä, kyllä niillä vaan on hauskaa, sanoi Matilda.

13. Maijan salaisuus.

Kesäkuun 17 p:nä.

Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja, mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin vihreitä.

Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja. Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa, kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa. Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein. Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä -- --. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni". Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset, jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä ristiriidassa.

Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle. Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen, vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini, kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".

Kas, siinä on erotus.

Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan, saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?

-- Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?

-- Viisi kuukautta.

-- On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.

-- Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka -- --.

-- Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän siedettävämmäksi itsellesi -- -- sano minulle eräs asia, onko hän milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten hänen omaa toivomustaan?

Minä vastasin: -- Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.

-- Mutta _pikku_ ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän läksi, jättäen minut istumaan siihen.

Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian. Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella, leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen, ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.

-- Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.

-- Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat? Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä, että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.

-- Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.

-- Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?

Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän tarkoittavan Maijaa.

-- Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä, katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan kättä ja menee taas sisään.

-- Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on pelkkää terveyttä ja iloa.

-- Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole täällä, on hänen vieläkin parempi olla.

Minua paleltaa aina sielua myöten.

-- Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.

-- Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea, en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian, niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.

-- No, entäs sinä itse?

-- No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne, että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.

-- Entä Lennart?

-- Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että -- --

Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.

Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.

Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa -- tai mitä siitä sitten tulisi.

-- Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.

Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. -- Etkö voi käsittää, jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa. Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!

Maija hymyilee.

-- Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä, sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä olen vakuutettu, ettet petä sitä.

-- Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen valehtelevani.

14. Erik ei tullut.

Kesäkuun 25 p:nä.

Sain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja, hän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle tullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen, joka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina kalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan, kirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti häntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän marjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa säilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani niinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea pidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire Erikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä, että matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon ikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki veisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä. Itse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja kun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle. Niin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat, kunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen ilman minua -- -- --.

Koko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt oli juhannus, ja mitä minä keksisin?

Kun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme vieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.

-- Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.

-- Pyh!

Kapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin matkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.

-- Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?

-- Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä päähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik -- -- --.

-- Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä juhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata, en tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko paistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan, Jaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo kuistikolla.

-- Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko nuhtelevasti.

-- En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?

Maija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun huoneeseeni.

-- Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot tehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?

-- Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että olen niin yksiavioinen.

-- Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä ennenkuin on joutunut koetukselle.

-- Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua koetukselle, kaikki on aivan toivotonta.

-- Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa pitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?

-- Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me ystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja, mutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi saaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi kruunua) käydäkseen kotonaan.

-- Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit itsesi niin hienoksi.

-- Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä mitään hyötyä.

-- Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.

-- Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti koko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä ja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja lämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani tein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin, tirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta kertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta en sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista mieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin tanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti yksiavioinen.

-- Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.

-- En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle. Sitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.

Maija katseli hymyillen minua. -- Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan, Kamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin hirveän tekopyhä, kun heräät.

Päästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin Maijaa kuitenkin luonani.

-- Minä _en_ suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.

-- Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa -- hänen kaunis, valkea, viisas, melkein keski-ikäinen kätensä -- ja vielä enemmän jos viitsit sen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä viimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta sehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet antanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus sanoa mielipiteesi, jos sittenkään...

Maija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän asti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken kaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella liikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui vaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn -- niin, siinä istui Maija kirkkopukimissaan Sune rinnallaan.

-- Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna, kuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti maailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.

-- Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:

-- Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä, mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea. Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei Sune ollut oikea.

Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä. Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla. Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.

Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja hieroin silmiäni.

-- Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen nähdäkseni oliko kirjettä.

Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon, joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.

-- No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.

-- Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.

-- Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen tarkoittavasti.

-- Niin, mutta se ei onnistunut.

-- Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.

Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin, kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama -- tai Jaakko -- iskisi minuun.

Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.

Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.

-- Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut. Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen tiedän, mitä minun on tehtävä.

-- Mitä sitten?

Hän ei vastannut.

15. Palaneet tulitikut.

Heinäkuun 4 p:nä.

Keskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään lepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En saanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen tervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää puhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan naisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko, tuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti kaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten kirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi tunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.

-- Todellakin, sanoo Jaakko, kun katselee teitä, tekisi mieli uskoa, että luulette voivanne tehdä jotakin hyötyä.

-- Minun aikani ei ole sen kalliimpaa, vastaa Maija, kuin että voin uhrata sen, jos on vähänkin mahdollisuutta siihen. Yrittää ja sortua, enempää ei paremmanpuolinen ihminen voi tehdä, sanoo K. J.

Kun kaikki oli tehty matkustin kotiini. Olin vielä kokemuksieni vallassa ja päättäneenä olla enää kiintymättä pikku seikkoihin, katsella vaan elämäni tapahtumia laajanäköisesti -- -- --.

Mutta kotiin päästyäni tein eriskummallisen havainnon.

Kun tulin kotiin, oli Erik työssään, mutta Matilda oli vastassa. Hän tuntui minusta heti hiukan salaperäiseltä, mutta se tunne hävisi heti purkaessamme säilyketölkkejäni. Olen pannut säilöön pieniä karviaismarjoja, hyötymansikoita, vattuja ja mustikoita sekä muutamia kananpoikia. Maija, joka ei ollenkaan aavistanut kavallustani, on ollut suurenmoisen antelias -- mutta kananpojat olivat Jaakon keksintöä.

Mutta kun Matilda oli tarkastanut kaikki, sanoi hän: -- Nyt näyttäisin rouvalle jotakin. Ja niin hän vei minut kaasumittarin luo.

-- Samana päivänä kun minä lähdin oli kaasumies täällä ja silloin näytti mittari viittä kruunua, sen tiedän erikoisesti, sillä minä olin iloissani ettei se näyttänyt enempää. Kun tulin kotiin, rouva, niin se näytti kuutta. Ja herrahan on ollut merellä.

-- Vuotaako putki? kysyin minä hämilläni. Silloin vei Matilda minut kaasukeittiön luo. Sen pohjalla oli suuri kasa palaneita tulitikkuja.

-- Olen laskenut hopeat, ennätti hän ennen minua, ja olen tarkastanut liinavaatteet. Täältä ei ole mitään poissa.

-- Kuinka asian laita sitten on?

-- Eikö rouva sitä käsitä, vastasi hän. Minä epäilin heti. Kasööri tietenkin. Hän ei ole ensinkään ollut poissa, vaan saapastellut täällä kaiket viisi päivää.

-- Mahdotonta, Matilda! sanoin minä. Hän kirjoitti minulle, että jäisin sinne missä olin, sillä hän lähti saaristoon. Miksi hän olisi tehnyt näin?

-- Niin, rouvan asiaksi kai jää ottaa siitä selvä, vastasi Matilda. Mutta mahdotonta ei kai se ole. Sillä kun menin puotiin maitoa hakemaan, niin sanoin, että nyt on kai joku muu ottanut mattomme meidän poissa ollessamme. Ei suinkaan, sanottiin, kasööri on noutanut sen joka päivä.

-- Eikö hän itse maininnut siitä mitään?