Part 2

-- Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen, sanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa yksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.

Koko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja katsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä. Pienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista olivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun täyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului aloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman, ajattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa. Kaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä iltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!

Se nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi, ja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja sukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja lausui:

-- Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?

Hän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset, tiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa seuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen kanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä kursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: -- Mitä vielä, veri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän nyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo kaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: -- Hyvänen aika, vartokaa hetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho, jonka hän laski polvilleni.

-- Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen olisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!

Nyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun pöytäliinan.

-- Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja niin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita -- kaikki paitsi Kaarle lanko.

Ja ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa enempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä ja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos hänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas koettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.

Kysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt salliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta Erik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan johtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut ansaitsematta.

Herätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi kylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen kevätaurinko, minä avasin ikkunan: -- Tee hyvin, uusi päivä!

Pari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi tippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi eräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi pihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun pisarat särkyivät sementtiä vasten.

Ja minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin onnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä -- -- --

4. Asunto.

Maaliskuun 18 p:nä.

Suunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:

-- Hyvää yötä, Erik!

-- Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!

-- Kuulehan, Erik?

-- Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?

-- Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.

-- Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?

-- Niin kauan kuin tahdot.

-- Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa matka-arkkusi.

Ja minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä ajatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka ei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä onni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta ostettaessa.

Jos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia verkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet, emme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta oli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka pesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin. Sillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt nauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.

-- Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on oikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla rouvana ja ihailla luontoa.

Erik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa omaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani siitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi paljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin katuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo kello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan uskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka tuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.

Tällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että voimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi palvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. -- Jos elän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy, syvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään hitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20 päivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa pianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten soitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan liinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta minä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään paljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä saan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni. Voisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen luonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta tuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin parempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon. Hänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy: mitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua hyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.

Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni kanssa.

-- Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.

Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa, mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.

-- Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?

-- En, en mitenkään, Kamilla.

-- Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?

-- Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä, mitä minä en ollenkaan tahdo?

-- Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä tahdon niin mielelläni?

Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.

Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen, kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.

-- Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota, huomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän jälkensä.

Pieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi huonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän meilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa riittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden vihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä puistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on kolmas huone, joka on suurin.

-- Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole kovin suuret, sanoo porttirouva.

-- Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti selittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata jotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja pesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni päntännyt.

Erik melkein käy kärsimättömäksi.

-- Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä ja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.

Vastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan. Tuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät hienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää murskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi, kuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta puhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.

-- Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean kotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen? Samassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen pikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä. Minä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin sinulta pois.

Käännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni huoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.

-- Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että jos todellakin hirveän paljon mieluummin _tahdot_ -- -- --

Minä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.

-- Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme laittaa parvekepuutarhan.

-- On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija ikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.

Vielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.

-- Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa sänkyineen -- eikö niin sopisi paremmin?

-- Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.

-- Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello pitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että hän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta portinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen avatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja Märtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat kulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet toisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he olivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella. Senvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.

-- Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te otatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa lämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä kahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.

Olin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja sinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi, kun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit, veripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.

-- Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on pannut ne äskettäin.

Märtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten minun puoleeni.

-- Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien näköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan sen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla myös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen norsunluun värinen -- mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta. Ruokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi kernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon --

-- Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta muuten niin -- -- --

-- Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan ja minä sanoin: -- Mene nyt!

Heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt kumpaankin käsivarteeni.

-- Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.

-- Niin, luvallasi.

-- Sitä emme _koskaan_ salli, sanoi Märtta.

-- Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.

-- Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa hyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista vapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet _sinä_ ajattele, ettei aamuisin olla kauniita sängyssä.

-- Kummallisempaa on, sanoin minä, että _sinä_ ajattelet sellaista.

-- Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme pyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen makuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos haluat.

-- Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä minä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.

Samassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.

-- Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta seuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja hattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi Märtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.

-- Tänään on kuin _glace au four_, hän sanoi.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö sinä _glace au four'sta_?

-- Minä en ole koskaan syönyt sitä.

-- Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka toivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä olisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.

-- Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.

-- Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö, jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.

-- Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä, että hän tähtäsi johonkin.

Hän hymyili. -- Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä keskustelleen Kaarlen opinnoista.

Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt kuoreensa.

-- Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.

-- Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli, voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle, mutta koska sinä et luota _minuun_, niin --

-- Olin voitettu.

-- Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä, niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.

-- Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.

-- Ei kiivas, mutta --

-- Mutta?

-- Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.

-- Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi otinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan saada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä tuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi ympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa omilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle on luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän taiteilijaluonne --

Minun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin, että Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä arvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan samaa.

Mutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä ihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa kohtaan. Viimein keskeytin: -- Sinä mainitsit jotakin siitä, että sinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä sanoin.

-- Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.

Kun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.

-- Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi Märtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille. Ei kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin herttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.

Viipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että huomasin tulleeni puijatuksi.

5. Uudenvuodenpäivä.

Maaliskuun 30 p:nä.

Muille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on uudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa, luullakseni.

Sillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden ihmiselämän työn, ilon ja surun.

Jonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus liikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua? Maailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan huomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa surra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme, joka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla, ja muusta pitää Herramme huolen.

Kulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet kaikki.

-- Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä päivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön hyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.

-- Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin järjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti ruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa, tiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin oli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma toisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin hauskaa kuin sinulla on nyt.

Minä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin turhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.

-- Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan toisenlaista kuin hauskuuden pito.

En tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee lapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea, hiljaisempi ja ihmeellisempi.

Mutta anoppi oli tyytyväinen.

-- Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu, Kamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä erään tunnustuksen.

-- Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista asioista: minä en osaa laittaa ruokaa.

-- Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta siitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.

Erehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja minun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä kiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin säälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti raakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee vääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen huolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän sanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.

Tätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:

-- Minun kai pitää opetella keittämään.

-- Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.

-- Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin minä ja huokasin.

-- Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?

Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen, kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita, maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.

Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli sanonut, oman kodin järjestäminen _oli_ liian hauskaa. Purkaessani taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat paikkojaan.

Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.

-- Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.

Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy, ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.

Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta, harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut tähän väriyhdistelmään.

On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla ihmisellä.

Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän -- joka käyttää tuon summan neularahoikseen -- köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä, mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella leposohvalla.

-- Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte! Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa, ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta, joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.

-- Niin, mutta jos oikein yrittäisit?