Part 6

-- Kuulkaa nyt, sanoi Marguerite hänelle, -- sinun täytyy aina sanoa tuolle tyhmeliinille, että minä en ole kotona tahi että minä en tahdo ottaa vastaan häntä. Minua todellakin väsyttää se, että alinomaa tullaan pyytämään minulta samaa asiaa, että luvataan maksaa ja sitten ollaan selvät. Jos ne, jotka aikovat antautua meidän alentavaan ammattiimme, tietäisivät millaista tämä on, niin he rupeaisivat ennemmin kamaripalvelijattariksi. Mutta ei; halu saada hienoja vaatteita, vaunuja ja jalokiviä houkuttelee heitä; uskotaan sitä mitä kuullaan, sillä prostitutioonilla on myöskin uskonsa, ja kulutetaan vähitellen sydän, ruumis ja kauneus; meitä pelätään kuin villipetoja, halveksitaan kuin hylkyjä, meillä on ympärillämme vain sellaisia, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ja eräänä kauniina päivänä me kuolemme kuin koirat, kun ensin olemme turmelleet muita ja itse turmeltuneet.

-- Kas niin, neiti, tyyntykää, sanoi Nanine, -- te olette kauhean hermostunut tänä iltana.

-- Tämä puku kiusaa minua, sanoi Marguerite ja alkoi napittaa auki pukuaan; -- antakaa minulle kampausviitta. No, entä Prudence?

-- Hän ei ole vielä tullut, mutta heti kun hän saapuu lähetän hänet tänne.

-- Kas siinä myöskin yksi, sanoi Marguerite riisuen pukunsa ja vetäen ylleen valkoisen aamuviitan, -- kas siinä on myöskin yksi, joka kyllä löytää luokseni silloin, kun hän minua tarvitsee ja joka ei vapaaehtoisesti voi tehdä minulle palvelusta. Hän tietää, että minä odotan tuota vastausta tänä iltana, että minun täytyy saada se, että olen levoton, mutta minä olen varma siitä, että hän on lähtenyt huvittelemaan välittämättä vähääkään minusta.

-- Ehkä hänelle on sattunut este.

-- Tuokaa meille punssia.

-- Se tekee neidin vielä pahemmaksi, sanoi Nanine.

-- Sen parempi. Tuokaa vielä hedelmiä, piirakoita ja hiukan kananpoikaa, mutta heti, minä kuolen nälkään.

Minkä vaikutuksen kohtaus teki minuun, on tarpeetonta kuvailla; ymmärrät sen kuitenkin hyvin.

-- Teidän täytyy aterioida kanssani, sanoi hän, -- lukekaa jotakin odottaessanne; minä menen hetkeksi pukuhuoneeseeni.

Hän sytytti kynttilät monihaaraisessa kynttiläjalassa, avasi oven ja katosi.

Minä puolestani säälin tuon tytön elämää ja sääli lisäsi rakkauttani. Kävelin pitkin askelin edestakaisin huoneessa, kun Prudence samassa astui sisään.

-- Ah, tekö se olette, sanoi hän; -- missä Marguerite on?

-- Pukuhuoneessaan.

-- Odotan häntä. Sanokaa, tiedättekö, että te miellytätte häntä paljon?

-- En.

-- Eikö hän ole sanonut sitä?

-- Ei.

-- Miksi te olette täällä?

-- Tulin vieraskäynnille.

-- Keskellä yötä?

-- Miksi ei?

-- Veitikka.

-- Hän otti minut vastaan sangen huonosti.

-- Kyllä hän ottaa teidät vastaan paremminkin.

-- Niinkö luulette?

-- Minulla on hänelle hyvä uutinen.

-- Sepä hyvä. Hän on siis puhunut teille minusta?

-- Eilen illalla, tahi oikeammin yöllä, kun te ja ystävänne olitte lähteneet... Niin, kuinka voi ystävänne? Eikö hänen nimensä ollut Gaston R...?

-- Oli, vastasin minä hymyillen, muistaessani mitä Gaston oli uskonut minulle ja huomatessani, että Prudence tuskin tiesi hänen nimeään.

-- Hän on kaunis poika; mitä hän omistaa?

-- Hänellä on kaksikymmentäviisi tuhatta francsia korkoja vuodessa.

-- Oh, todellakin! No niin, palataksemme teihin, Marguerite kysyi teistä kaikenmoista; hän tahtoi tietää kuka te olette, mitä te teette ja keitä teillä on ollut rakastajattarina, lyhyesti, kaikkea mitä teidän ikäisestänne miehestä voi kysellä. Sanoin hänelle kaiken minkä tiesin ja lisäsin, että te olette mainio poika, ja sillä hyvä.

-- Kiitän teitä; mutta sanokaa minulle nyt, minkä tehtävän hän teille eilen antoi?

-- Ei minkään; hän tahtoi vaan päästä kreivistä, vastasi Prudence; mutta tänään hän antoi minulle erään asian toimitettavakseni ja minä tulin nyt tuomaan siihen vastauksen.

Samassa astui Marguerite pukuhuoneesta päässään soma yömyssy, joka oli koristettu keltaisilla silkkinauharuseteilla.

Hän oli hurmaavan näköinen; jaloissa hänellä oli silkkitohvelit ja hän leikkasi par'aikaa kynsiään.

-- No, sanoi hän nähtyään Prudencen, -- tapasitteko herttuan?

-- Tapasin!

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän antoi.

-- Kuinka paljon?

-- Kuusi tuhatta.

-- Onko teillä ne?

-- On.

-- Näyttikö hän erikoiselta?

-- Ei.

-- Miesparka!

Äänen sävyä, jolla nämä kaksi sanaa lausuttiin on mahdoton kuvata. Marguerite otti; nuo kuusi tuhannen francsin seteliä ja sanoi:

-- Olipa jo aikakin. Tarvitsetteko rahaa, rakas Prudence.

-- Rakas lapsi, tiedättehän, että kahden päivän kuluttua meillä on viidestoista, niin että tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte kolme tahi neljä sataa francsia.

-- Lähettäkää noutamaan rahat huomenna; on mahdoton saada enää tänä iltana vahetetuksi.

-- Mutta älkää vaan unohtako.

-- Rauhoittukaa; syöttekö illallista kanssamme?

-- En, Charles odottaa minua kotona.

-- Te olette siis yhä vielä yhtä hulluna häneen?

-- Yhä vielä, rakkaani! Siis huomenna. Hyvästi Armand.

Rouva Duvernoy poistui ja Marguerite avasi erään laatikon ja viskasi sinne rahat.

-- Sallitte kai, että menen vuoteeseen? sanoi hän hymyillen ja lähestyi sänkyä.

-- En ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä pyydänkin.

Hän heitti syrjään pitsipeitteen vuoteelta ja paneutui pitkäkseen.

-- Tulkaa nyt ja istukaa viereeni ja jutelkaamme, sanoi hän.

Prudence oli oikeassa; se mitä hän oli tuonut mukanaan, oli piristänyt Margueritea.

-- Voitteko antaa anteeksi äskeisen huonon tuuleni? sanoi hän ja tarttui käteeni.

-- Annan mielelläni anteeksi kaikenlaista.

-- Ja te rakastatte minua?

-- Hulluuteen asti.

-- Huonosta luonteestani huolimatta.

-- Kaikesta huolimatta.

-- Vannotteko sen.

-- Vannon, sanoin minä hiljaa.

Nanine tuli nyt huoneeseen, tuoden lautasia, kylmän kananpojan, pullon bordeaux viiniä, mansikoita ja kaksi ruokaliinaa.

-- En tuonut punssia, sanoi hän, -- sillä bordeaux on parempaa teille. Eikö totta, herra?

-- Tietysti, vastasin minä Margueriten viimeisten sanojen liikuttamana ja säihkyvin silmin häntä katsellen.

-- Hyvä, sanoi Marguerite, -- asettakaa kaikki tuolle pienelle pöydälle ja nostakaa se sängyn viereen; me palvelemme itse itseämme. Te olette valvonut kolme yötä, teidän täytyy päästä levolle. Menkää siis; en tarvitse teitä enää.

-- Lukitsenko oven?

-- Kyllä, se on parasta; ja katsokaa, ettei ketään lasketa sisälle huomen aamulla ennen kello kahtatoista.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kello viisi aamulla, kun päivä alkoi häämöittää kierrekaihtimien lävitse, sanoi Marguerite minulle:

-- Suo anteeksi, että karkoitan sinut pois; mutta se on välttämätöntä. Herttua saapuu tänne joka aamu; hänelle vastataan, että minä nukun, ja hän jää ehkä odottamaan kunnes herään.

Otin Margueriten pään käsieni väliin, suutelin häntä vielä kerran ja sanoin:

-- Koska saan nähdä sinut jälleen?

-- Kuule, sanoi hän, -- ota tuo pieni kullattu avain uunin päältä ja käy aukaisemassa ovi; tuo sitten tänne avain ja lähde tiehesi. Päivän kuluessa saat kirjeen määräyksineni, sillä tiedä, että sinun täytyy totella sokeasti.

-- Niin, mutta jos minä nyt pyytäisin jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Että antaisit minun säilyttää avainta.

-- En ole koskaan luovuttanut sitä kenellekään.

-- Mutta luovuta se minulle, sillä vannon, että rakastan sinua enemmän kuin kukaan on sinua rakastanut.

-- No hyvä, ota se; mutta sanon sinulle ennakolta, että avaimen käyttökelpoisuus riippuu kokonaan minusta.

-- Kuinka niin?

-- Ovien sisäpuolella on lukot.

-- Ilkimys!

-- Minä annan poistaa ne.

-- Sinä siis rakastat minua hiukan?

-- En tiedä varmuudella, mutta luulen, että asianlaita melkein niin on. Mutta lähde nyt, olen kovin väsynyt.

Syleilin häntä vielä kerran ja läksin.

Palattuani kotiini olin melkein hulluna onnesta. Kun ajattelin, että kaikki esteet Margueriten ja minun välillä nyt olivat poissa, että hän oli minun ja että minulla oli taskussani hänen asuntonsa avain sekä oikeus käyttää sitä, niin olin tyytyväinen elämään, ylpeä itsestäni, ja minä rakastin Jumalaa, joka oli sallinut tämän kaiken.

Minä nukahdin iloisiin ajatuksiini, ja Margueritelta saapunut kirje vasta herätti minut.

Kirje sisälsi vain seuraavat sanat:

"Kas tässä määräykseni: Tänä iltana teatteri Vaudeville'ssa. Tule kolmannella väliajalla. M. G."

Lukitsin lapun kaappiin, jotta minulla epäilyksen hetkinä aina olisi todellisuus saatavissa.

Kello seitsemän olin Vaudevillessa. Kaikki aitiot täyttyivät vähitellen. Ainoastaan yksi jäi tyhjäksi: permantoaitio.

Kolmannen näytöksen alkaessa kuulin tuon aition oven avautuvan. Marguerite astui sinne sisälle. Hän tuli heti aition reunalle ja etsi jotakin silmillään, ja nähtyään minut kiitti hän minua katseellaan.

Hän oli sinä iltana ihastuttavan kaunis. Kaikkien silmät kääntyivät häneen, vieläpä näyttelijätkin näyttämöllä katsahtivat häneen, joka pelkällä ilmestymisellään häiritsi kaikkia katsojia.

Prudence astui myöskin aitioon, ja muuan herra, jonka tunsin kreivi G...ksi istuutui perälle.

Nähtyäni hänet tunsin sydämeni jähmettyvän

Epäilemättä Marguerite huomasi minkä vaikutuksen tuon miehen läsnäolo teki minuun, sillä hän hymyili jälleen minulle, ja käännettyään selkänsä kreiville alkoi hän mielenkiintoisesti seurata esitystä näyttämöllä. Kolmannella väliajalla kääntyi hän sanomaan jotakin kreiville; tämä läksi silloin aitiosta ja Marguerite viittasi minua tulemaan luoksensa.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ja ojensi minulle kätensä, astuessani aitioon.

-- Hyvää iltaa, vastasin minä, kääntyen sekä Margueriten että Prudencen puoleen.

-- Istukaa.

-- Mutta minä anastan silloin toisen paikan. Eikö kreivi G... tule takaisin?

-- Kyllä; pyysin häntä käymään ostamassa makeisia saadaksemme hetkisen puhella keskenämme. Rouva Duvernoy on uskottumme.

-- Niin, lapsukaiset, sanoi tämä; -- olkaa aivan rauhallisia, minä en puhu mitään.

-- Mikä sinua vaivaa tänä iltana? sanoi Marguerite suudellen varjossa minua otsalle.

-- En voi oikein hyvin.

-- Silloin sinun täytyy mennä levolle, sanoi hän ivallisin ilmein, joka sopi erinomaisesti hänen hienoille, siroille kasvoilleen.

-- Minne sitten?

-- Kotiisi.

-- Sinä tiedät varsin hyvin etten voi nukkua siellä.

-- Mutta sinun ei liioin sovi tulla tänne luoksemme murjottamaan, siksi että olet nähnyt herran aitiossani.

-- Syy ei ole siinä.

-- Kyllä, minä tunnen tuon, mutta sinä olet väärässä, emme siis puhu enempää siitä asiasta. Näytöksen jälkeen sinä menet Prudencen luo ja odotat siellä kunnes minä huudan sinua. Ymmärrätkö?

-- Kyllä.

Saatoinko olla tottelematon?

-- Sinä rakastat minua yhä? sanoi hän.

-- Ja sitä sinä kysyt!

-- Sinä olet ajatellut minua?

-- Koko päivän.

-- Tiedätkö, minä pelkään todellakin rakastuvani sinuun. Kysy vaan Prudenceltä.

-- Oh! vastasi tämä, -- se on jo päätetty asia.

-- Palaa nyt paikallesi; kreivi tulee kohta, ja on tarpeetonta, että hän näkee sinut täällä.

-- Miksi niin?

-- Koska sinusta on epämieluista tavata häntä.

-- Ei; mutta jos sinä olisit sanonut minulle, että halusit tulla tänne tänä iltana, niin olisin minä voinut toimittaa sinulle tämän aition yhtähyvin kuin hän.

-- Onnettomuudeksi hän tarjosi minulle tämän aition ilman että olin pyytänyt sitä, ja tarjoutui saattamaan minua. Sinä tiedät kyllä, että minä en voinut kieltää. Kaikki mitä saatoin tehdä oli, että kirjoitin sinulle ja pyysin sinua tulemaan tänne, saadaksesi nähdä minut ja että itse saisin ilon tavata sinua. Mutta kun sinä kiität minua tällä tavalla, niin panen sen kyllä mieleeni tulevaisuuden varalta.

-- Olen väärässä, suo anteeksi.

-- No niin, mutta palaa nyt kiltisti paikallesi ja ennen kaikkea, älä ole enää mustasukkainen.

Hän suuteli minua vielä kerran ja minä poistuin.

Käytävässä kohtasin kreivin, joka juuri tuli takaisin.

Palasin paikalleni.

Kun kaikki ympäri kävi, oli kreivin läsnäolo Margueriten aitiossa maailman yksinkertaisin asia. Hän oli ollut hänen rakastajattarensa, hän hankki hänelle aition, hän istui hänen kanssaan aitiossa katsomassa esitystä, kaikki tämä oli minusta aivan luonnollista, ja siitä lähtien, kun rakastajattarenani oli sellainen tyttö kuin Marguerite, täytyi minun mukautua hänen tapoihinsa.

Mutta minä olin kuitenkin koko illan sangen onneton, ja kun läksin teaterista ja näin kreivin, Prudencen ja Margueriten astuvan ulkopuolella odottaviin vaunuihin, kävi mieleni perin apeaksi.

Neljännestunnin kuluttua saavuin kuitenkin Prudencen luo, joka juuri palasi kotiinsa.

KOLMASTOISTA LUKU.

-- Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän.

-- Niin, vastasin minä koneellisesti; -- missä Marguerite on?

-- Kotonaan.

-- Yksinkö?

-- Ei, kreivi G... on hänen luonaan.

Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin.

-- Mutta, mikä teidän on?

-- Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi on suvainnut lähteä Margueriten luota.

-- Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja. Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon, ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä, viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta; kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita; mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys. Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta. Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te vaaditte aivan liian paljon.

-- Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen rakastajansa, kiusaa minua kauheasti.

-- Mutta, sanoi Prudence, -- onko hän sitten enää hänen rakastajansa? Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan.

-- Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous lähentelee liian paljon laskelmia.

-- Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni, että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan.

-- Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, -- että Marguerite rakastaa teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa, hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin. Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne, valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään suhteessa saada valtaa ylitsenne.

Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja kiitin häntä neuvosta.

-- Kas niin, sanoi hän, -- karkoittakaa nyt mielestänne kaikki tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni, riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan, lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu jättääkseen paikkansa meille.

Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi vaunuihinsa ja katosi.

Prudence sulki ikkunan.

Samassa kutsui Marguerite meitä.

-- Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista! huusi hän.

Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.

-- Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.

-- Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, -- minä olen puhunut hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.

-- Sepä hyvä!

Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.

Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.

Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen, ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli vähällä päättyä kyyneliin.

Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken. Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin. Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain kärsiä.

-- Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen viereensä.

-- Arvaappas mitä minä ajattelin?

-- En voi.

-- Suunnitelmaa, jonka olen laatinut.

-- Ja millainen se on?

-- En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla.

-- Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä?

-- En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, niin se onnistuu.

-- Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman?

-- Olen.

-- Ja sinä toteutat sen yksin?

-- Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan hymy, jota en koskaan unohda, -- mutta me saamme yhdessä nauttia eduista.

En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten:

-- Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G... on mukana tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan en tahdo tulla osalliseksi.

-- Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä.

Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia, kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui.

Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni väliin ja suutelin häntä.

-- Annatko minulle anteeksi? kysyin minä.

-- Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta.

-- Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman toteuttamisessa kiusaa minua.

-- Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut mahdoton vastustaa; -- sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani, vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun, älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. -- Onko asia päätetty, mitä?

-- Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin.

-- Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä, käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta, ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus, olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn, pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi, että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden... Olen usein ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni. Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua, etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin helppoa.

Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja minä olisin sen empimättä tehnyt.

Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä:

-- Tänä iltana.

Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut.

Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan sinua."

Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua.

Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi.

Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin hänet siinä paikassa.