Part 7

Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello yhdentoista aikaan d'Antin kadulle.

Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka tapauksessa kelloa.

Portinvartija kysyi ketä halusin tavata.

-- Marguerite Gautier'ta, vastasin minä.

-- Hän ei ole vielä palannut.

-- Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan.

-- Siellä ei ole ketään kotona.

Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini, en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa silmistäni.

Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen; tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G... astui niistä ulos; sitten hän meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois.

Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet, niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin vielä hänen paluutaan.

Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut petollista.

Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle.

Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani.

Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa, ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen:

/# 'Rakas Margueriteni.

Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G... oli onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi.

Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet minulle lahjoittanut.

Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta aion palata jälleen isäni luo.

Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle mahdottomaksi.

Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.' #/

En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta, joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle tuskia, rauhoitti minua hiukan.

Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen heti perille toimitettavaksi.

-- Odotanko vastausta? kysyi Josef.

-- Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette tiedä, ja odottakaa.

Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle.

Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä. Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan.

Vihdoin saapui Josef.

-- No niin? kysyin minä.

-- Neiti nukkui vielä, vastasi hän, -- mutta heti kun hän herää annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.

Hän nukkui!

Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten ajattelin aina:

-- Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.

Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.

Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä, päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.

Kello yhden aikaan odotin vielä.

Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei olla kotona.

Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen.

Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin.

Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä.

Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit kuluivat eikä häntä kuulunut.

Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle.

Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut; olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa.

Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi; mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini.

Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta.

Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt.

Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton ajatella muuta kuin Margueritea.

Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui jälleen ottamaan minut vastaan.

Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin.

Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin, että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin tilatuksi itselleni paikan G...hen menevään diligenssiin; isäni nim. asui G...ssä.

-- Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla lähteä Parisista, sanoi Prudence.

Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän oli vakavan näköinen.

-- Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän.

-- En.

-- Siinä teette oikein.

-- Niinkö teistä?

-- Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran olette lopettanut kaikki suhteenne häneen?

-- Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta?

-- Hän näytti minulle teidän kirjeenne.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta".

-- Millä äänenpainolla hän sen sanoi?

-- Hän nauroi ja lisäsi sitten:

"Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes jäähyväiskäynnille".

Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut aikaan!

Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa.

-- Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä.

-- Hän oli oopperassa.

-- Ja sitten?

-- Hän söi illallista kotonaan.

-- Yksinkö?

-- Ei, kreivi G...n seurassa, luulen.

Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten tapoja.

-- No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton, sanoin minä pakoitetulla hymyllä.

-- Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin, ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä, hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun hulluuden.

-- Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua?

-- Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen; minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille.

-- Mitä minun siis pitää tehdä?

-- Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole syytä moittia toisianne mistään.

-- Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi?

-- Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi.

Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan.

Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin Margueritelle seuraavan kirjeen:

"Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa, ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin.

Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta.

Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana päivänä.

Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin pakata matkakirstujani.

VIIDESTOISTA LUKU.

Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun äkkiä ovikello soi kiivaasti.

-- Avaanko minä? kysyi Josef.

-- Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite.

-- Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan.

-- Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen.

Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa sohvassa.

Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin liikutettuna:

-- Anteeksi!

Hän suuteli minua otsalle ja sanoi:

-- Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi.

-- Minä aion matkustaa huomenna.

-- Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua siihen uskoon, että olin vihainen sinulle.

-- Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence; -- saako nähdä makuuhuoneenne?

-- Kyllä, vastasin minä.

Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden kesken kuin katsellakseen huonetta.

-- Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä.

-- Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku saattaisi minut täältä kotiin.

-- Enkö minä ollut täällä?

-- Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa.

-- Siinäkö ainoa syy?

-- Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei saa olla mitään salaista.

-- Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan?

-- Rakastan, paljon.

-- Miksi sinä sitten petit minua?

-- Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin kuin minun vastauksenikin.

-- Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; -- mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti.

-- No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin, tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan. Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.

Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.

-- Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän, mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite. Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi; mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa. Kuolisin silloin.

Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi, sanomattoman suloisesti hymyillen:

-- Tässä se on, otin sen mukaani.

Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.

-- Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi Marguerite.

-- Anteeksiantoa.

-- Aivan niin.

-- Ja te annatte hänelle anteeksi?

-- Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin.

-- Mitä sitten?

-- Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan.

-- Ja te suostutte?

-- Mitä te arvelette?

-- Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun vaunuihini.

-- Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, -- Nanine on jo käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta varo kadottamasta sitä uudestaan.

Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani.

Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein:

-- Nyt ovat matkatavarat pakatut.

-- Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Päivää myöhemmin lähetin Margueritelle "Manon Lescaut'n".

Kun en kuitenkaan voinut muuttaa rakastajattareni elintapaa, niin muutin omaani. Ennen kaikkea en suonut itselleni miettimisaikaa, sillä olisin silloin, vasten tahtoani, ollut sangen pahoillani. Ennen niin rauhallinen elämäni oli äkkiä muuttunut rauhattomaksi ja epäsäännölliseksi. Älä luule, ettei sellaisen naisen rakkaus, olkoonpa kuinka epäitsekästä tahansa, maksa mitään. Mikään ei ole niin kallista kuin kaikki nuo tuhannet mieliteot, kukat, teatteriaitiot, illalliset, huviretket, joita ei koskaan voi rakastajattareltaan kieltää.

Minulla ei ollut ensinkään omaisuutta, mutta kahdeksan tuhannen francsin vuotuiset korot. Isäni, joka on yliveronkantaja G...ssä, vakuutti minulle, että voisin tuolla summalla varsin hyvin tulla toimeen Parisissa, jos sen lisäksi hankkisin jonkun toimen, esim. joko asianajajan tahi lääkärin. Matkustin siis Parisiin, suoritin tutkintoni, hyväksyttiin asianajajaksi ja monien muiden nuorten miesten tavoin pistin diploomin taskuuni ja otin hiukan osaa keveään Parisin elämään. Menoni olivat perin vaatimattomat; mutta kahdeksassa kuukaudessa menetin koko vuosituloni, ja minä vietin neljä kesäkuukauttani isäni luona, josta sain hyvän pojan maineen. Mutta velkoja ei minulla ollut.

Tällä kannalla olivat asiat, kun tutustuin Margueriteen.

Vasten tahtoani kasvoivat silloin elinkustannukseni, sillä Margueritella oli sangen oikullinen luonne, ja kun hän tahtoi olla yhdessä kanssani mahdollisimman paljon, kirjoitti hän aamuisin, että hän tahtoi syödä suurusta kanssani, mutta ei hänen luonaan, vaan jossain ravintolassa joko Parisissa tahi maaseudulla. Noudin hänet, söimme päivällistä, kävimme teatterissa, söimme usein illallista, ja kaikki tuo tuli maksamaan kolme tuhatta francsia kuukaudessa, joka lyhensi vuoteni kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi ja pakoitti minut joko tekemään velkaa tahi jättämään Margueriten.

Mutta ennemmin mitä muuta tahansa kuin turvautua viimeksi mainittuun vaihtoehtoon.

Huomasin kuitenkin, että minun täytyi keksiä jokin keino, saadakseni hänen aiheuttamansa menot peitetyksi.

Aloin lainaamalla viisi, kuusi tuhatta francsia, ja rupesin pelaamaan. Jos olisin viettänyt kotona ne yöt, jolloin en ollut d'Antin kadun varrella, en kuitenkaan olisi voinut nukkua. Mustasukkaisuus olisi pitänyt minua valveilla, sensijaan kun peli hetkeksi käänsi ajatukseni toisaalle ja vasten tahtoani kiinnitti mieltäni, kunnes aika tuli lähteä Margueriten luo.

Useimmille oli peli välttämättömyys; minulle se oli lääke. Ja siksi saatoin myöskin aina säilyttää jonkinlaisen kylmäverisyyden, niin etten koskaan menettänyt enempää kuin minkä voin maksaa.

Muuten suosi onni minua. En tehnyt velkoja, ja minä menetin kolme kertaa niin paljon kuin silloin, kun en pelannut. Ei ollut helppo vastustaa elintapaa, joka ilman vaikeuksia teki minulle mahdolliseksi tyydyttää Margueriten tuhannet oikut. Mitä häneen tulee, niin rakasti hän minua yhä enemmän ja enemmän.

Odottaessani siveellistä muutosta, olikin Margueritessa tapahtunut ruumiillinen muutos. Olin päättänyt koettaa parantaa hänet, ja tuo tyttö parka, joka arvasi aikeeni, totteli minua, osoittaakseen kiitollisuuttaan. Minulle oli vähitellen onnistunut totuttaa hänet melkein kokonaan pois entisistä tavoistaan. Lääkärini, jonka kanssa neuvottelin, sanoi, että hän ainoastaan levon ja rauhan avulla säilyttäisi terveytensä, ja minä olin vähitellen saanut hänet luopumaan illallisista ja yönvalvonnasta ja korvaamaan ne terveellisellä elämänjärjestyksellä ja säännöllisellä unella. Vastoin tahtoaan tottui Marguerite uusiin olosuhteisiin, joiden terveellistä vaikutusta hän jo tunsi. Hän alkoi jo pysytellä iltaisin kotona, tahi sitten, ilman ollessa kaunis, kääri hän saalin hartioidensa ja harson päänsä ympärille, ja me läksimme yhdessä, kuin kaksi lasta, jalkaisin harhailemaan Champs-Elysées'en varjoisille lehtokujille. Hän palasi kotiin väsyneenä, nautti kevyen illallisen ja kävi levolle, luettuaan tahi soitettuaan ensin hetkisen. Terveys näkyikin nopeasti palaavan ja yskä oli miltei kokonaan lakannut.

Kuuden viikon kuluttua ei kreivistä tiedetty enää mitään, hän oli lopullisesti kadonnut. Mutta herttuan tähden täytyi minun yhä salata suhteeni Margueriteen.

Tapa, niin, melkeinpä tarve, joka Margueritella oli, saada mahdollisimman usein tavata minua, saattoi aikaan sen, että minä herkesin pelaamasta juuri sillä hetkellä, jolloin taitava pelaajakin olisi sen tehnyt. Kerta kaikkiaan, minä olin nyt, kiitos voittojeni, kymmenen tuhannen francsin omistaja ja pidin tuota summaa tyhjentymättömänä pääomana.

Nyt oli käsillä aika, jolloin tavallisesti läksin tervehtimään isääni ja sisartani; mutta minä en matkustanut. Sain heiltä usein kirjeitä, joissa he pyysivät minua saapumaan, ja minä vastasin parhaani mukaan, sekä toistin aina, että voin hyvin, enkä tarvinnut rahoja, joiden seikkojen luulin jonkun verran lohduttavan isääni.

Eräänä aamuna, kun auringon säde herätti Margueriten, hypähti hän vuoteesta ja kysyi minulta, tahdoinko viedä hänet maalle koko päiväksi.

Lähetimme noutamaan Prudencea ja läksimme kaikki kolme matkaan, sitten kun Marguerite ensin oli käskenyt Naninen sanomaan herttualle, että hän tahtoi käyttää hyväkseen kaunista ilmaa ja matkusti Prudencen kanssa maalle.

Paitsi sitä, että Prudencen läsnäolo oli välttämätön herttuan rauhoittamiseksi, oli hän niitä naisia, jotka ovat kuin luodut tällaisia huvimatkoja varten. Herkeämättömällä iloisuudella ja ainaisella ruokahalullaan saattoi hän pitää seurakumppaniensa mielialan hilpeänä.

Nyt oli vain kysymys minne lähtisimme. Siitä pulasta auttoi meidät tietenkin Prudence.

-- Tahdotteko lähteä oikeen maalle? kysyi hän.

-- Kyllä.

-- Hyvä! Lähtekäämme siis Bougivaliin, Arnould lesken luo, Armand, menkää vuokraamaan vaunut.

Puolentoista tunnin kuluttua olimme Arnould lesken luona. Bougival on kaunein paikka mitä voi ajatella; tuo pieni kylä näytti kerrassaan hurmaavalta siinä kukkulan juurella.

Aamiainen oli verraton, ja sen jälkeen tarjosi Arnould meille tilaisuuden tehdä soutumatkan joelle, jonka tarjouksen Marguerite ja Prudence ottivat ilolla vastaan. Laskimme maihin erääseen saareen, ja siellä heittäydyin pitkäkseni ruohostoon ja laskin mielikuvitukseni valloilleen.

Siltä paikalta, jossa lepäsin, näin rannalla pienen, soman, valkoiseksi maalatun, ympyränmuotoisella aitauksella varustetun talon. Aitauksen sisällä oli talon edessä vihreä nurmikko, sileä ja tasainen kuin sametin pinta, ja talon takana pieni lehdikko.

Kukkivat köynnöskasvit peittivät tuon asumattoman talon portaat ja ulottuivat aina toiseen kerrokseen asti.

Katselin tuota taloa niin kauan että luulin lopulta omistavani sen, niin tarkoin se vastasi unelmiani. Olin näkevinäni Margueriten ja itseni siellä, päivisin lehdossa ja iltasin istumassa nurmikolla, ja epäilin voisivatko maalliset olennot tuntea itseään onnellisimmiksi kuin me.

-- Kuinka kaunis talo, sanoi Marguerite, joka oli seurannut katsettani.

-- Missä? kysyi Prudence.

-- Tuolla.

Ja Marguerite osoitti taloa.

-- Ah, hurmaava, vastasi Prudence; -- pidättekö siitä?

-- Kyllä, paljon.

-- Hyvä! Pyytäkää, että herttua vuokraa sen; olen varma, että hän tekee sen. Jos tahdotte, otan minä kysyäkseni häneltä.

Marguerite katsoi minuun ikäänkuin kysyen mitä minä asiasta arvelin. Prudencen viime sanat olivat haihduttaneet unelmani, ja olin niin äkkiä jälleen joutunut todellisuuteen, että olin vielä aivan pyörällä.

-- Niin, tuuma on todellakin erinomainen, sopersin minä, tietämättä mitä sanoin.

-- No niin, minä järjestän asian, sanoi Marguerite, puristaen kättäni ja tulkiten sanani oman toivomuksensa mukaisesti. -- Menkäämme heti tiedustelemaan onko se vuokrattavana.

Talo oli vuokrattavana kahdesta tuhannesta francsista.

-- Olisitko täällä onnellinen? kysyi Marguerite minulta.

-- Minäkö tänne varmasti tulisin?

-- Miksi minä sitten hautaisin itseni tänne, ellen sinun tähtesi?

-- Hyvä! Marguerite, anna minun vuokrata tämä talo.