Part 9

Niinkuin hän oli päättänyt, niin myöskin tapahtui.

Hän joutui lapsellisen ilon valtaan: hän tanssi, lauloi, riemuitsi uuden asuntonsa yksinkertaisuudesta ja tiedusteli jo mielipidettäni, missä se ja se esine tulisi olemaan ja kuinka mikin paikka olisi järjestettävä. Hän oli onnellinen ja ylpeä päätöksestämme, joka näytti tekevän liittomme täydelliseksi.

Mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi

Silmänräpäyksessä tein päätökseni. Siirtäisin Margueritelle korot, jotka olin perinyt äidiltäni ja jotka tuntuivat minusta aivan riittämättömiltä palkitsemaan saamani uhrin.

Isältäni saama viiden tuhannen francsin eläke jäi minulle, ja mitä tapahtuikin, riitti se elämiseen.

En puhunut Margueritelle päätöksestäni, sillä olin varma siitä, että hän kieltäytyisi ottamasta vastaan lahjoitustani.

Kun Marguerite ja minä matkustimme Parisiin katselemaan asuntoja, menin minä isäni asianajajan, vanhan perhetuttavamme luo ja kysyin häneltä kuinka minun oli meneteltävä siirtääkseni nuo korot toiselle.

Tuo kelpo mies luuli, että olin mennyttä miestä ja kysyi syytä päätökseeni. Ja kun minun ennemmin tahi myöhemmin täytyi ilmaista hänelle kenelle lahjoituksen tein, katsoin parhaaksi heti kertoa hänelle totuuden.

Hän ei tehnyt vastaväitteitä, ja vakuutti järjestävänsä kaikki parhain päin. Luonnollisesti kehoitin häntä noudattamaan mitä suurinta vaiteliaisuutta isäni suhteen. Sitten läksin noutamaan Margueritea Julia Dupratin luota, jonne hän oli päättänyt mennä odottamaan, päästäkseen kuulemasta Prudencen siveyssaarnoja.

Läksimme nyt katsomaan huoneustoja ja löysimme lopulta sopivan eräästä Parisin rauhallisimmasta kaupunginosasta. Löytömme käsitti pienen rakennuksen, keskellä suloista puutarhaa. Päätimme ottaa sen ja minä läksin kotiini ilmoittamaan, että luovuin asunnostani.

Marguerite läksi puolestaan erään välittäjän luo pyytämään hänen tekemään jotakin, minkä tämä oli kerran tehnyt eräälle hänen ystävättäristään.

Hän saapui kerrassaan ihastuneena asuntooni. Välittäjä oli luvannut maksaa hänen velkansa, antaa hänelle siitä kuitin ja sitäpaitsi luovuttaa hänelle kaksikymmentä tuhatta francsia korvaukseksi hänen huonekaluistaan.

Iloisin mielin palasimme nyt jälleen Bougivaliin.

Kun me kahdeksan päivää myöhemmin istuimme suuruspöydässä, astui Nanine sisälle ja sanoi, että Josef tahtoi puhua kanssani. Annoin hänen astua sisälle.

-- Herra, sanoi hän, -- isänne on saapunut Parisiin ja hän pyytää teitä heti tulemaan asuntoonne, missä hän odottaa teitä.

Tämä uutinen oli maailman yksinkertaisin asia, mutta Marguerite ja minä katsahdimme toisiimme kuultuamme sen. Aavistimme onnettomuuden.

Marguerite ei sanonut sanaakaan siitä mitä hän tunsi, mutta minä tartuin kuitenkin hänen käteensä ja sanoin:

-- Älä pelkää mitään.

-- Tule takaisin niin pian kuin voit, sopersi hän syleillessään minua, -- istun ikkunassa sinua odottamassa.

Pyysin Josefin sanomaan isälleni, että minä tulen heti.

Ja kaksi tuntia myöhemmin olin Parisissa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Katseesta, jonka hän loi minuun, kun astuin sisälle, ymmärsin heti, että oli kysymys vakavista asioista.

Ikäänkuin en olisi huomannut mitään astuin kuitenkin hänen eteensä ja syleilin häntä, kysyen:

-- Koska te saavuitte, isä?

-- Eilen illalla.

-- Ja te asetuitte minun luokseni, kuten tavallista.

-- Niin.

-- Valitan, etten ollut täällä kotona teitä vastaanottamassa.

Odotin nyt siveyssaarnaa, jota isäni kasvot ennustivat. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pani kirjoittamansa kirjeen kuoreen ja antoi sen Josefille postiin vietäväksi.

Jäätyämme kahden kesken nousi isäni tuoliltaan ja sanoi:

-- Rakas Armand, meillä on vakavia asioita keskusteltavana.

-- Kuuntelen teitä, isä.

-- Lupaatko olla suora?

-- Sitä olen aina.

-- Onko totta, että sinä elät yhdessä erään Marguerite Gautier-nimisen naisen kanssa?

-- On.

-- Tiedätkö sinä mikä nainen hän on?

-- Langennut nainen.

-- Hänenkö tähtensä sinä et ole käynyt tänä vuonna tervehtimässä sisartasi ja minua?

-- Niin, isä, tunnustan sen.

-- Sinä rakastat siis paljon tuota naista?

-- Huomaatte sen siitä, isä, että hänen tähtensä olen laiminlyönyt pyhän velvollisuuteni, jota nyt nöyrimmästi pyydän anteeksi.

Isäni ei nähtävästi odottanut niin suoria vastauksia, sillä hän näytti hetkisen miettivältä, jonka jälkeen hän sanoi:

-- Olet tietenkin käsittänyt, ettet aina voi elää sillä tavoin?

-- Olen kyllä pelännyt sitä, isä, mutta en ole käsittänyt sitä.

-- Mutta sinun olisi pitänyt käsittää, että minä en hyväksy sitä.

-- Olen sanonut itselleni, että kun en ole tehnyt mitään sellaista, joka sotisi sitä kunnioitusta vastaan, jota olen velvollinen osoittamaan teidän nimeänne ja perheemme ominaista rehellisyyttä kohtaan, niin voin elää niinkuin elän.

Intohimot tekevät ihmisen voimakkaaksi, minä olin valmis taistelemaan, niin, vaikkapa isäni kanssa, saadakseni pitää Margueriten.

-- Hyvä, mutta nyt sinun on aika muuttaa elintapaasi.

-- Miksi niin, isä?

-- Siksi, että sinä olet tekemäisilläsi sellaista, mikä loukkaa sitä kunnioitusta, jota luulet tuntevasi omaisiasi kohtaan.

-- En ymmärrä mitä nuo sanat merkitsevät.

-- Selitän sen sinulle. Että sinulla on rakastajatar, on hyvä asia; että maksat hänelle säännöllisesi, on myöskin hyvä; mutta että sinä unohdat pyhimmät velvollisuutesi hänen tähtensä, että annat huhun häpeällisestä elintavastasi levitä aina maakuntaamme asti ja luoda varjon kunniallisen nimen yli, jonka olen sinulle antanut, on sellaista mikä ei voi eikä saa jatkua.

-- Sallikaa minun sanoa teille, isä, että niillä, jotka ovat antaneet teille tietoja, ei ole ollut oikeata selkoa asioista. Minä olen neiti Gautier'in rakastaja, se on maailman yksinkertaisin asia; minä en anna neiti Gautier'ille sitä nimeä, jonka olen saanut teiltä, enkä minä tuhlaa hänen tähtensä enempää kuin minkä varani myöntävät. En ole tehnyt velkoja enkä ole asemassa, joka antaisi isälle aihetta sanoa pojalle niinkuin te nyt olette sanonut.

-- Isällä on aina oikeus estää poikansa joutumasta huonoille teille. Sinä et ole vielä tehnyt mitään pahaa, mutta voit mahdollisesti tehdä.

-- Isä!

-- Minä tunnen elämän paremmin kuin sinä. Tiedän, että täysin puhtaita tunteita ei ole muilla kuin aivan viattomilla naisilla. Sinun täytyy jättää rakastajattaresi.

-- Olen pahoillani, isä, kun minun täytyy olla tottelematon, mutta se on mahdotonta.

-- Minä pakoitan sinut tekemään sen.

-- Onnettomuudeksi ei ole saarta, jonne liehinaisia lähetetään, ja, jos sellainen olisikin, seuraisin minä neiti Gautier'ta, jos teidän onnistuisi lähettää hänet sinne. En mahda sille mitään, etten voi olla onnellinen muualla kuin tuon naisen seurassa.

-- Rakas Armand, ajattele, että minä olen sinun isäsi, joka aina olen rakastanut sinua ja toivonut ainoastaan parastasi. Onko kunniallista elää yhdessä tytön kanssa, jonka koko maailma on omistanut?

-- Se ei merkitse mitään, isä, kun ei kukaan nyt voi omistaa häntä! Se ei merkitse mitään, jos tuo tyttö rakastaa minua, jos hän uudestisyntyy rakkauden kautta, jota hän tuntee minua ja minä häntä kohtaan!

-- Oh, sinä siis luulet, että kunniallisen miehen tehtäviin kuuluu liehinaisten käännyttäminen? Sinä luulet, että Jumala on asettanut tämän kehnon päämäärän hänen elämälleen? Mikä olisi seurauksena tuollaisesta merkillisestä menettelystä, ja mitä sinä ajattelisit siitä mitä juuri sanoit silloin, kun tulisit neljänkymmenen vuoden ikäiseksi? Sinä nauraisit sille, sikäli kuin vielä voisit nauraa, sikäli kuin menneisyytesi ei olisi jättänyt liian syviä merkkiä jälkeensä. Ei, Armand, mieti asiaa, äläkä puhu enää moisia typeryyksiä. Sano, että luovut tuosta naisesta; isäsi pyytää sitä sinulta.

Minä en vastannut.

-- Armand, jatkoi isäni, -- äiti-vainajasi nimessä, luovu nykyisestä elämäntavastasi, jonka, usko minua, olet unohtava pikemmin kuin luuletkaan, ja johonka mahdoton suunnitelmasi sinut sitoo. Sinä olet kaksikymmenviisivuotias, ajattele tulevaisuuttasi. Sinä et voi aina rakastaa tuota naista, joka ei myöskään voi aina rakastaa sinua. Te liioittelette molemmat rakkauttanne. Sinä tärvelet tulevaisuutesi, ja sinä olet koko elämäsi katuva nuoruuttasi. Tule viettämään muutama kuukausi sisaresi luona. Lepo ja omaistesi hellä rakkaus parantavat sinut tästä kuumeesta, sillä se ei ole muuta kuin kuumetta. Sillä aikaa on rakastajattaresi lohduttava itseään, hän ottaa itselleen toisen rakastajan, ja kun sinä tulet huomaamaan millaisen naisen tähden olit vähällä joutua epäsopuun isäsi kanssa ja menettää hänen rakkautensa, olet sinä myöntävä, että tein oikein, kun tulin tänne, ja sinä olet kiittävä minua. Kas niin, sinä matkustat kanssani, eikö totta, Armand?

Minä tunsin, että isäni oli oikeassa kaikkien muiden naisten suhteen, mutta ei Margueriten. Mutta hänen äänensä oli niin lempeä ja rukoileva lausuessaan viimeiset sanansa, että minä en uskaltanut vastata hänelle.

-- No niin? sanoi hän liikutetulla äänellä.

-- No niin, isä, en voi luvata teille mitään, sanoin minä vihdoin, -- se mitä pyydätte minulta käy yli voimieni. Uskokaa minua, jatkoin minä, kun hän teki kärsimättömän liikkeen, -- te liioittelette tämän suhteen seurauksia. Marguerite ei ole sellainen jollaiseksi hänet luulette. Kaukana siitä, että tämä rakkaus johtaisi minut huonoille teille, päinvastoin se voi minussa kehittää mitä kunniallisimpia tunteita. Todellinen rakkaus tekee meidät aina paremmiksi, herätti sen meissä kuka nainen tahansa. Jos te tuntisitte Margueriten, niin huomaisitte, etten pane itseäni alttiiksi vähimmässäkään määrässä. Hän on yhtä jalo kuin jaloimmat naiset. Ja hän on yhtä vaatimaton kuin toiset ovat rahanhimoisia.

-- Mikä ei estä häntä ottamasta vastaan koko sinun omaisuuttasi, sillä ne kuusikymmentä tuhatta francsia, jotka perit äidiltäsi ja jotka aiot antaa hänelle, ovat, pane tarkoin mieleesi mitä sanon, ainoa omaisuutesi.

Isäni oli luultavasti salannut tämän uhkauksen, antaakseen minulle armonpiston. Mutta minä olin voimakkaampi hänen uhkauksiaan kuin rukouksiaan vastaan.

-- Kuka on sanonut teille, että aion antaa hänelle tuon summan? kysyin minä.

-- Asianajajani. Olisiko kunniallinen mies ryhtynyt moiseen, ilmoittamatta siitä ensin minulle? No niin, tulin Parisiin, estääkseni sinut tuollaisen tytön tähden joutumasta perikatoon. Kuoleva äitisi jätti sinulle tuon perinnön, elääksesi kunnollisella tavalla, eikä ollaksesi jalomielinen rakastajattaria kohtaan.

-- Vannon teille, isä, että Marguerite ei tietänyt tästä lahjoituksesta.

-- Miksi sinä sitten sen teit?

-- Siksi, että Marguerite, tuo nainen, jonka te tuomitsette ja vaaditte minun jättämään, uhraa kaikki mitä hänellä on voidakseen elää minun kanssani.

-- Ja sinä otat vastaan moisen uhrauksen? Mikä sinä olet miehiäsi, kun otat vastaan uhrauksia neiti Gautier'in kaltaiselta naiselta? No niin, tämä saa riittää. Sinun täytyy luopua tuosta naisesta. Äsken pyysin sitä sinulta; nyt vaadin sinua tekemään sen. Minä en voi sallia, että perheeni keskuudessa tapahtuu moista. Pane tavarasi kokoon ja ole valmis lähtemään kanssani.

-- Anteeksi, isä, sanoin silloin; -- mutta, minä en matkusta.

-- Miksi et?

-- Koska olen jo siinä iässä, jolloin ei totella käskyjä.

Vastaukseni sai isäni kalpenemaan.

-- Hyvä sanoi hän; -- silloin tiedän mitä minun on tekeminen.

Hän soitti kelloa, ja kun Josef astui huoneeseen, sanoi hän:

-- Toimittakaa matkatavarani hotelli "Parisiin".

Sitten hän meni viereiseen huoneeseen ja pukeutui.

Kun hän palasi, menin minä häntä vastaan ja sanoin:

-- Lupaatteko, isä, ett'ette ryhdy mihinkään, joka voisi tuottaa Margueritelle tuskia?

Isäni pysähtyi, katsoi minuun halveksivasti ja vastasi ainoastaan:

-- Luulen että sinä olet hullu. Jonka jälkeen hän meni ja löi oven perässään kiinni.

Minä läksin myöskin, otin vaunut ja palasin jälleen Bougivaliin.

Marguerite istui ikkunassa ja odotti minua.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

-- Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. -- Vihdoinkin olet sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet!

Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa.

-- Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. -- Kun Josef ilmoitti hänen saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman. Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua, enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme?

-- Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus molemminpuolisesta rakkaudestamme.

-- Mitä siis nyt teemme?

-- Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse.

-- Meneekö se ohitse?

-- Sen täytyy mennä.

-- Mutta salliiko isäsi sen?

-- Mitä sinä tahdot, että hän tekisi?

-- Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja, saadakseen sinut hylkäämään minut.

-- Sinä tiedät, että rakastan sinua.

-- Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi...

-- Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se minua liikuttaa!

-- Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää luoksesi.

-- Vannotko sen?

-- Täytyykö minun se tehdä?

Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään!

Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos.

Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni ei kuulunut.

Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun suutelin häntä otsalle.

-- Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. -- Ja isäsi?

-- En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä turhaan kaikkialta.

-- Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna.

-- Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut.

-- Ei, ystäväni, se ei riitä; sinun täytyy palata isäsi luo ja vielä huomispäivänä.

-- Miksi juuri huomenna, eikä jonakin muuna päivänä?

-- Siksi, sanoi Marguerite, joka oli punastunut kysymykseni johdosta, -- siksi, että silloin näytät huolestuneemmalta ja me voimme pikemmin saada anteeksiannon.

Marguerite oli koko päivän hajamielinen ja surullinen. Hän sanoi sen johtuvan tulevaisuuden pelosta.

Rauhoitin häntä niin hyvin kuin taisin, ja seuraavana päivänä pakoitti hän minut matkustamaan, ollen levottoman ahdistuksen vallassa, jota en voinut selittää.

Niinkuin edellisenä päivänä, oli isäni nytkin poissa, mutta hän oli jättänyt minulle seuraavan kirjeen:

"Jos sinä palaat tänään, niin odota minua kello neljään; ellen siihen mennessä sattuisi tulemaan kotiin, niin syö kanssani päivällistä huomenna. Minun täytyy saada puhua kanssasi".

Odotin määrättyyn aikaan. Mutta isäni ei tullut.

Silloin matkustin.

Edellisenä iltana olin tavannut Margueriten surullisena; tänään tapasin hänet kuumeisena ja liikutettuna. Astuttuani sisään heittäytyi hän kaulaani ja itki kauan sylissäni! Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen tuskaan. Hän ei ilmaissut minulle todellista syytä, vaan koetti kierrellä totuutta.

Kun hän oli hieman rauhoittunut, kerroin minä hänelle matkani tuloksista; näytin hänelle isäni kirjeen ja sanoin, että se oli meille hyvä enne.

Nähtyään kirjeen ja kuultuaan huomautukseni kiihtyi hänen itkunsa siihen määrin, että minä kutsuin Naninen, ja kun me pelkäsimme, että hän saisi hermokohtauksen, niin nostimme hänet vuoteeseen.

Hän itki, sanomatta sanaakaan, mutta hän piti kiinni käsistäni ja suuteli niitä herkeämättä. Kysyin Naninelta, oliko Marguerite poissaollessani saanut jonkun kirjeen tahi ottanut vastaan jonkun vieraan, joka olisi aiheuttanut tämän kiihoittuneen mielialan. Mutta Nanine vastasi, että mitään kirjettä ei ollut tullut, eikä vieraita ollut käynyt sillä aikaa.

Illalla hän hieman rauhoittui; hän pyysi minua istumaan vuoteensa laidalle ja puhui lakkaamatta siitä kuinka paljon hän rakasti minua. Sitten hän hymyili, mutta väkinäisesti, sillä kyyneleet verhosivat hänen silmiään.

Koetin kaikin tavoin saada hänet ilmaisemaan todellisen syyn tähän suruun, mutta hän toi itsepäisesti esille epämääräisiä tekosyitään.

Lopulta hän nukkui syliini, mutta uni oli levoton; toisinaan hän huudahti äkkiä ja havahtui, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että yhä olin hänen läheisyydessään, antoi hän minun vannoa, että rakastin häntä.

En voinut ymmärtää syytä noihin herkeämättömiin tuskan purkauksiin, joita kesti aina aamuun asti. Silloin vaipui Marguerite jonkinlaiseen horrostilaan. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön.

Mutta tuota lepoa ei kestänyt kauan.

Kello yksitoista hän heräsi, ja huomattuaan, että minä olin jo jalkeilla, katsoi hän ympärilleen ja huudahti:

-- Joko sinä lähdet?

-- En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, -- mutta annoin sinun nukkua. Minulla on vielä aikaa.

-- Milloin lähdet Parisiin?

-- Kello neljä.

-- Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta?

-- Luonnollisesti, kuten tavallista.

-- Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti.

-- Jos niin tahdot.

-- Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes sinä lähdet.

-- Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista.

-- Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin.

-- Luonnollisesti.

-- Aivan oikein, sinä palaat illalla, ja minä -- minä odotan sinua kuten tavallista, ja sinä rakastat minua ja me olemme onnelliset niinkuin olemme olleet aina siitä lähtien, kun opimme toisemme tuntemaan.

Sanat tulivat hänen suustaan miltei sysäten, ja niiden takaa kuvastui sellainen tuska, että joka hetki pelkäsin Margueriten alkavan houria.

-- Kuule, sanoin minä, -- sinä olet sairas, minä en voi jättää sinua yksin. Kirjoitan isälleni, ettei hän odota minua.

-- Ei, ei! huudahti hän, -- älä tee sitä! Isäsi syyttäisi silloin minua siitä, että estän sinua tapaamasta häntä. Ei, ei, sinun täytyy matkustaa, sinun täytyy! Muuten en minä ole lainkaan sairas, voin aivan hyvin. Olen vaan nähnyt pahaa unta, enkä ole vielä oikein hereillä!

Marguerite koetti nyt näyttää iloisemmalta. Hän ei itkenyt enää. Kun minun tuli aika lähteä, suutelin häntä ja kysyin, eikö hän tahtoisi saattaa minua asemalle. Toivoin nimittäin, että kävely virkistäisi häntä ja raitis ilma tekisi hänelle hyvää. Ja ennen kaikkea tahdoin niin kauan kuin suinkin mahdollista olla hänen läheisyydessään.

Hän suostui ehdoitukseeni, otti päällystakin ylleen ja hatun päähänsä ja tuli Naninen kanssa mukaani. Nanine seurasi meitä sentähden, että Margueriten ei tarvinnut palata yksin kotiin.

Ainakin parikymmentä kertaa olin kääntyä takaisin. Mutta toivo päästä pian takaisin ja pelko suututtaa isäni karkaisivat mieltäni.

-- Illalla, sanoin minä Margueritelle hyvästellessämme.

Hän ei vastannut.

Ja juna kiidätti minut pois.

Päästyäni Parisiin riensin heti Prudencen luo, pyytääkseni häntä matkustamaan Margueritea tervehtimään; toivoin nimittäin, että Prudencen hilpeys virkistäisi häntä.

Astuin sisälle ilmoittautumatta ja tapasin Prudencen pukeutumishommissa.

-- Oh! sanoi hän levottoman näköisenä; -- onko Marguerite mukana?

-- Ei.

-- Kuinka hän voi?

-- Huonosti.

-- Eikö hän siis tulekaan?

-- Pitäisikö hänen sitten tulla? Prudence punastui ja vastasi hyvin hämillään:

-- Arvelin, että kun te tulitte Parisiin, niin kenties hän tulee teitä noutamaan.

-- Ei.

Katsoin Prudenceen; hän loi alas katseensa ja minä olin huomaavinani hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi käyntini venyvän pitkäaikaiseksi.

-- Tulin, rakas Prudence, pyytämään, että, jollei teillä ole mitään tehtävää, matkustaisitte tervehtimään Margueritea tänä iltana ja pitäisitte hänelle seuraa; voitte jäädä hänen luokseen yöksi. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin tänään, ja pelkään, että hän tulee sairaaksi.

-- Olen luvannut syödä ulkona illallista tänään, vastasi Prudence, -- joten en voi lähteä Margueriten luo tänä iltana; mutta huomenna käyn häntä tervehtimässä.

Sanoin hyvästi Prudencelle, joka näytti yhtä hajamieliseltä kuin Margueritekin, ja läksin isäni luo, joka otti minut vastaan tutkivin katsein. Hän ojensi minulle kätensä.

-- Olen iloinnut molemmista käynneistäsi, Armand, sanoi hän, -- ne ovat saattaneet minut toivomaan, että sinä olet osaltasi ajatellut asiaa niinkuin minäkin.

-- Saanko luvan kysyä, isä, mihinkä tulokseen olette tullut?

-- Kyllä, ystäväni, siihen, että tiedonannot, jotka olen saanut, ovat olleet liioiteltuja, ja että olen päättänyt olla vähemmin ankara sinua kohtaan.

-- Mitä te sanotte? Rakas isä! huudahdin minä iloisena.

-- Sanon, rakas lapseni, että jokaisella nuorella miehellä täytyy olla rakastajatar, ja että minä, sen jälkeen mitä nyttemmin olen saanut tietää, kernaammin näen, että olet neiti Gautier'in rakastaja kuin jonkun muun.

-- Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään!

Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa.

-- Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, -- sinä tahdot päästä minusta. Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan todelliset tunteet epäillyttäviin!

-- Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen aivan varma.

Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi.

Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua jäämään. Minä kieltäydyin.

-- Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän.

-- Hulluuteen saakka.

-- Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui äkkiä, huudahtaen:

-- Siis huomenna!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui ensikerran.

Vihdoin saapui puutarhuri.

Astuin sisälle.

Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten huoneeseen.

-- Missä on neiti Gautier?

-- Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine.

-- Parisiin? Koska?

-- Tuntia myöhemmin kuin te läksitte.

-- Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään.

-- Ei.

-- Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään?

-- Ei.

Nanine poistui. Ajattelin silloin: