Part 5

-- Jos hoitaisin itseäni, niin kuolisin. Kuumeentapainen elämä juuri pitää minut hengissä. Muuten, mitä hoitamiseen tulee, niin sen voivat tehdä sellaiset naiset, joilla on perhe ja ystäviä. Mutta me, niinpian kuin me emme enää voi tyydyttää rakastajiemme turhamaisuutta ja haluja, jättävät he meidät, ja pitkiä päiviä seuraa silloin pitkät illat. Minä kyllä tiedän, sillä olin kaksi kuukautta vuoteessa, ja kolmen viikon kuluttua ei kukaan enää käynyt luonani.

-- Totta kyllä, etten merkitse teille mitään, sanoin minä, -- mutta jos tahtoisitte, hoitaisin teitä kuin veli, en jättäisi teitä, ja minä parantaisin teidät. Sitten kun tulisitte jälleen terveeksi, voisitte, jos niin haluaisitte, alkaa jälleen viettää entistä elämäänne; mutta minä olen varma siitä, että te valitsisitte mieluummin rauhallisen elämän, joka tekisi teidät onnellisemmaksi ja säilyttäisi kauneutenne.

-- Niin te ajattelette nyt tänä iltana, siksi, että alkohooli tekee teidät surumieliseksi; mutta teillä ei riittäisi kärsivällisyyttä niin paljoon.

-- Sallikaa minun palauttaa mieleenne, Marguerite, että te olitte kaksi kuukautta vuoteen omana, ja tuona aikana kävin joka päivä tiedustelemassa vointianne.

-- Se on totta, mutta miksi te ette tullut luokseni?

-- Siksi etten tuntenut teitä vielä silloin.

-- Kainostellaanko minun tapaisiani naisia?

-- Naisia kainostellaan aina; se on ainakin minun mielipiteeni.

-- Te siis hoitaisitte minua?

-- Niin.

-- Te olisitte luonani joka päivä?

-- Niin.

-- Vieläpä öisinkin?

-- Sikäli kuin en ikävystyttäisi teitä.

-- Ja miksi nimitätte tätä?

-- Myötätunnoksi.

-- Ja mistä tämä myötätunto johtuu?

-- Vastustamattomasta mieltymyksestä teihin.

-- Oletteko siis rakastunut minuun? Sanokaa se heti, se on paljon yksinkertaisempaa.

-- Mahdollista kyllä; mutta jos minun on sanottava se teille, niin ei se ainakaan tapahdu tänään.

-- Olisi parasta, ett'ette koskaan sanoisi sitä.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että se tuottaisi vain kaksi seurausta.

-- Ja ne olisivat?

-- Joko minä tahtoisin päästä teistä, jolloin suuttuisitte minuun, tahi vastaisin myöntyvästi, ja te saisitte minusta surkean rakastajattaren; nainen, joka on hermostunut, sairas, surumielinen tahi myöskin iloinen tavalla, joka on surullistakin surkeampi, nainen, joka yskii verta ja joka tuhlaa satatuhatta francsia vuodessa -- sellainen nainen voi sopia jollekin vanhalle, rikkaalle miehelle, kuten esimerkiksi herttualle, mutta tuottaisi paljon ikävyyttä teidän kaltaisellenne nuorelle miehelle, ja todistuksena siitä on se, että kaikki minun nuoret rakastajani ovat sangen pian jättäneet minut.

Minä en vastannut mitään; kuuntelin ainoastaan.

Tuo avomielisyys, joka miltei tuntui tunnustukselta, tuo kiusallinen, kullalla verhottu elämäntapa, jonka todellisuudelle tuo tyttöparka koetti etsiä unhoitusta elostelussa, huumauksessa ja valvomisessa, kaikki tuo vaikutti minuun niin syvästi, etten saanut sanaakaan suustani.

-- Kas niin, jatkoi Marguerite, -- nyt olemme puhuneet kylliksi lapsellisuuksia. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja palatkaamme jälleen ruokasaliin. Heidän ei tarvitse saada tietää syytä viipymiseemme.

-- Menkää, jos teitä haluttaa, mutta pyydän, että sallitte minun jäädä tänne.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että teidän iloisuutenne tuottaa minulle liian paljon tuskia.

-- No, hyvä, olen sitten surullinen.

-- Kuulkaa, Marguerite, sallikaa minun sanoa teille eräs asia, joka kaiketi on teille usein sanottu, mutta jonka monenkertainen kuuleminen on estänyt teitä uskomasta sitä. Se ei liioin ole vähemmin totta, enkä minä kenties ole koskaan uudistava sitä.

-- Ja se on?... sanoi Marguerite hymyillen ja muistuttaen nuorta äitiä, joka kuuntelee lapsensa lörpötyksiä.

-- Se on, että kun olin nähnyt teidät, valloititte te, en tiedä miksi tahi miten, sijan minun elämässäni, että minä turhaan koetan karkoittaa kuvaanne ajatuksistani, jonne se kuitenkin aina palaa; että, kun minä tänään, kahden vuoden kuluttua, näin teidät uudestaan, te saitte entistä suuremman vallan ylitseni; ja vihdoin, että, kun te nyt olette ottanut minut vastaan ja minä tunnen teidät ja kaiken teissä ilmenevän harvinaisuuden, olette te käynyt minulle välttämättömäksi, ja että minä tulen hulluksi, en ainoastaan siitä, että te ette rakasta minua, vaan myöskin siitä, ettette anna minun rakastaa teitä.

-- Mutta, onneton, te olette niin ollen hyvin rikas? Ettekö tiedä, että minä tuhlaan kuusi à seitsemän tuhatta francsia kuukaudessa, ja että se on käynyt minulle välttämättömyydeksi; ettekö, ystävä parka, sitten tiedä, että saattaisin teidät käden käänteessä perikatoon ja että omaisenne asettaisivat teidät holhouksen alle, kun he saisivat tietää, että elätte minun kaltaiseni naisen kanssa. Rakastakaa minua kernaasti hyvänä ystävänä, mutta ei muuna. Käykää luonani ja me nauramme ja lörpöttelemme, mutta älkää luullotelko itsellenne, että minä olen parempi kuin mitä itse asiassa olen. Teillä on hyvä sydän, te tahdotte, että teitä rakastetaan, mutta te olette aivan liian herkkätunteinen ja nuori meidän maailmaamme. Ottakaa itsellenne naimisissa oleva nainen. Te näette, että olen kiltti tyttö ja että puhun teille aivan avomielisesti.

_Ensi osan loppu_.

TOINEN OSA.

KYMMENES LUKU.

-- Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle.

-- Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, -- jättäkää meidät vielä hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.

-- Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja poistui sulkien oven perässään.

-- On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite, jäätyämme kahden kesken.

-- Minä matkustan.

-- Olemmeko tulleet niin pitkälle?

Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.

Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä, helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.

-- Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.

-- Niin, täydellä todella.

-- Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?

-- Koska olisin voinut sanoa sen teille?

-- Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa.

-- Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin tullut luoksenne.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana.

-- Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin.

-- Niin.

-- Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan.

-- Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea.

Marguerite purskahti nauruun.

-- Mille te nauratte? kysyin minä.

-- Ei millekään.

-- Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen pidätte minua pilkkananne.

-- Ettekö suutu?

-- Onko minulla oikeus suuttua teihin?

-- No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini.

-- Kuinka niin?

-- Minua odotettiin siellä.

Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni:

-- Hyvästi.

-- Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. -- Miehillä on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa.

-- Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se, että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä lähden täältä kello kolme aamulla.

-- Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa?

-- Ei, mutta minun täytyy lähteä.

-- Hyvästi siis.

-- Te lähetätte minut pois.

-- En suinkaan.

-- Miksi te kiusaatte minua näin?

-- Kuinka niin?

-- Te sanoitte, että joku odotti teitä.

-- Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli niin hyvä syy.

-- Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa, etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin onnellisemmaksi.

-- Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva! Te olette verraton!

-- Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä rakastan.

-- No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin suunnattomasti?

-- Niin paljon kuin rakastaa voin.

-- Ja sitä on jatkunut aina...

-- Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan vaunuistanne Pörssitorilla.

-- Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin palkita suuren rakkautenne?

-- Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi.

-- No hyvä. Mutta herttua?

-- Mikä herttua?

-- Vanha, mustasukkainen suojelijani.

-- Hän ei saa tietää mitään.

-- Mutta jos hän saa tietää?

-- Silloin hän antaa teille anteeksi.

-- Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy?

-- Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin takia.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä.

-- Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni.

-- Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä ovenne tällaiseen aikaan.

-- Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne.

Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan käsiäni vasten.

-- Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä.

-- Onko se totta?

-- Vannon sen teille.

-- Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään, niin ehkä rakastan teitä.

-- Lupaan kaikki mitä tahdotte.

-- Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä, vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä, menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja hienotunteisuutta.

-- Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte.

-- Sen saamme nähdä.

-- Ja koska saamme nähdä?

-- Myöhemmin.

-- Miksi myöhemmin?

-- Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, -- siksi, ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen allekirjoittanut.

Sen oli helppo ymmärtää.

-- Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä kädestä rintaani vasten.

-- Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä.

-- Ja koska se muuttaa väriä?

-- Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt tyytyväinen.

-- Ja sitä te kysytte.

-- Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään muulle.

-- Lupaan sen.

-- Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.

Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja kuiskasi:

-- Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän, tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen voimakkaat, nopeat lyönnit, -- se johtuu siitä, että koska minun elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen nopeammin.

-- Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.

-- Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. -- Niin lyhyt kuin elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te olette minua rakastava.

Ja hän astui laulaen ruokasaliin.

-- Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence olivat kahden huoneessa.

-- Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle, vastasi Prudence.

-- Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika.

Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä.

Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen luokseen.

-- No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, -- mitä te sanotte Margueritesta?

-- Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen.

-- Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle?

-- Sanoin.

-- Ja lupasiko hän uskoa teitä?

-- Ei.

-- Prudencen laita on toisin.

-- Lupasiko hän teille jotakin?

-- Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt.

YHDESTOISTA LUKU.

Armand vaikeni päästyään näin pitkälle.

-- Tahdotko sulkea ikkunan? sanoi hän, -- minua alkaa viluttaa. Minä menen sillä aikaa vuoteeseen.

Suljin ikkunan.

Armand, joka oli vielä sangen heikko, riisui aamutakin yltään ja asettui vuoteeseen. Hän näytti väsyneeltä.

-- Sinä olet ehkä puhunut liian paljon, sanoin minä. -- Tahdotko, että minä poistun, jotta voit nukkua? Voit sitten jonakin toisena päivänä kertoa lopun tuosta tarinasta.

-- Ikävystyttääkö se ehkä sinua?

-- Päinvastoin.

-- Silloin minä jatkan. Vaikka jätätkin minut yksin, niin en kuitenkaan voi nukkua.

-- Kun minä saavuin kotiini, jatkoi hän, tarvitsematta muistella, niin elävästi oli hänellä mielessä kaikki nuo seikat, -- en käynyt nukkumaan; istuuduin miettimään päivän seikkailua. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja odottamatta, että tosiaan luulin uneksineeni.

Ensimäinen vaikutelma, jonka olin saanut tulevasta rakastajattarestani, oli ollut niin voimakas, että se yhä piti minua vallassaan. Jatkuvassa itsepäisyydessäni en tahtonut nähdä hänessä samanlaista tyttöä kuin muut hänen kaltaisensa, ja kaikille miehille ominaisella turhamaisuudella olin valmis uskomaan, että hän tunsi minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin minä häntä kohtaan.

Kuitenkin havaitsin monta kielteistä seikkaa, ja minä olin usein kuullut kerrottavan, että Margueriten rakkaudesta oli tullut enemmän tahi vähemmän kallis kauppatavara, vuodenajan mukaan.

Mutta toiselta puolen, kuinka sovittaa nuo huhut kreivin yhä jatkuviin, tuloksettomiin käynteihin? Voi sanoa, että kreivi ei miellyttänyt häntä, ja että, kun herttua piti häntä niin loistavasti yllä, hän tahtoi mieluummin ottaa, jos hän kerran rakastajan halusi, sellaisen, joka häntä miellytti. Miksi, miksi hän ei silloin valinnut, kaunista, sukkelaa ja rikasta Gastonia, vaan minut, joka olin hänestä ollut niin naurettava, kun hän ensi kerran minut näki?

Mutta totta myöskin, että yksi ainoa minuutti voi vaikuttaa enemmän kuin koko vuoden käynnit.

Kaikista illallisvieraista olin minä ainoa, joka kävin levottomaksi silloin, kun hän läksi pöydästä. Seurasin häntä, olin niin liikutettu, etten voinut sitä peittää, ja minä itkin suudellessani hänen kättänsä. Tämä seikka ynnä se, että olin joka päivä käynyt hänen luonaan hänen sairastaessaan oli ehkä saattanut hänet näkemään minussa toisenlaisen miehen kuin ne, joita hän tähän saakka oli tuntenut; ja ehkä hän ajatteli, että hän saattoi rakkauden tähden, joka ilmeni sillä tavalla, tehdä sen minkä hän oli tehnyt niin usein, ett'ei sillä ollut enää mitään merkitystä hänen silmissään.

Kaikki nämä olettamukset olivat sangen todennäköisiä; mutta olivat syyt mitkä tahansa hänen suostumukseensa, eräs asia oli joka tapauksessa varma, nim. se, että hän oli suostunut.

Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Minä en itse tuntenut itseäni; olin melkein hullu. Toisinaan arvelin, etten ollut kyllin kaunis, kyllin rikas tahi hieno omistaakseni sellaisen naisen; toisinaan tunsin ylpeyttä ajatellessani tuota omistamista. Sitten minä aloin pelätä, että Margueriten mieltymys minuun oli vain hetken oikku, ja tuntien ennakolta, että pikainen loppu tekisi minut onnettomaksi, ajattelin, että oli parasta olla menemättä hänen luokseen, matkustaa pois ja kirjoittaa hänelle epäilyksistäni. Sitten minä siirryin määrättömiin toiveisiin, rajattomaan luottamukseen. Tein uskomattomia tulevaisuudensuunnitelmia; sanoin itselleni, että tuo nainen saisi kiittää minua henkisestä ja ruumiillisesta parantumisestaan, että viettäisin koko elämäni yhdessä hänen kanssaan, ja että hänen rakkautensa tekisi minut onnellisemmaksi kuin kaikkein puhtain ja viattomin rakkaus.

Niin, en voi muistaa niitä tuhansia ajatuksia, jotka nousivat sydämestä päähäni ja vähitellen sammuivat uneen, johon aamulla vaivuin.

Kun heräsin, soitti kello kahta. Ilma oli verraton ja minusta tuntui kuin elämä ei olisi koskaan näyttänyt niin kauniilta ja täyteläiseltä. Eilispäivän muistot palasivat jälleen, varjottomina, esteettöminä ja illan suloisten toiveitten kyllästyttäminä. Pukeuduin nopeasti. Olin tyytyväinen ja tunsin pystyväni parhaisiin tekoihin. Tuon tuostakin hypähti sydämeni rinnassani ilosta ja rakkaudesta. En välittänyt enää niistä syistä, jotka ennen nukahtamistani olivat tehneet minut levottomaksi; näin ainoastaan päämäärän, ajattelin ainoastaan hetkeä, jolloin taas saisin nähdä Margueriten.

Minun oli mahdoton pysyä kotona. Huoneeni osoittautui liian pieneksi onnelleni, tarvitsin koko luonnon.

Läksin ulos. Sivuutin d'Antin kadun. Margueriten vaunut odottivat hänen portaidensa edessä; läksin Champs Elysées'elle. Rakastin kaikkia ihmisiä, jotka vastaani tulivat, tuttuja ja tuntemattomia.

Kuinka hyväksi rakkaus tekeekään ihmisen!

Kun olin tunnin ajan harhaillut puistossa, näin kaukaa Margueriten vaunut; en tuntenut niitä, vaan aavistin.

Juuri kun vaunujen piti kääntyä Champs-Elysées'en kulmassa, pysähdytti Marguerite ne, ja eräs nuori mies läksi lähellä olevasta herrajoukosta keskustelemaan hänen kanssaan.

He juttelivat hetkisen; sitten palasi tuo nuori mies toveriensa luo ja vaunut vierivät eteenpäin; olin tällä välin lähestynyt herrajoukkoa, ja näin, että mies, joka oli puhellut Margueriten kanssa, oli kreivi G..., jonka kuvan Prudence oli näyttänyt minulle ja sanonut olevan henkilön, jota Marguerite sai kiittää asemastaan.

Häneltä oli Marguerite käskenyt sulkea oven edellisenä iltana, otaksuin, että hän oli pysähdyttänyt vaunut selittääkseen kreiville syyn menettelyynsä; ja minä toivoin samalla, että hän olisi keksinyt jonkun uuden tekosyyn kreiviä varten täksi illaksi.

Minulla ei ole aavistustakaan kuinka loppu osa päivästä kului; kävelin, tupakoin, juttelin, mutta kello kymmenen aikaan illalla en muistanut vähääkään siitä mitä olin sanonut tahi keitä olin tavannut.

Kaikki mitä muistan on, että palasin kotiin, kulutin kolme tuntia pukemiseen ja katsoin ainakin sata kertaa kelloani. Kun se osoitti puolta yhtätoista katsoin ajan sopivaksi ja läksin.

Saavuttuani d'Antin kadulle, vilkaisin Margueriten ikkunoihin. Ne oli valaistu.

Soitin ja kysyin portinvahdilta oliko neiti Gautier kotona. Hän vastasi, ettei neiti koskaan tullut kotiin ennen kello yhtätoista.

Katsahdin kelloani ja huomasin, että olin tarvinnut ainoastaan viisi minuuttia, kulkeakseni tuon pitkän matkan.

Aloin kävellä edestakaisin tuolla autiolla kadulla.

Puolen tunnin kuluttua saapui Marguerite. Hän astui vaunuista ja katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

Vaunut vierivät pois, sillä talli ei sijainnut siinä talossa.

Juuri kun Marguerite aikoi soittaa kelloa, astuin minä esille ja sanoin:

-- Hyvää iltaa.

-- Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta.

-- Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään.

-- Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan.

Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt.

Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven.

-- Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite.

-- Ei, neiti.

-- Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan koko iltana.

Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Hän riisui hattunsa ja samettitakkinsa ja viskasi ne sängyn päälle, sitten hän vaipui nojatuoliin takkavalkean ääreen, joka paloi aina, ja sanoi, leikkien kellonperiensä kanssa:

-- Kas niin! Mitä uutta teillä on minulle kerrottavana?

-- Ei mitään, paitsi sitä, että olen tehnyt väärin tullessani tänne tänä iltana.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että te näytte olevan ärtyneellä mielellä, ja että minä epäilemättä ikävystytän teitä.

-- Ette te minua ikävystytä; mutta minä olen sairas, olen kärsinyt koko päivän, en ole nukkunut ja minulla on kauhea päänkivistys.

-- Tahdotteko, että lähden tieheni, jotta pääsette levolle?

-- Oh, te voitte jäädä; jos tahdon käydä levolle, niin voin tehdä sen siitä huolimatta.

Samassa soi ovikello.

-- Kukahan siellä on? sanoi hän kärsimättömästi.

Hetkisen kuluttua soitettiin uudestaan.

-- Kukaan ei suvaitse avata; minun on kai sitten tehtävä se itse.

Hän nousi ja sanoi minulle:

-- Odottakaa täällä.

Sitten hän meni eteiseen ja avasi oven.

Minä kuuntelin.

Henkilö, jolle hän avasi, pysähtyi ruokasaliin. Ensimäisestä sanasta tunsin hänet nuoreksi kreivi N...ksi.

-- Kuinka te voitte tänään? kysyi hän.

-- Huonosti, vastasi Marguerite kuivasti.

-- Häiritsenkö kenties teitä?

-- Ehkä.

-- Kuinka te otatte minut vastaan! Mitä minä olen teille tehnyt, rakas Marguerite?

-- Te ette ole tehnyt minulle mitään, ystäväni. Olen sairas, minun täytyy käydä levolle, tehkää siis minulle se ilo, että menette tiehenne. Minua kiusaa sanomattomasti etten voi tulla kotiin iltasin ilman, että te viiden minutin perästä ilmestytte luokseni. Mitä te oikeastaan tahdotte? Että rupeaisin teidän rakastajattareksenne? Hyvä, olenhan jo sata kertaa sanonut teille ei, sanonut, että te ärsytätte minua kauheasti ja että voitte kääntyä jonkun toisen puoleen. Toistan tänään viimeisen kerran: minä en tahdo tietää teistä mitään; asia on siis päätetty; ja nyt hyvästi. Kas tuossa Nanine, hän valaisee teille. Hyvää yötä.

Ja lisäämättä sanaakaan, kuulematta mitä tuo nuori mies sopersi, palasi Marguerite makuuhuoneeseen, jonka oven hän rajusti sulki.

Nanine tuli miltei heti huoneeseen.