Part 1

KAMILLAN AVIOLIITTO

Kirj.

ELIN WÄGNER

Suomentanut

Erland Piirinen

Tampereella, Kirjapaino Hermes, 1919.

SISÄLLYS:

1. Selvä Tukholmaan! 2. Kamillan uhkavaatimus. 3. "Tee hyvin, uusi päivä!" 4. Asunto. 5. Uudenvuodenpäivä. 6. Kamillan tunnustukset. 7. "Mitä sinä ajattelet?" 8. Matildan tulo. 9. Kuorma ja ies. 10. Kieltäymys-säästölaatikko. 11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään. 12. Kannattaa olla rehellinen. 13. Maijan salaisuus. 14. Erik ei tullut. 15. Palaneet tulitikut. 16. Tulikuumia savipulloja. 17. Verraton professori. 18. Ruma mies. 19. Kuolema ja rakkaus. 20. Maijan tappio. 21. Kamillan uusi sydän.

1. Selvä Tukholmaan!

Helmikuun 21 p:nä.

Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja, ennenkuin saan tietää kohtaloni.

Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.

"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.

Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen, viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut, sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin, kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani, ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään että hän vastaa: -- ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä epävarmaa taas.

Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa, että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä kaksikymmentä minuuttia jäljellä!

Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa, jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire jättääkseni sen hänelle.

Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena, että me kaksi aina olisimme yhdessä.

Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo hän: -- Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.

Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta, ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä, ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi. Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".

Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti sääli, ja minä myönnyin.

Saatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian houkuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen naimisiin narraamansa kanssa.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla on sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan valtion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia. Heti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja hyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin kuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on ollut vaikea.

Tiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani sen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää minua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. _Hänellä_ on hyvä koti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa. Minä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni lomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle, ja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani, sillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde, ja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet mahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle äitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai minä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten, jotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin hänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat hänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa hiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin minun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme linnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.

Minun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se esti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle, hän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus siitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys jälleen kohotti päätään.

-- Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa kuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.

-- Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.

Hän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin ryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.

-- Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.

-- Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä saat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat opetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.

-- Kuinka voit luulla! Minä suutuin.

-- Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää -- --

Siitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän tekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli huonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten se tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen hankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän musiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen saanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.

Sitten eräänä päivänä mietin itsekseni: -- Miksi oikeastaan olen naimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta, ja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka lähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin aikamäärineen.

Nyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle ja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu kaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista! sanoo puhelinneiti.

2. Kamillan uhkavaatimus.

Helmikuun 28 p:nä.

Götepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin perustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.

Järkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa, josta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät vuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä seitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin elämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin minun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt, vaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella kun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä ohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni muiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi pitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä huoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten: paljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat, ja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan peitettynä.

Ja ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä matkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla rakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä. Tässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan pystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan pöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä. Jos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa nauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.

Muutoin olen unhottanut hänet.

Kaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä lukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan alusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden siemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan kannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä Kamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka. Täällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan, missä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain askelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan kutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei vain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin Chamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.

Mutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä oleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja vilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.

Herra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella toissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.

Sanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään liioittelin.

Tuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot. Jälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään, kuullessani Erikin äänen puhelimessa: -- Kam, sinä voit tulla heti!

-- Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?

-- Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin aikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.

-- Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!

-- Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on kuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta vuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin ystävällinen.

Tulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt vastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin Jumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata sitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi --

-- No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?

-- Heti.

-- Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona toistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?

Olin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin aina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.

-- Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos ystävällisyydestä!

Kun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin uuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi minun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin selvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. -- Niin, rakkaani, sehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin piti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin et olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik olisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin, niin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, _ellei_ hän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän mielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa, sisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle metsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.

Taas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.

Samana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella esitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä tapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.

Pari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa lajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin pyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut kieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa häntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon tulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla. Hän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti; mutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut pitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle aikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino -- no, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua siellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten lapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua naimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut siihen vapaaehtoisesti.

Luettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin hamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani niin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.

-- Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla ylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren peruutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin, mutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.

Samassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan alushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän oli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä muuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat hänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja hienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät minunkin vanhat hameeni ja puseroni.

-- Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva muuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin ilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä vaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka mahdollisesti sopisi.

Kun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla oli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla on viitonen taskussaan.

Otin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani, mutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut kiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä kiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin edellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä häntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää minun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.

Mutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut kaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin yhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan. Olimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että voisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.

Tasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin sydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille. Tosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi kokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää sikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi, kun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia pahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin toistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.

Mutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä sen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus. Keskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko rahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu juuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa muistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme rakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota kaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen lyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen keskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista, niin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä toisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä lankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole mahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani. Olemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa. Mitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän on tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten minäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin juna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!

3. "Tee hyvin, uusi päivä!"

Maaliskuun 7 pnä.

Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä palanut aina siitä asti... On niin liikuttavaa ajatella, että hänen mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa, minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta -- jumalan kiitos! -- ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka tilaston mukaan ovat liikaa.

Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle, saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.

Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä, vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.

Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu. Näin hän sanoi:

-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää uudessa toimessani.

-- Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.

-- Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.

Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi suutelon hetki.

* * * * *

-- Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin, lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.

Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan kuin olisimme olleet morsiuspari!

Nuorin kälyni avasi eteisen oven.

-- Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että saatoin olla rauhassa kotona, enkä _minä_ tahtonut häiritä. Aion kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina, vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!

-- Totta kai suot minulle _yhden_ miehen, kun sinulla on niin monta valittavana, sanoin.

-- Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!

Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli vatsan ja lantioitten alapuolella).

Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.

Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.

Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia ei nyt ole autettavissa.

Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.

-- Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi leskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.