Part 8
-- Oletko hullu? Se ei olisi ainoastaan tarpeetonta, vaan lisäksi vaarallistakin. Sinähän tiedät, että minulla ei ole oikeutta ottaa vastaan mitään keneltäkään muulta kuin eräältä ainoalta. Rauhoitu siis, sinä suuri lapsi, äläkä sano mitään.
-- Ja kun minä saan kaksi vapaata päivää, niin tulen tervehtimään teitä, sanoi Prudence.
Poistuimme nyt paikalta ja palasimme Parisiin, puhellen uudesta aikeestamme. Käsivarteni oli Margueriten ympärillä ja se vaikutti sen, että tuo tuuma tuntui minusta, vaunuista astuessamme, vähemmän vastenmieliseltä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli lähtenyt.
Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit:
"Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä iltana kello kahdeksan".
Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne.
-- Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän.
-- Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence.
-- On. Herttua suostui heti.
Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein.
-- Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite.
-- Mitä sitten lisäksi?
-- Olen hommannut myöskin asunnon Armandille.
-- Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen.
-- Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa, tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan, ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin huoneiston. Teinkö oikein?
Syleilin Margueritea.
-- Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, -- sinä saat pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen, jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin, kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki mieleesi?
-- Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka tällainen elämä minussa toisinaan herätti.
-- Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni, lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, -- älä ole onneton, tämän kaiken kustantaa miljoneeri.
-- Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.
-- Mahdollisimman pian.
-- Otatteko vaununne mukaan?
-- Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani poissaollessani.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa, ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.
Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata.
Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään. Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen.
Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan, että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan. Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin, lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja täsmälleen takaisin maksanut.
Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea, kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua, joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin, ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä.
Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään, vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä asuin hänen luonaan.
Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan.
Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut, että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin kuunnellut oven takana.
Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin.
Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite:
-- No niin?
-- Minä tapasin herttuan.
-- Ja mitä hän vastasi?
-- Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista pyynnöistä".
-- Mitä te vastasitte?
-- Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte, ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät, mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään. Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?
Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.
Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.
-- Ei, sanoi hän, -- minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen ilmankin niitä.
-- Millä tavalla?
-- Sitä en vielä tiedä.
Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään, onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.
-- Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä, olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää, Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!
-- Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen käsivartensa kaulani ympäri, -- rakastan sinua niin kuin en koskaan luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa, ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?
Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten sydäntäni vasten.
-- Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, -- kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme tarvitse häntä.
Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään, puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.
Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme aavistaneet, että se pian loppuisi.
Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.
Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla oli sama nimi kuin hänellä.
Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.
Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin, käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa.
Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin, että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda.
Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä välittämättä vähääkään tulevaisuudesta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Toisinaan yllätin kuitenkin Margueriten surullisen näköisenä ja kyyneleet silmissä.
Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen suruun, ja hän vastasi silloin:
-- Meidän, rakkautemme ei ole tavallista rakkautta, Armand. Sinä rakastat minua aivan kuin en olisi koskaan kuulunut kenellekään muulle, ja minä vapisen, ajatellessani, että sinä myöhemmin, katuessasi rakkauttasi ja moittiessasi minua entisestä elämästäni, ehkä pakoitat minut palaamaan samaan olotilaan, josta minut pelastit. Mutta, saatuani nyt kokea toisenlaista elämää, kuolisin, jos minun täytyisi palata tuohon entiseen elämääni. Sentähden, sano minulle, ett'et koskaan hylkää minua.
-- Vannon sen sinulle!
Hän katsoi minuun ikäänkuin lukeakseen silmistäni oliko valani todellinen, sitten hän heittäytyi syliini, kätki kätensä poveeni ja sanoi:
-- Sinä et tiedä kuinka paljon sinua rakastan.
Huomasin kuitenkin, että tulevaisuus alkoi huolestuttaa Margueritea. Kun pelkäsin, että yksinäisyys häntä ikävystytti, ehdoitin hänelle, että palaisimme jälleen Parisiin, mutta sitä hän ei tahtonut, vaan vakuutti, että hän saattoi olla onnellinen ainoastaan maalla.
Prudence ei tullut usein, mutta hän kirjoitti sen sijaan, ja hänen kirjeensä tekivät aina Margueriten miettiväiseksi. En tietänyt mitä ajatella. Päivää myöhemmin kuin Marguerite oli saanut tuollaisen kirjeen ja vastannut siihen, oli kerrassaan ihana ilma. Marguerite ehdoitti, että tekisimme venematkan erääseen saareen, joka sijaitsi melko kaukana. Hän näytti sangen iloiselta, emmekä me palanneet ennenkuin kello viisi.
-- Rouva Duvernoy kävi täällä, sanoi Nanine.
-- Joko hän matkusti? kysyi Marguerite.
-- Jo, neidin vaunuilla; hän sanoi, että oli niin sovittu.
-- Hyvä, sanoi Marguerite. -- Tuokaa nyt päivällinen pöytään.
Kahden päivän kuluttua tuli kirje Prudencelta, ja neljäntoista päivän perästä oli Marguerite kokonaan vapautunut salaperäisestä surumielisyydestään, jota hän lakkaamatta oli pyytänyt minulta anteeksi.
Vaunut eivät kuitenkaan palanneet.
-- Mistä syystä ei Prudence lähettänyt vaunuja takaisin? kysyin minä eräänä päivänä.
-- Toinen hevosista on sairas ja vaunut ovat olleet korjattavina. Sellaisen on paras toimituttaa sillä aikaa kun vielä olemme täällä, emmekä tarvitse vaunuja.
Jonkun päivän kuluttua tuli Prudence luoksemme, ja hän vahvisti sen mitä Marguerite oli sanonut.
Molemmat naiset läksivät puistoon kävelemään, ja kun minä saavuin heidän luokseen, vaihtoivat he puheenaihetta.
Kun Prudence läksi illalla, valitti hän kylmää ja pyysi saada lainata Margueriten kaschmirisaalin.
Kului kuukausi, jonka aikana Marguerite oli iloisempi ja rakastettavampi kuin koskaan ennen.
Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut takaisin, eikä saaliakaan palautettu, mikä tuntui minusta perin kummalliselta, ja kun minä tiesin missä laatikossa Marguerite säilytti Prudencen kirjeitä, pidin varani kerran kun Marguerite oli puistossa, ja koetin päästä käsiksi kirjeisiin. Mutta laatikko oli lukossa.
Silloin tutkin laatikot, joissa hän säilytti korujaan. Ne olivat auki, mutta lipas koruineen oli poissa.
Kauhistuneena tahdoin kysyä Margueritelta syytä tähän katoamiseen, mutta hän ei olisi ilmoittanut totuutta. Sanoin sentähden:
-- Rakas Marguerite, pyydän, että sallit minun matkustaa Parisiin. Osoitteeni on tuntematon ja minulle pitäisi olla saapunut kirjeitä isältäni. Epäilemättä hän on levoton ja minun täytyy vastata hänelle.
-- Matkusta, ystäväni, sanoi hän, -- mutta tule pian takaisin.
Minä matkustin ja kiiruhdin heti Prudencen luo.
-- Kuulkaa, sanoin minä ilman alkuvalmistuksia, -- missä ovat Margueriten hevoset?
-- Myydyt.
-- Ja kaschmirisaali?
-- Myyty.
-- Ja jalokivet?
-- Pantatut.
-- Ja kuka on ne myynyt ja pantannut?
-- Minä.
-- Miksi ette ole kertonut tästä minulle?
-- Siksi, että Marguerite on kieltänyt minua sitä tekemästä.
-- Ja miksi ette ole pyytänyt rahoja minulta?
-- Siksi että hän ei tahtonut sitä.
-- Ja mihinkä nuo rahat käytetään?
-- Maksuihin.
-- Onko hänellä paljonkin velkoja?
-- Likipitäen kolmekymmentä tuhatta francsia vielä. Niin, ystäväni, sanoin sen teille aikaisemmin, mutta te ette tahtoneet uskoa minua. Velkojat saivat nimittäin tietää, ett'ei herttua anna hänelle enää mitään ja että hän elää yhdessä erään varattoman nuoren miehen kanssa. Silloin he tahtoivat saada rahansa takaisin ja tekivät ulosmittauksen. Marguerite tahtoi myydä kaiken mitä hänellä oli, mutta siihen ei ollut aikaa. Hänen täytyi kuitenkin maksaa, ja päästäkseen pyytämästä rahoja teiltä, myi hän hevosensa ja saalinsa ja panttasi jalokivensä. Tässä näette pantti- ja ostokuitit.
Prudence avasi erään laatikon ja näytti minulle paperit.
-- Oh, te luulitte, että siinä oli kylliksi kun saitte rakastaa toisianne ja viettää ihanteellista paimenelämää maalla. Ei, ystäväni, ei. Aineellisen elämän vaatimuksia ei voida jättää huomioon ottamatta, ja että Marguerite ei ole kahtakymmentä kertaa pettänyt teitä johtuu siitä, että hänellä on erikoisluonne. Olen kyllä antanut hänelle hyviä neuvoja, sillä minuun koski kun tuolta tyttöraukalta riistettiin kaikki. Mutta hän ei tahtonut! Hän vastasi, että hän rakasti teitä, eikä mistään hinnasta maailmassa tahtonut teitä pettää. Kaikki tuo on sangen kaunista ja runollista, mutta sellaisella ei tyydytetä velkojia. Ja nyt hän tarvitsee, kuten sanottu, vähintäin kolmekymmentä tuhatta francsia.
-- Hyvä. Minä hankin tuon summan.
-- Aiotteko lainata?
-- Aion.
-- Siinä teette tyhmästi. Te rikkoisitte välinne isänne kanssa ja tärvelisitte mahdollisuutenne. Olkaa sentähden viisas, älkääkö tehkö tyhmyyksiä. Minä en sano, että teidän täytyisi jättää Margueritea, mutta eläkää hänen kanssaan niinkuin teitte alkukesästä. Antakaa hänen itse keksiä keino selviytyäkseen pulmasta. Herttua palaa vähitellen hänen luokseen. Ja kreivi N... sanoi minulle viimeksi eilen, että jos Marguerite suostuisi häneen, maksaisi hän hänen velkansa ja antaisi hänelle neljä, viisi tuhatta francsia kuukaudessa. Älkää siis odottako kunnes joudutte perikatoon, varsinkaan kun kreivi N... on sellainen nauta, eikä mikään siis estä teitä edelleen olemasta Margueriten rakastaja. Hän itkee kyllä alussa, mutta on kerran vielä kiittävä teitä. Älkää sanoko hänelle mitään, vaan tuokaa hänet takaisin Parisiin ja sulkekaa sitten silmänne. Enempää ei tarvita, ystäväni.
Prudence piti neuvoaan erinomaisena, mutta minä hylkäsin sen suuttumuksella. Ja minä olin myöskin varma siitä, että Marguerite kuolisi ennemmin kuin suostuisi moiseen.
-- Pila sikseen, sanoin minä. -- Koska rahat tarvitaan?
-- Kahden kuukauden kuluttua.
-- Hän saa ne. Mutta minä jätän summan teille ja pyydän että lupaatte olla sanomatta Margueritelle, että minä olen antanut rahat teille.
-- Sen suhteen voitte olla rauhallinen.
-- Ja ilmoittakaa minulle, jos hän lähettää teille jotakin muuta myytäväksi tahi pantattavaksi.
-- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä ei ole enää mitään.
Läksin kotiini ja löysin sieltä kolme isältäni tullutta kirjettä.
_Toisen osan loppu_.
KOLMAS OSA.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kolmessa ensimäisessä kirjeessä oli isäni levoton vaikenemiseni johdosta ja kysyi siihen syytä; neljännessä antoi hän minun huomata, että hän tiesi elämäntapani muutoksesta, ja ilmoitti kohdakkoin saapuvansa minua tervehtimään.
Olen aina suuresti kunnioittanut ja vilpittömästi rakastanut isääni. Vastasin hänelle siis, että vaitioloni oli aiheutunut pienestä matkasta, ja pyysin häntä tarkemmin ilmoittamaan minä päivänä hän saapui, jotta saatoin olla kotona häntä tapaamassa.
Annettuani Josefille osoitteeni maalla ja kehoitettuani häntä heti tuomaan minulle G...ssä leimatun kirjeen, joka osoitteellani saapui, matkustin takaisin Bougivaliin.
Marguerite odotti minua puutarhan veräjällä. Hänen katseestaan kuvastui levottomuus. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympäri, eikä voinut olla kysymättä:
-- Oletko tavannut Prudencen?
-- En.
-- Miksi sinä viivyit niin kauan Parisissa?
-- Minulle oli saapunut kirjeitä isältäni ja minun täytyi vastata niihin.
Hetkisen kuluttua saapui Nanine aivan hengästyneenä. Marguerite nousi ja puheli hiljaa hänen kanssaan.
Kun Nanine oli poistunut, istahti Marguerite viereeni, tarttui käteeni ja sanoi:
-- Miksi sinä valehtelet? Sinähän kävit Prudencen luona.
-- Kuka on sanonut sen sinulle?
-- Nanine.
-- Mistä hän sen tietää?
-- Hän on seurannut sinua.
-- Olit siis pyytänyt häntä tekemään sen?
-- Niin. Arvelin, että sinulla täytyi olla tärkeitä syitä, joiden johdosta matkustit Parisiin; ethän ollut neljään kuukauteen jättänyt minua yksin. Pelkäsin että oli tapahtunut jokin onnettomuus, tahi, että läksit ehkä tapaamaan jotakin toista naista.
-- Lapsi!
-- Olen nyt rauhoittunut; tiedän mitä sinä olet tehnyt, mutta en vielä tiedä mitä sinulle on sanottu.
Näytin Margueritelle isäni kirjeet.
-- En kysy nyt niitä; tahdon tietää miksi sinä kävit tapaamassa Prudencea.
-- Oh, kävin tiedustelemassa häneltä hevosesi vointia, ja tarvitsiko hän vielä sinun saaliasi ja jalokiviäsi.
-- Sellaisen suhteen vallitessa kuin meidän välillämme on, täytyy naisen, jos hänessä on vähänkin arvokkuutta, ennemmin suostua kaikenlaisiin uhrauksiin kuin pyytää rakastajaltaan rahoja ja siten lyödä rakkauteensa kauppatavaran leiman. Sinä rakastat minua, siitä olen varma, mutta sinä et tiedä kuinka heikko se side on, joka pitää sydämessä yllä sitä rakkautta, jota minun kaltaisiani naisia kohtaan tunnetaan. Kukapa tietää? Ehkä sinä jonakin päivänä, kun sinulla on ikävä ja tunnet ahdistusta, luuloittelet itsellesi, että meidän suhteemme onkin vain, taitavasti yhdistetty laskelma? Prudence on juorukello. Mitä minä noilla hevosilla tein? Niiden myyminen tuotti minulle säästöä; voin varsin hyvin tulla toimeen ilman niitä, eivätkä ne maksa minulle enää mitään. Kaikki mitä sinulta pyydän on, että rakastat minua, rakastat yhtä paljon, vaikka minulla ei olekaan hevosia ja jalokiviä.
Hän sanoi kaiken tämän niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.
-- Mutta, parahin Margueriteni, sanoin minä, puristaen hellästi hänen käsiään, sinä tiesit varsin hyvin, että minä kerran saisin tietää uhrauksesi ja että minä en hyväksyisi sitä.
-- Miksi et?
-- Siksi, rakkaani, että minä en tahdo, että rakkautesi minuun riistää sinulta ainoatakaan jalokiveä. Enkä minä myöskään tahdo, että sinä hämmennyksen ja ikävystymisen hetkenä ajattelisit, että moista hetkeä ei olisi, jos sinä eläisit yhdessä jonkun toisen miehen kanssa, ja että sinä katuisit, vaikkapa vain minuutinkin ajan, että olet yhdessä minun kanssani. Muutaman päivän perästä saat takaisin hevosesi, jalokivesi ja saalisi. Ne ovat sinulle yhtä välttämättömiä kuin ilma elämälle, ja, se tuntuu ehkä naurettavalta, mutta minä tahdon mieluummin nähdä sinut hienona kuin yksinkertaisena.
-- Silloin et enää rakasta minua.
-- Hupakko!
-- Jos sinä rakastaisit minua, niin antaisit minun rakastaa sinua omalla tavallani; mutta päinvastoin näet sinä minussa edelleenkin tytön, jolle loisto on välttämätöntä ja jonka loiston sinä luulet yhä edelleenkin olevasi pakoitettu maksamaan. Sinä häpesit ottamasta vastaan todistusta rakkaudestani. Vasten tahtoasi aiot sinä eräänä päivänä jättää minut, ja sinä koetat suojata hienotunteisuuttasi kaikilta epäluuloilta. Olet oikeassa, ystäväni, mutta minä toivoin parempaa.
Marguerite aikoi nousta, mutta minä pidätin häntä ja sanoin:
-- Tahdon, että sinä olet onnellinen, ja että sinulla ei olisi mitään moittimista minun suhteeni, siinä kaikki.
-- Me siis eroamme?
-- Miksi niin, Marguerite? Kuka meidät eroittaisi? huudahdin minä.
-- Sinä itse, joka et tahdo, että ymmärtäisin asemasi, ja joka turhamaisuudessasi tahdot pidättää minua omassani; sinä, joka, säilyttääksesi loiston, jossa olen elänyt, tahdot säilyttää välillämme olevan siveellisen eron; sinä, joka lopuksi et usko rakkauttani kyllin epäitsekkääksi, jakaakseni kanssasi omaisuuden, joka sinulla on ja jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina, vaan joka naurettavan ennakkoluulon orjana ennemmin saatat itsesi perikatoon. Luuletko sinä sitten, että minä vertaan vaunuja ja joitakin jalokiviä sinun rakkauteesi? Sinä tahdot maksaa velkani ja pitää minua yllä! Kuinka kauan luulet tuon kaiken kestävän? Kaksi tahi kolme kuukautta, ja silloin olisi enää myöhäistä aloittaa sitä elämää, jota sinulle ehdoitan, sillä silloin sinä ottaisit minulta kaikki, ja sitä ei kunniallinen mies voi tehdä. Nyt sinulla sitävastoin on kahdeksan, kymmenen tuhatta francsia vuosittain, joilla me voimme elää. Minä myyn kaiken liikanaisen ja siten saan pari tuhatta francsia vuotta kohden. Me vuokraamme pienen, kauniin asunnon, missä voimme molemmat asua. Kesäisin oleskelemme maalla, mutta ei tällaisessa talossa, vaan kahden asuttavassa tuvassa. Sinä olet riippumaton, minä vapaa, me olemme nuoria; rukoilen sinua, Armand, älä, taivaan nimessä, heitä minua takaisin elämään, jota ennen olin pakoitettu viettämään.
Minä en voinut vastata, rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleet täyttivät silmäni ja minä heittäydyin Margueriten syliin.
Hän jatkoi:
-- Aioin järjestää kaiken tämän, mainitsematta sinulle sanaakaan, maksaa velkani ja järjestää uuden asuntomme. Lokakuussa olisimme palanneet Parisiin ja kaikki olisi silloin selvinnyt. Mutta koska Prudence on jo kertonut sinulle kaikki, täytyy sinun antaa suostumuksesi nyt sen sijaan, että olisit tehnyt sen jälestäpäin. Rakastatko minua kylliksi tätä varten?
Minun oli mahdoton vastustaa noin suurta, rakkautta. Suutelin syvästi liikutettuna Margueriten käsiä ja sanoin:
-- Teen kaikki mitä sinä tahdot.