Part 5

Olemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt. Tukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja rahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.

Vaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään, pidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja sisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat olla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo tunnontarkka ihminen.

-- Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.

Jospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.

Seitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa saamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin vaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin minä, että hänet pantaisiin pois.

-- Kuinka pitkästä ajasta te olette sopineet?

-- Puolesta vuodesta aluksi.

-- Sitten hän saa jäädä niin kauaksi.

Tämän keskustelun jälkeen panin heti sanomalehteen ilmoituksen piano-oppilaista, mutta en maininnut siitä Erikille.

Ensi pelästyksen mentyä ohi on rohkeuteni taas palannut. Kuten sanon Erikille: voimmehan tehdä työtä, me voimme, jos saamme pysyä terveinä, maksaa kaikki viimeiseen äyriin. Tunnen olevani vireä ja toivorikas. Olin ennen, sen käsitän nyt, huomaamattani saanut tavan tarkoin laskea mitä annoin Erikille ja verrata sitä siihen, mitä sain takaisin. Nyt heitän sikseen tuon tuhman kirjanpidon. Tunnen taas häntä kohtaan tuota vanhaa rajatonta hellyyttä, palvelemisen halua. En pyydä mitään palkkaa, mutta jos tämän onnettomuuden kautta kuitenkin syntyisi se yhteenkuuluvaisuus, jota olen kaivannut, ja minä kävisin hänelle välttämättömäksi, niin ei se olisi tapahtunut turhaan.

Kun on saanut kuorman kannettavakseen, täytyy tehdä itselleen ies, millä sitä kantaisi, jottei menehtyisi sen painosta!

10. Kieltäymys-säästölaatikko.

Toukokuun 24 p:nä.

Eräänä päivänä pyhien edellä olin hajamielinen ja mietin, mihinkä matkalaukkuun pakkaisin tavaramme kauan aijottua Mariefredin matkaa varten. Silloin havaitsin äkkiä, minkälainen pöllöpää olinkaan, eihän tietystikään tullut mitään pääsiäismatkasta. Nyt sain ensi kerran käytännössä toteuttaa päätöksiäni. Kun olin etukäteen omasta ja muiden puolesta järkkymättömästi päättänyt, niin ei nyt ollut muuta tehtävää kuin panna päätös toimeen todella. Menin suoraapäätä lähimpään postikonttoriin ja kirjoitin kirjekortin, peruuttaen huonetilauksen, sekä panin sen kirjelaatikkoon kaikkine toiveineni saada viettää rauhallinen maalaishelluntai Erikin kanssa kahden.

Päivällisaikana, kun olimme istuneet kauan ääneti, jota niin inhoan, sanoin Erikille: -- Olen pannut kymmenen kruunua kieltäymys-säästölaatikkoomme. Mariefredin matka olisi tietysti maksanut enemmän, mutta --

-- Pitääkö minun kuulla joka kerta, kun menetämme jotakin minun huolimattomuuteni takia, huudahti Erik kiusaantuneena ja työnsi riisivanukkaan luotaan. Tulevaisuus näyttää, hitto vieköön, helvetiltä. Muutoin niin ei sinun tarvitse toimia minun selkäni takana. Sahlgren tuli luokseni tänään ja näytti ilmoitusta pianotunneista ja kysyi olitko se sinä ja arveli, ettei minun pitäisi sallia sinun näännyttää itseäsi työllä. Kuka riivattu on sinulta sitä pyytänyt? Niin, itke nyt lisäksi, niin tulee vieläkin hauskempaa! Miksi tahdoitkin niin itsepintaisesti mennä naimisiin miehen kanssa, jolla on niin huono onni? Ajattelehan mitenkä kävi minun haarakonttorini? Sillä tavoin jatkuu tietysti koko ikäni. Ehkä pankki panee minut vararikkoon, kuka sen tietää? Sitten otetaan kotimme, mitä aijot silloin tehdä? On parasta, että matkustat takaisin Göteporiin.

Minun oli todellakin tullut kyyneleet silmiini, mutta kun hän alkoi puhua niin katkerasti, silloin lakkasin itkemästä, aloin pelätä; tuo vääryys itseään kohtaan ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Hän, joka aina on ollut jäykkä kuin tärkkikaulus, reipas, levollinen, varma kunnostaan, tulevaisuudestaan.

-- Älä puhu mitään tuhmuuksia, ole hyvä, sanoin kiivaasti. Tämä on tapahtunut sen vuoksi, jotta oikein saat näyttää mihinkä kelpaat. Sinä olet tietysti yhtä tarmokas kuin aina olet ollut, vaikka sinua onkin kohdannut onnettomuus.

-- Mistä sinä oikeastaan tiedät kuinka tarmokas minä olen ollut?

-- No, mutta Erik!

Hän katsahti sivumennen minuun olkansa takaa.

-- Häijy ja ilkeä sinua kohtaan olen myöskin, hän sanoi, mutta tahdon huomauttaa sinulle, etten kärsi itseänikään.

-- Jos olisit vähän ystävällisempi minua kohtaan, en voinut olla sanomatta, jos tahtoisit puhella kanssani, kun olet pahoillasi, ja sallia minun lohduttavan itseäsi, niin en välittäisi vähääkään köyhyydestämme.

-- Älä ole niin vaatimaton, sanoi hän kärsimättömästi, sinä teet minut hulluksi. Myönnä sen sijaan, että sinun mielestäsi on sangen ikävää istua virasta erotetun miehen kanssa kaupungissa koko helluntai.

-- Ei suinkaan, vastasin innokkaasti. Minä oikein nautin ajatellessani sitä kymmentä kruunua, minkä säästämme. Aijon keskittää kaikki huvintunteeni sairaalloiseen karuuteen, Erik. Sillä tavoin täyttyy olemassaoloni nautinnoilla.

Hän heittäytyi sohvaan.

-- Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?

-- Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin helluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että olen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni parhaani.

Erik syöksyi ylös sohvasta.

-- Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän pilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.

Ja hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin jo lakannut itkemästä.

Seuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä, ja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni, kantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten menettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani, kaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut, että tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta olinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli, tuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.

Olin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani vastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.

Meidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin Erikin luokse: -- Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.

-- Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.

-- Jospa anoppimuori vain tahtoisi olla puhumatta asiasta, rukoilin sydämessäni matkalla sinne. Mutta se oli turhaa.

-- Ettekö ole löytäneet häntä? alkoi hän heti. Ajatelkaahan, että jonkun lapsistani piti joutua sellaiseen pulaan. Mutta eihän poliisi kelpaakaan mihinkään.

Erik meni heti entiseen huoneeseensa ja sulki oven.

-- Koetat kai sinä rohkaista poika parkaa, Kamilla, sanoi anoppi minulle. Ja ajattelet kai, että hän on aivan syytön, niin ettet moiti häntä mistään. Kesken kaiken, Ruut kirjoitti tänään, hän on Marbyholmassa ja hoitaa vanhaa Hårdh'in vapaaherratarta, tiesitkö siitä, ja kysyi voisiko sinulla olla mitään hyötyä kolmen sadan kruunun lainasta? Sillä silloin hän heti lähettäisi ne sinulle.

Samassa tuli Gertrud sisään ja syleili minua ja valitti onnettomuuttani.

-- Voinko tehdä mitään hyväksesi? hän kysyi.

-- Kyllä, sanoin, jos tahtoisit hankkia minulle piano-oppilaita. Ja sen hän lupasi, mutta on sitten unhottanut koko asian.

Eikä se muuten olekaan niin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon tärkeitä asioita hoidettavana omasta puolestaan. Hän veti minut huoneeseensa ja uskoi minulle, että nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, nuo kolme korkeakoululaista tahtovat selkoa siitä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Ei mitään häilyvää puolueettomuutta enää, nyt on valittava. Nyt on tosiaankin kaikki niin sekaisin kun saattaakin, niin kauan hän on valehdellut ja torjunut luotaan ja siirtänyt tuonnemmaksi.

-- Toisinaan luulen, että olisi parasta jättää heidät kaikki kolme, sanoi hän. Mutta sitten minusta tuntuu, että sekin olisi tuhmaa, ja niin sanoo Märttakin.

-- Tietävätkö he toisistaan? kysyin.

-- Totta kai.

-- No, mitä he sitten asiasta arvelevat?

-- Mitäkö? Eihän miehissä ole mitään ylpeyttä. He nielevät mitä tahansa, kun vain viittaa pikkusormellaan, saa heidät mihin tahansa.

-- Kylläpä sinä puhut!

-- Niin. Salaisuus on vain siinä, että pitää antaa heidän tuntea, että heidät voi joko ottaa tai jättää. He ovat oikeastaan hyvin yksinkertaisia.

Ja hän nosti nenänsä pystyyn.

Kysyin minkä vastauksen hän heille antaisi.

Hän vastasi, että sitä juuri hän oli aikonut kysyä minulta. Ja hän kertoi, että Märtta koetti kovin taivuttaa häntä ottamaan jonkun.

-- Onko heissä sitten joku, josta pidät enemmän?

-- Ei, mutta muuan heistä on professori.

Kysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud vastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin hän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia, sillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli. Eikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä oli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme kaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa olisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta sen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi kauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me naiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla pöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: -- Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa, vahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain on tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule toimeen. Kukin selvittää omat asiansa.

-- Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.

-- Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle loukkaantuneena.

-- _Omista_ veloistani vastaan itse.

Kaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että hän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja Kaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.

-- Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta. Ensiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi, että minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat havittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin mennään kotiin.

Olin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään. Kaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut puolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen pienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia avaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä. Hampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta: -- Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.

11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.

Kesäkuun 1 p:nä.

Odotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä nykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.

Kevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen puissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä, jolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää sydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja jolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin on äänetön kuin kirkkotarha.

Mahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä maailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Koetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin aivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa tapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani, maailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä näyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna, jonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja kun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä oli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin tarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi kukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa voisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi omia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä katkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen hänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee iltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.

Mitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole tukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan. Tuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin, tukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen suuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan tuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa, tila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin meidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan _meidän_, vaan jälkeläistemmekin.

Ajatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan aavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain on sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden tulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä sankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä äidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa -- -- --

Olen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan monivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin laillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen Erikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei olisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.

Jo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin olemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai ei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me kasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.

Tulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.

Sunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin lakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: -- Etkö voi ruveta lukemaan jotakin? Siten unhotat miettimisen. -- Onhan vanha keino koettaa päästä kuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi. Muistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän suositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti luota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan, että Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin. Mutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta itkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se helpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni sen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen määrään se minua suututti.

Erik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa nähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan maatessa nurin lattialla, selkä halki.

-- Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.

-- Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän _uskaltaa_ selittää, ettei hän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen, joka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö. Hänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee mielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.

-- Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei koko Europassa ole rauhallista ihmistä.

Erik otti kirjan lattialta.

-- Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta ole ystävällinen ja varo toista.

Niin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan parempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin omalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni, niin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja kaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla traagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.

Illalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä, kysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:

-- Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.

-- Miksikä niin?

-- Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin ne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja toimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla. Sen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin vanhoja.

-- Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud. Persoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?

-- En, ennen kaikkea en niihin nähden.

-- Vai niin, sinä väität siten. Ottakaamme esimerkki! Jos Erik lakkaisi rakastamasta sinua, pitäisitkö sitä pienenä asiana?

-- Kyllä, niin tekisin.

Erik katsahti minuun kummastellen, mutta oli vaiti. Gertrud alkoi nauraa.

-- En ensinkään tietänyt sinun olevan niin itsepäisen. Sinä sanot mitä tahansa mieluummin kuin myönnät olevasi väärässä. Vaikka maailman sotaa kestäisi sata vuotta, niin eihän kenenkään sydän muutu.

-- Siihen riittää paljon vähempi, rakas Gertrud. Erik oli noussut ja ottanut hyllyltä nidoksen Välskärin kertomuksia.

-- Tahtoisitko Kam, lukea jonkun luvun? sanoi hän. Otamme sen kohdan, jossa kuvataan kaikkein kamalinta aikaa Kaarle XII hallitessa. Sellaista ymmärtää.

Tottelin heti, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki kolme olimme täysin siirtyneet tuohon vanhaan tuttuun kertomukseen. Minusta tuntui, etten milloinkaan ennen ollut ymmärtänyt sitä oikein tai voinut käsittää mitä merkitsee elää, tehdä jokapäiväiset tehtävänsä tietämättä mitä seuraava päivä tai seuraava kuukausi tuopi mukanaan kullekin itselleen ja koko maalle. Kun luku oli lopussa kysyin tahtoivatko he kuulla lisää.

-- Ei, Jumalan tähden, sanoi Gertrud silmät kyynelten vallassa. Minä en kestä kuulla enempää.

-- Kylläpä olet herkkä! sanoi Erik.

-- Tahtoisinpa tietää, kysyin minä, itkitkö Antwerpenin kukistumista esimerkiksi?

-- Ant... werpenin kukistumista? toisti Gertrud, sitä kirjaa en ole koskaan lukenut.

12. Kannattaa olla rehellinen.

Kesäkuun 10 p:nä.

Kun asiaa oikein ajattelen, niin on kaikista, jotka tappiomme on saanut liikkeelle, Matilda auttanut meitä parhaiten.

-- Kuulkaahan nyt, rouva, sanoi hän eräänä päivänä, nyt kuluu lihaa paljon vähemmän kuin ensi aikoina minun täällä ollessani, kuinka se on käsitettävä?

Ja kun en osannut vastata mitään, niin vastasi hän itse: se johtuu siitä, että herrasväki ei malta syödä, olenhan nähnyt miten vähän kasööri ottaa. Mutta hänenhän täytyy syödä, jos tahtoo saada voimia työhönsä.

-- Eikö Matilda luule, että olen sanonut sen hänelle?

-- Kyllä, mutta ei puhuminen auta. Minulla on toinen ehdotus. Tässä kuljeksimme me kaksi suurta naista eikä meillä ole muuta tehtävää kuin talouden hoito, sillä tuota pientä poikaa, joka soittaa kolme tuntia viikossa, en ota lukuun. Mitenkä onkaan, niin tulin ajatelleeksi, että minulla on erittäin hyvä makkaranteko-ohje. Niin että jos rouva luulee, voisimme valmistaa vähän makkaraa noin yksityisesti myytäväksi. Rouva kaipaa enemmän työtä ja herra enemmän ruokaa, ja sittenhän saataisiin molempia. Kun herra saisi nähdä kaiken tuon särpimen ja huomaisi, että me hankimme lihan omiksi tarpeiksemme ilmaiseksi, niin kyllä hän jälleen alkaisi syödä, siitä ei ole pelkoa.

Perustelut olivat sitovia, ja hetken mietittyäni minä suostuin.

Silityslaitos ja makkaratehdas! Kiiltäväksi ja sieväksi tulee ihmiskunta meidän onnettomuudestamme.

Niin rupesimme Matilda ja minä heti paikalla makkaratehtailijoiksi, ja työn kestäessä jouduimme keskustelemaan monenlaisista asioista. Matilda tahtoi uskoa minulle, että hän aikoi lähettää makkaraa Saksaan.

-- Miksikä pitää vain suurten herrain ansaita? Eikö köyhäkin saisi käyttää tilaisuutta hyväkseen?

Hän luuli sen olevan laitonta ja hänen intonsa laimeni vähän, kun selitin hänelle, että se olikin luvallista, sillä silloin hän ei voinut uskoa, että yritys kannattaisi niin hyvin.

-- Tahtoisiko Matilda sitten puijata valtiota, jos voisi?

-- Kyllä, se on selvää. Valtio puijaa köyhiä noilla lautakunnillaan, jotka tekevät kaikki niin kalliiksi.

-- Kuka niin on sanonut?

-- Kaikki sanovat niin.

-- Kutka kaikki?

-- Rouva Pettersson ja rouva Jansson ja kaikki puodissa.

Koetin selittää hänelle, että asianlaita oli päinvastoin, mutta hän ei uskonut sanaakaan puheestani.

-- Niin, herrasväki vetää aina yhtä köyttä kaikessa mikä on huonoa, sanoi hän.

Minä suutuin ja äkkipikaisuudessani uskoin hänelle sellaista, minkä oikeastaan piti olla syvä salaisuus.

-- Voin kertoa Matildalle, sanoin, että kasöörille on tehty tarjous olla mukana puijaamassa valtiota. Hän olisi ansainnut kaiken mitä menetimme pankkivarkaudessa ja enemmänkin. Mutta hän ei tahtonut.

-- Milloin se tapahtui?

-- Eilen iltapäivällä, niin, Matilda itse aukaisi oven tuolle ikävälle miehelle.

-- Niin, mutta hän näytti nokkelalta, sanoi Matilda. Ja kaksikymmentätuhatta on rahaa.

-- Mistä Matilda tietää?

-- Rouva kulta, minä kuulin hänen joka sanansa -- -- -- Ajattelin juuri, mahtaako rouva saada kasöörin ryhtymään asiaan?

-- Mitenkä Matilda voi luulla, että minä hetkeäkään tahtoisin sellaista?

-- Oliko se vaarallista sitten?

-- Kyllä, luonnollisesti se oli hyvin vaarallista, koska se oli laitonta, Mutta Matildan tulee ymmärtää, ettei kasööri hylännyt tarjousta vaaran takia. Hän ei tietenkään tahtonut näinä aikoina tehdä mitään, jonka hallitus on kieltänyt tai joka saattoi vahingoittaa maata. Tähän ei Matilda vastannut. Hetken mietittyään hän kysyi: -- Miksi hän tuli kasöörin luokse?

-- Sen vuoksi, että hän oli lukenut sanomalehdistä, että kasööri oli menettänyt niin paljon rahaa. Hän ajatteli: se raukka tekee mitä tahansa.

-- Mutta siinäpä hän erehtyikin, totesi Matilda äänellä, joka ei osoittanut sen enempää hyväksymistä kuin moitettakaan. Vaikka alussa tuntui minusta tietysti, että asia herätti kasöörin mielenkiintoa.

-- Niin, se tapahtui, jotta hän saisi tietää enemmän.

-- Eikö hän pyytänyt saada jotakin kirjallisesti?

-- Kyllä, mutta, siitä ei tullut mitään.

-- Niin niin, sanoi Matilda, asia on nyt niinkuin se on, ja samalla me vaihdoimme keskusteluainetta.

Eikä sellaisista tule puutetta. Matildan tultua on talo alkanut näyttää minusta toisenlaiselta kuin ennen. Nyt tiedän, että rouva Petterssonin säilöön panemat munat ovat alkaneet pahettua, että rouva Janssonin hillo on ruvennut käymään, että rouva Anderssonin mies tuli juopuneena kotiin eilen, ja että portinvartian tyttö oli tappanut itsensä -- eikö hän tarvitsisi selkäänsä? Samalla kun joukko perheitä oli muuttanut maalle, alkoivat naineiden miesten harha-askeleet, eikä voi tapahtua mitään sellaista, jota Matilda ei tiedä ja selittele. Ja lorun loppuna on: -- Niin, huonot miehet saavat hyvän rouvan ja päinvastoin, mutta Jumala ohjaa. Ja sitten: -- Rouva voi olla iloinen, kun on saanut hyvän miehen.

-- Sitten minä kaiketi olen huono?

-- Niin en ole sanonut. Mutta sen saatan sanoa, että kyllä huonommalla aina on hupaisempaa.

Kolme päivää sen jälkeen kuin tuo ruma mies, joksi hänet nimitin, oli käynyt Erikin luona ja ajettu ulos, ja ennenkuin vielä olimme ehtineet rauhoittua sen suuren tapahtuman jälkeen, sattui uusi. Erik tuli kotiin sen näköinen ilme kasvoillaan, etten ollut nähnyt hänellä kuukauteen. Pankkivaras oli saatu kiinni! Ja ajatelkaahan, hänen mukanaan kokonaista yhdeksäntuhatta kruunua! Luulen, että Erik oli enimmän ihastuksissaan siitä, että mies todellakin oli kansainvälinen ammattipankkivaras, se ikäänkuin hyvitti hänen kunniaansa.

-- Tuntuu aivan kuin olisimme saaneet periä, sanoin.

-- Niin, mutta älä luule, että silti pääset säästämästä. Meillä on 8,000 vielä maksettavana, Kamilla.