Part 4
-- Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli kuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan taloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä ja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin mielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. "Kirjoitan Matildalle, että hän saa livistää!" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä vähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni sopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen, lakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi sopimus oli _minun_ tekemäni, eikä _hänen_ asiansa ole sitä purkaa, luullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään. Naisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän minusta välittää!
Puolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi, hakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi asuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko hän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten napsahti patenttilukko, hän oli mennyt!
Tämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä tarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein parhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että tulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään kohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi kysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä epäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen palvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin korvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut itsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman palkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut saamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että sai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle tuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin täydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus oli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna. Siten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa rikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän minut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi ja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani. Valtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani, tulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian aikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no, kernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut kotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi. Koetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja mielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan päivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein sen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän hylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.
Mutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni rappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni ja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi S:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain pitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin tuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka se voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä hurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:
-- Mitä ihmettä teet _sinä_ täällä?
-- Auta minua kotiin! sanoin minä.
Tulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti puhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: -- Anna hänelle viinimarjaviinaa!
Yöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti aamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin Erikille: -- Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän sanoo!
-- Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.
Olin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä vastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.
-- Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella äänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.
En voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.
Erik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:
-- Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä _nyt_ uliset?
Ja sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää hänet tänne kohta.
Matildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun myötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja kuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.
Häpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan ylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella itselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin suorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta menetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan ensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!
Kotona oli meillä vanha ompelukone, joka toisinaan tuli aivan hulluksi, alkoi ilman näkyvää syytä kolista ja ontua, katkoi lankaa, taittoi neuloja, meni umpilukkoon ja levitti sanomattomasti ikävyyttä ympärilleen. Isä, joka kutsuttiin sitä katsomaan, sanoi: se on niinkuin naiset, ja kuinka minä olin äkäinen siitä! Nyt tunnustan nöyrästi olevani tuon vanhan koneen sukua. Mutta tämä ei saa uudistua. Minun pitää tästedes käyttäytyä ihmisten tavoin, hallita luonnettani tiukoin ohjin ja pitää vikani tarkoin kurissa. Tänään on minun kai maattava, koska minussa on kuumetta, mutta huomenna nousen uusin mielin ja käyn sitten hiljaa ja tasaisesti, kuten kunnollisen ompelukoneen sopii ja tulee.
8. Matildan tulo.
Huhtikuun 17 p:nä.
Matilda tuli torstaina piironkineen kaikkineen, minä tarjosin hänelle kahvia ja näytin kyökin, sitten hän läksi matkoihinsa hankkimaan ruokavaroja. Heti hänen mentyään istuuduin salin pöydän ääreen, edessäni arkki paperia ja sen vieressä kymmenen kymmenenkruunun seteliä, joiden täytyi riittää varustuksiini kesäkaudeksi. Pian oli luetteloni tarpeistani tullut niin pitkäksi, että Kustaa Vaasa kymmenkruunusissa näytti vapisevan harmista, aivan kuin hänet olisi pantu tekemään kahden miehen työ. Nyt täytyi siis pyyhkiä pois, ja ensimmäinen, joka meni, oli kävelypuku. Tuntuu vaikealta kun pitää kulkea tiukassa hameessa, mutta annahan olla, jospa sentään saisin riittämään uuteen hameeseen ainakin. Sivuutan sen sijaan jonkun puseron. Kun siten olin pyyhkinyt pitkin matkaa ja supistanut joka erää, pääsin kaikkiaan 122 kruunuun. -- Uudelleen, ajattelin ujostelematta, niin täynnä intoa ja hyvää tahtoa, etten huokaisemallakaan osoittanut mahdolliseksi saada vähän enemmän rahaa Erikiltä. Samassa soi ovikello, ja kun aukaisin, seisoivat siinä Märtta ja Gertrud, loistavan iloisina. He olivat juuri saaneet päähänsä pukeutua samanlaisiin pieniin vuoristolaislakkeihin, jotka olivat tulleet muodinmukaisiksi sodan johdosta, ja syöksähtivät nyt luokseni näyttämään kuinka ne heille sopivat.
-- Saammeko lainata niskapeilin! Ja niin he katosivat makuukamariin. Minä pistin kiireesti luetteloraukkani piiloon ja astuin pari askelta seuratakseni heitä, mutta jäin seisomaan keskelle lattiaa. Aina valpas kateus oli iskenyt hampaansa siveään sydämeeni ja riippui siinä kiinni, vaikka kuinkakin koetin ravistaa sitä tiehensä.
-- Kam, mihinkä sinä jäit? huusi Gertrud.
Samassa tuli Matilda ja minä aloin purkaa tavaroita hänen toriverkostaan.
-- Sianlihaa, jaha, ja sitten ruskeita papuja.
-- Sanoivat sen olevan Palmstiernan sianlihaa, selitti Matilda, ja silloin ostin sitä. Liha on kallistunut kauheasti, ja nyt, tietääkö rouva, minun hauskalta teurastajaltani on leikattu käsivarsi paljon kyynärpään yläpuolelta.
Tuijotin luultavasti hölmistyneenä häneen, ja silloin hän selitti: niin nähkääs, siinä oli verenmyrkytys. Ja mitä ruskeihin papuihin tulee, niin tahdon vain sanoa rouvalle, että niitä oikein jonotettiin puodissa, ne on salaa kuljetettu Hollannista; mutta minä tyrkkäsin rouvat tieltäni, niin että sain kun vielä oli jäljellä.
Ruskean pavunkin ympärille, ajattelin, voi siis, jos se on kyllin harvinainen, ihmissydämen halu kerääntyä. Siinä oli opetus, joka rohkaisi minua, en tiedä miksi. Otin salaa yhden pavun ja panin sen pukupöydälleni. Matilda ei estellyt keittämästä kahvia tytöille, mutta minä luin hänen silmistään: heti kun minä tulen, kokoavat he väkeä luokseen.
Tytöt olivat vielä peilailemassa, heillä oli uudet kävelypuvut tavattoman lyhyine ja leveine hameineen, mutta vaikka Märtta oli hienompi, niin oli Gertrud nuorempi ja sievempi.
-- Tyttö kullat, sanoin minä noin rouvamaisen ystävällisesti, ei kukaan ole kirjoittanut minulle mitään korttia pääsiäisenä, istukaa nyt ja kertokaa kaikki seikkaperäisesti.
He katsahtivat toisiinsa nopeasti, Märtta otti laukustaan pienen paketin ja ojensi sen minulle.
-- Sinun ei pitäisi saada mitään, kun olet alentunut laittamaan makuuhuoneen, hän sanoi, mutta oikeastaan sinä tarvitset tämän sitä paremmin. Paketissa oli pieni yömyssy heleänvärisine nauhoineen. -- Pane se päähäsi. Minä tein niin, ja sanottiin sen sopivan minulle hyvin.
-- Kuinka Erik ilostuukaan, sanoi Märtta ja koetti saada minut katsahtamaan itseensä.
Mutta minä en hellittänyt. -- Kummalla teistä on ollut hauskin? kysyin.
-- Molemmilla!
-- Mutta eikö ollut hiljaista isoäitisi luona maalla? Kun Märtta huomasi, että hänen oli mahdoton päästä karkuun, kertoi hän pääsiäisvietostaan pienen kuvauksen täynnään hullunkurisia seikkoja. Minä kuuntelin ja ajattelin, että juuri tuolla käsittämättömän luonnollisella äänellä tarjotaan 2,000 kruunua tuntemattomasta Rembrandtista...
-- Isoäiti oli muuten niin pahoillaan, sanoi Märtta, Jeanne serkun takia, te tiedätte, hänen, joka on saanut aikaan sen suuren häväistysjutun. Ajatelkaahan, tytöt, ei ollut _ainoatakaan_ suvussa, joka ei ollut vakuutettu siitä, että hän jumaloi miestään, mutta muutoin pidimme häntä moitteettomuuden esikuvana. Eikö teidänkin mielestänne hänellä olisi pitänyt olla niin paljon kunniantuntoa, niin kauan kuin isoäiti raukka eli, että hän olisi edelleenkin vetänyt meitä nenästä, kun hän oli täysin menestyksellisesti tehnyt niin jo kokonaisen vuoden?
-- Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?
-- Niin, siten voit _sinä_ sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on Tukholman halutuin nainen.
Tuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan kiitosta, loukkasi minua.
-- Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana puhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä pääsiäisenä?
Tämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka, jonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan ole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun tietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija tietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien todellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud hämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa oli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.
-- Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran, siitä on nyt jo monta vuotta.
Tiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi oli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä Märtta nousi heti.
-- Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin hän tekikin.
-- Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta Märttalla ei ollutkaan kaulusta.
-- Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.
-- Hän oli kiukuissaan.
-- Miksi sitten? kysyin.
-- Kam! Hän väittää -- --. _Kuinka_ olet saanut tietää sen?
-- Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut kaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin todellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.
-- Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä ottaa Kaarle mukaansa -- ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen tulee niin sääli -- ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä tilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina aikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta on se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä matkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta Erikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki pahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen suojelee tätä, luuletko sinä niin?
-- Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.
-- Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä silloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150 kuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.
-- Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse, Gertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat, että matkustit Åreen heidän tähtensä?
-- Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää heitä hajallaan.
Nauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön vaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.
-- On sangen ihanaa, sanoin, kun on päässyt kaikesta jännityksestä ja puuhasta ja päättänyt kenen kanssa viettää elämänsä.
-- Mitäpä, jos menisin naimisiin jonkun kanssa heistä! sanoi Gertrud ja rypisti otsaansa, niin että pääsisin vähän rauhaan.
-- Oletko ehkä rakastunut johonkin heistä, sillä se helpottaisi valintaasi.
-- En, en luullakseni, mutta he ovat hirveän sieviä. En luule voivani rakastaa, mutta se kai on samantekevää. Eikö sinun mielestäsi ollut vaikeata mennä Erikille?
-- Oi, ei!
-- Etkö pyytänyt ajatusaikaa?
-- Kyllä, mutta minä en ajatellut.
-- Olitko varma, että Erik oli oikea?
-- Kyllä, aivan varma. Olinhan rakastunut.
-- Huomaan, että minun on paras odottaa ja jatkaa miesrettelöitäni toistaiseksi, sanoi Gertrud alistuvasti.
Ehdotin kainosti, että hänen kenties pitäisi lukea ja suorittaa tutkinto.
-- Hehän ovat kaikki korkeakoulussa, vastasi hän sen näköisenä kuin tämä ratkaisisi asian. Mutta sano minulle, Kam, eräs asia, jota olen usein miettinyt, miltä tuntuu olla sanomattoman onnellinen?
Minä punehduin. Sanomattoman onnellinen, ne olivat niin suuria sanoja minuun sovitettuina.
-- Selviäähän jo itse sanontatavasta, ettei sitä voi sanoa, pelastauduin. Muuten ymmärrät kai, ettei kukaan ihminen ole aivan huolia vailla.
-- Kun on mennyt naimisiin sen kanssa, jota rakastaa!
-- Silläkin on puolensa, mutta sitä et sinä voi käsittää.
-- Kenties joutuu ojasta allikkoon, sanoi Gertrud ja nauroi. Mutta Erikhän näyttää niin onnelliselta.
-- Niinkö luulet? kysyin innokkaasti.
-- Niinpä kyllä, vastasi Gertrud hiukan ihmetellen.
Heti sen jälkeen tuli Erik, ja nähtyämme hänet puhkesimme kumpikin nauruun, sillä hän näytti todellakin kaikkea muuta kuin onnelliselta. Hän suuteli minua raivostuneen näköisenä ja nyökkäsi Gertrudille.
-- Onko piika tullut?
Kun raakana kuoritut perunat tuotiin pöytään, alkoi hän murista, että olin unhottanut sanoa palvelijalle, että meillä kansantaloudellisista syistä tarjotaan perunat kuorimattomina.
-- Matilda sanoo, ettei siitä ole mitään etua, sillä silloin viitsivät ihmiset kuoria vain yhden ja syövät sitä enemmän lihaa sen sijaan.
Ruotsalainen kansantaloustieteilijänä!
Ruoka oli kuitenkin hyvää, ja Erikin katse kirkastui sen verran, että uskalsin kysyä, miksi hän oli raivoissaan.
Niin, hän oli saanut kelvottoman vahtimestarin pankkiin, mutta kuinka voivat vastuuntuntoiset ihmiset valita vahtimestarin noin vain umpimähkään. Sadasta hakijasta oli kenties yksi kelvollinen, ja oli valittava juuri se.
-- Sehän on melkein yhtä tärkeää kuin puolison valitseminen, sanoi Gertrud.
-- Paljon tärkeämpää! puhisi Erik niin vihaisesti, että aloimme nauraa. Luuletko, ettei vahtimestareita ole useamman värisiä kuin rouvia?
-- Mutta mistä johtuu oikeastaan, kysyin minä kahvia juotaessa, että Märtta asuu teillä täällä Tukholmassa, kun hänellä on niin monta ylhäistä sukulaista?
-- Ooh, sanoi Gertrud hiukan loukkaantuneena, hän viihtyy meillä, hän ei pidä niin paljon ylhäisön elämästä. Hän on varsin syvällinen, hänen mielestään on hirveätä olla ylhäisaatelinen.
Erik alkoi nauraa.
-- Luullakseni hän voi sen kestää, sanoi hän.
-- Sinulla on kyllä ollut toisenlainen käsitys Märtasta ennen, huudahti Gertrud.
-- Kyllä, mutta siitä on jo viisitoista vuotta.
-- Silloin sinä olit kahdeksantoista vuotias, sanoin minä hiljaa.
9. Kuorma ja ies.
Toukokuun 10 p:nä.
Tänään hakiessani muuatta laskua kirjoitussalkustani, löysin sattumalta aloitetun kirjeen, joka oli päivätty toukokuun 1 päivänä. Otin sen hajamielisenä käteeni, luin ja ihmettelin kuka sen oli kirjoittanut. Käsiala oli kyllä minun, mutta minun oli mahdoton muistaa ajatelleeni noita ajatuksia ja jaksaneeni olla niin rikkiviisas, että todellakin olin kirjoittanut sivulliselle: olen tavattoman utelias saadakseni kuulla häistäsi...
Ah...
Minusta tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä.
Oli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt tiedän hiukan enemmän...
Olimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri päässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha ja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.
Sinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa päivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana puhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman kodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja minä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa toveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.
Viimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?
Jo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: -- Mitä on tapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään, riisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.
Matilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana, ennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen ovien takana.
-- Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka pidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja uskon, että sinä teet oikein.
Hän katsahti minuun.
-- En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani siinä asiassa, sanoi hän.
Ah, hän olisi voinut olla ystävällisempi -- -- tunsin iskun rinnassani, mutta nyt ei ollut kysymys minusta.
-- Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.
-- Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.
-- Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.
-- Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!
-- Ei, ja se juuri onkin pahinta.
-- Ovatko ne pankin?
Hän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien peitossa.
Koetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista tuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne merkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet kenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina parhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta ja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli ollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä puolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos niiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin kylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän ei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin. Laiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti. Äkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: -- Minut on väliaikaisesti erotettu.
-- Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo sanat täyttivät minut kauhulla.
-- Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin suurushuoneeseen ja jätin setelit esille.
-- Mutta, herra Jumala, Erik, eihän ihmisillä ole tapana varastaa, ja olihan muita, jotka voivat pitää vaaria pankissa.
-- Vastuu oli minun!
Käsitin, ettei maksanut vaivaa väittää vastaan siinä kohdin.
-- Mutta varas voidaan saada kiinni, sanoin. Epäilläänkö ketään pankissa?
-- Ei tiedetä mitään. Mutta jos jätät minut rauhaan, Kam, niin koetan palauttaa muistiini koko viikon ja kaikki näkemäni ihmiset.
Vastasin, että hän saisi olla rauhassa, mutta ensin täytyi hänen syödä päivällistä. Ei sen vuoksi tietystikään, että se maistuisi, mutta siksi, että aivot tarvitsivat polttoainetta toimiakseen. Tuskin oli Matilda verrattoman hienotunteisesti tarjoillut liemiruo'an, kun puhelin soi.
Erik ja minä nousimme samalla kertaa, lujasti päättäneinä ennättää ennen toistaan, mutta Matilda oli meitä nopeampi.
-- Herrasväki on syömässä, kuulimme hänen sanovan, olkaa hyvä ja soittakaa vähän myöhemmin.
-- Se oli ruustinna, sanoi hän.
-- Nyt on Aftonbladetin iltapainos tullut, sanoi Erik inhoa ilmaisevin elein. Tahtoisiko Matilda ostaa iltalehdet?
Matilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken päivällisen. Silloin Matilda palasi.
-- Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät säkenöiden.
-- Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että Matilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.
-- Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda arvokkaasti.
Mutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.
Siinä me olimme silavapannukakkuinemme.
Otin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.
Ilman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen soittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen kahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet purkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla henkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään, paitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.
-- Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva sanoa minulle mistä on kysymys.
Tein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni saaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja varastettu tavara oli saatu takaisin.
-- Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on lukuisimmin minun kotipaikallani.
Olin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin tuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon ilme kasvoillaan.
-- Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon, jonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo minulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin lähden poliisikamariin.
Sen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen, etsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.
Erikin "olento", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit sopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan kadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla selviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä tavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja julkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.