Part 2

Voi, ihmiset ovat armottomia! Tahi oikeammin: Jumala on oikeamielinen ja leppymätön.

No niin, rakas ystävä, saavu huutokauppaan ja osta jotakin, sillä jos säilyttäisin pienimmänkin esineen sinulle ja siitä saataisiin vihiä, syytettäisi minua takavarikoitujen esineiden anastamisesta.

Kuinka surullisen elämän jätänkään!

Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut ennen lähtöäni!

Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa kynää.

Marguerite Gautier.'

Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.

Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi, ottaessaan kirjeen:

-- Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!

Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen sitten huulilleen.

-- Ja kun ajattelen, jatkoi hän, -- että hän kuoli, enkä saanut häntä enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!

Rakas Marguerite parka!

Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand minulle kätensä ja jatkoi:

-- Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut, ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.

Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja sanoin hänelle:

-- Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne, etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.

-- Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa. -- Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi, en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä liikuttaa.

-- Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne, valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.

-- Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, -- tuska kiihdyttää niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja, että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.

-- Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, -- ja siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen tuottaa lohdutusta.

-- Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, -- sanokaa minulle nyt, etten ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan tulla luoksenne.

Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.

-- Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.

-- Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.

Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin syöksyi kuin käveli huoneesta.

Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin; mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

VIIDES LUKU.

Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.

Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:

-- Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?

-- Kamelianaisen?

-- Niin.

-- Kyllä, sangen hyvin!

Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt sijaa epäillyksille.

-- No niin, millainen hän oikeastaan oli?

-- Hän oli hyvä tyttö.

-- Eikö muuta? Siinäkö kaikki?

-- Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin toiset hänen kaltaisensa.

-- Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä?

-- Hän saattoi parooni G...n vararikkoon.

-- Eikö muuta?

-- Hän oli vanhan herttua de ...n rakastajatar.

-- Oliko hän todella herttuan rakastajatar?

-- Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon rahoja.

Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin hänen suhteestaan Armand'iin.

Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki "tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä:

-- Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in?

Sain tavanmukaisen vastauksen:

-- Sangen hyvin.

-- Millainen tyttö hän oikeastaan oli?

-- Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi.

-- Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja?

-- Pitkä, vaalea mies?

-- Niin.

-- Kyllä.

-- Kuka tuo Armand oli?

-- Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut tyttöön.

-- Ja Marguerite?

-- Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää kuin mitä he voivat antaa.

-- Mitä Armand'ista on tullut?

-- Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi, kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi Parisiin, matkusti hän.

-- Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen?

-- En.

Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi, ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin lupauksensa käydä uudestaan luonani.

Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen, mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä, mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.

Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen. Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle sanoa.

Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta; mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin. Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.

-- Montmartren hautuumaalle.

Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle, sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on käynyt".

Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.

Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun 22 päivänä.

Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta mies keskeytti hänet sanoen:

-- Niin, minä tiedän, minä tiedän...

Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen:

-- Sen haudan tuntee sangen helposti!

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin muilla haudoilla.

-- Tekö niitä hoidatte?

-- Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut hautaa hoitamaan.

Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi:

-- Kas tässä se on.

Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä sellaiseksi osoittanut.

Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä.

-- Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies.

-- Se on sangen kaunis.

-- Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi tilalle.

-- Kuka niin on määrännyt?

-- Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran, luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko herra hänet?

-- Kyllä.

-- Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri veitikkamaisesti hymyillen.

-- En, en puhunut koskaan hänen kanssaan.

-- Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä.

-- Eikö ketään?

-- Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan kerran.

-- Yhden ainoan kerran?

-- Niin, herra.

-- Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?

-- Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan.

-- Hän on siis matkoilla?

-- Niin.

-- Tiedättekö minne hän on matkustanut?

-- Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo.

-- Mitä varten?

-- Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja pois-siirtämiseen.

-- Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä?

-- Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä rakastaa muuta.

Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen, sillä hän jatkoi:

-- Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin! Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi, niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan, ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. -- Mutta ettehän tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella teitä jossakin muussa?

-- Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä.

-- Kyllä, hän asuu ...kadun varrella numero ...ssa, sieltä ainakin noudan maksun kukista.

-- Kiitos ystäväni.

Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten surullisin mielin.

-- Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli vieressäni.

-- Niin, vastasin minä.

-- Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut, muuten olisin jo nähnyt hänet täällä.

-- Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea?

-- En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa, että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen jälleen nähdä hänet.

-- Kuinka niin?

-- Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui, olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet, ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme.

Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut.

Armand ei ollut vielä palannut.

Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä tavata.

Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos.

KUUDES LUKU.

Tapasin Armand'in vuoteessa. Hän ojensi minulle polttavan kätensä.

-- Teillä on kuumetta.

-- Ei se ole vaarallista, hieman väsymystä nopean matkan jälkeen.

-- Te tulette Margueriten sisaren luota.

-- Niin, kuka on Teille sen sanonut?

-- Tiedän sen, ja Te olette saanut sen mitä tahdoitte?

-- Niin, vielä kerran; mutta kuka on kertonut Teille matkastani ja sen tarkoituksesta?

-- Hautuumaan puutarhuri.

-- Oletteko nähnyt haudan?

Uskalsin tuskin vastata, sillä ääni, joka tuon kysymyksen teki, todisti vielä siksi suurta mielenliikutusta, ja joka kerta, kun hänen ajatuksensa tahi puhe kääntyi tuohon tuskalliseen aiheeseen, puhkesi tuo liikutus hänessä valloilleen.

Tyydyin sentähden vain nyökkäämään päälläni.

-- Hän hoitaa sitä hyvin, sanoi Armand. Ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen kalpeille poskilleen. Hän käänsi pois kasvonsa salatakseen ne, minä en ollut huomaavinani niitä, vaan muutin puheenaihetta.

-- Siitä on nyt kulunut kolme viikkoa, kun Te matkustitte.

Armand kohotti käden otsalleen ja vastasi:

-- Niin, tasan kolme viikkoa.

-- Olipa se pitkäaikainen matka!

-- Oh, en matkustanut koko aikaa, mutta minä olin sairaana neljätoista päivää, muuten olisin palannut jo aikoja sitten. Mutta heti kun saavuin sinne sain kuumetta ja olin pakoitettu pysymään sisällä.

-- Ja Te läksitte paluumatkalle olematta täysin parantunut.

-- Jos olisin jäänyt sinne vielä kahdeksaksi päiväksi niin olisin kuollut.

-- Mutta kun nyt olette taas täällä, täytyy Teidän hoitaa itseänne; ystävänne tulevat katsomaan Teitä. Jos sallitte, olen minä ennen kaikkea tekevä sen.

-- Kahden tunnin kuluttua nousen pystyyn.

-- Kuinka varomatonta!

-- Se on välttämätöntä.

-- Mikä sitten on niin tärkeätä?

-- Minun täytyy mennä poliisikomisaarion luo.

-- Miksi ei luovuttaa tuota tehtävää jollekulle toiselle, koska se voi tehdä Teidät vieläkin sairaammaksi?

-- Se yksin pystyy minut parantamaan. Minun täytyy saada nähdä hänet. Sen jälkeen kun olin saanut tiedon hänen kuolemastaan, ja ennen kaikkea kun olin nähnyt hänen hautansa, en ole enää voinut nukkua. En kuvitella mielessäni, että tuo nainen, jonka jätin tänne niin nuorena ja kauniina, on nyt kuollut. Minun täytyy saada nähdä mitä Jumala on tehnyt tuosta olennosta, jota rakastin niin suuresti. Ehkä inho siitä mitä saan nähdä, auttaa karkoittamaan tuskan, jonka muisto aiheuttaa. Ja Te seuraatte minua, eikö totta... ellei se ole Teistä kovin ikävää?

-- Mitä hänen sisarensa sanoi?

-- Ei mitään. Häntä näytti suuresti kummastuttavan se, että vieras mies tahtoi ostaa Margueritelle hautapaikan ja hän allekirjoitti heti esittämäni lupatodistuksen.

-- Luulen, että menettelisitte viisaimmin, jos jättäisitte siirron siksi kunnes olette täydelleen parantunut.

-- Oh, rauhoittukaa, minä olen luja. Luulen muuten, että tulisin hulluksi, ellen mahdollisimman pian panisi toimeen päätöstäni, jonka toteuttaminen on tuskalleni välttämätöntä. Vakuutan Teille, etten voi rauhoittua ennenkuin olen nähnyt Margueriten. Ehkä siihen on syynä polttava kuume, unettomat yöt ja kuumehoureet, mutta kävi miten kävi, minun täytyy saada nähdä hänet.

-- Ymmärrän Teidät, vastasin minä, -- ja olen kokonaan käytettävissänne. Oletteko tavannut Julie Duprat'a?

-- Kyllä. Kävin hänen luonaan samana päivänä kuin ensi kerran saavuin tänne.

-- Antoiko hän Teille Margueriten paperit?

-- Ne ovat täällä.

Armand otti esille päänalusensa alta paperikäärön, mutta asetti sen heti jälleen sinne takaisin.

-- Osaan ulkoa näiden paperien sisällön, sanoi hän. -- Kolmen viikon aikana olen joka päivä lukenut ne kymmeniä kertoja lävitse. Te saatte myöskin lukea ne, mutta myöhemmin, kun olen siksi tyyntynyt, että voin sallia Teidän käsittää, minkä sydämen, minkä rakkauden tuo tunnustus itsessään kätkee. Tällä hetkellä rohkenen pyytää Teiltä erästä palvelusta.

-- Mitä sitten?

-- Vaununnehan odottavat alhaalla kadulla?

-- Niin.

-- Hyvä. Tahdotteko ottaa passini, mennä postikonttoriin ja tiedustella "poste restante" -osastosta, onko minulle saapunut kirjettä? Isäni ja sisareni oli määrä kirjoittaa minulle tänne Parisiin, mutta minä läksin matkalle niin nopeasti, etten ennättänyt käydä postikonttorissa tiedustelemassa. Palattuanne ryhdymme yhdessä valmistamaan poliisikomisariota huomiseen toimitukseen.

Armand antoi minulle passinsa ja minä ajoin postikonttoriin.

Siellä oli kaksi Duval nimelle osoitettua kirjettä, otin ne ja ajoin takaisin.

Kun palasin Armandin luo, tapasin hänet puettuna ja valmiina lähtemään ulos.

-- Kiitos, sanoi hän ja otti kirjeet. -- Aivan oikein ne ovat isältäni ja sisareltani. He eivät tietenkään ole ymmärtäneet vaitioloani.

Hän avasi kirjeet, mutta pikemmin arvasi kuin luki niiden sisällyksen, hetkisen kuluttua käänsi hän ne kokoon.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- vastaan niihin huomenna.

Menimme poliisikomisaarion luo ja Armand antoi Margueriten sisaren allekirjoittaman lupatodistuksen, jota vastaan hän sai hautuumaan vartijalle osoitetun tiedonannon. Sovittiin, että siirto toimitettaisiin seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, että minä saapuisin tuntia aikaisemmin noutamaan Armand'ia ja että me läksisimme yhdessä hautuumaalle.

Olin todella utelias olemaan mukana tuossa tilaisuudessa, ja tunnustan, etten sinä yönä juuri silmiäni ummistanut. Ja mikäli saatoin päätellä, mahtoi yö tuntua Armandista sangen pitkältä.

Kun seuraavana aamuna kello yhdeksän saavuin hänen luokseen, oli hän kamalan kalpea, mutta näytti muuten rauhalliselta.

Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä.

Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja ennen lähtöämme pani Armand taskuunsa paksun kirjeen, joka oli osoitettu hänen isälleen ja sisälsi luultavasti kuvauksen yön vaikutelmista.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme me Montmartrelle.

Poliisikomisaario odotti jo meitä, aloimme verkkaan astella sinnepäin missä Margueriten hauta sijaitsi, komisaario kulki edellä, Armand ja minä tulimme muutamia askeleita jälempänä.

Tuon tuostakin tunsin toverini käsivarren vavahtavan, ikäänkuin äkillinen väristys olisi käynyt läpi hänen ruumiinsa. Katsoin silloin häneen, hän ymmärsi katseeni ja hymyili, mutta sitten hänen asunnostaan lähdettyämme emme olleet vaihtaneet sanaakaan keskenämme.

Hiukan ennen kadulle saapumistamme pysähtyi Armand pyyhkiäkseen otsallaan olevat suuret hikikarpalot.

Käytin tilaisuutta hyväkseni hengähtääkseni, sillä sydämeni oli aivan ruuvipenkkiin puristettu.

Kun me saavuimme haudalle oli puutarhuri jo korjannut pois kaikki kukkaruukut ja rauta-aitauksen ja kaksi miestä kuokki par'aikaa maata.

Armand nojautui erästä puuta vasten ja katseli.

Äkkiä iski toinen kuokista kiveen. Armand hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän puristi niin voimakkaasti kättäni, että se teki kipeätä.

Toinen haudankaivajista tarttui nyt suureen lapioon, ja ennen pitkää oli hauta luotu auki. Olin varuillani Armandin suhteen, sillä pelkäsin joka hetki, että hänen äärimmilleen jännittyneet tunteensa voittaisivat hänet. Mutta hän seurasi yhä toimitusta suurin, tuijottavin silmin, poskien ja huulien hiljaisen vavistuksen osoittaessa, että hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

Mitä minuun tulee, voin sanoa ainoastaan, että kaduin tuloani.

Kun ruumisarkku oli kokonaan paljastettu, sanoi komisario haudankaivajille:

-- Aukaiskaa se.

Miehet tottelivat aivan kuin olisi ollut kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

Arkku oli tammesta, ja miehet alkoivat irroittaa kantta. Maan kosteus oli ruostuttanut ruuvit, niin että oli sangen vaikea irroittaa kantta. Epämiellyttävä löyhkä levisi arkusta huolimatta sinne asetetuista hyvänhajuisista yrteistä.

-- Jumalani, oi, Jumalani! sopersi Armand kalveten yhä entisestään.

Haudankaivajatkin peräytyivät. Avara, valkoinen kääreliina peitti koko ruumiin, paljastaen epämääräisesti sen piirteet. Liinan toinen pää oli miltei kokonaan matojen syömä, niin että kuolleen toinen jalka näkyi.

Tunsin itseni miltei sairaaksi, mutta komisaario sanoi:

-- Joutukaa!

Toinen miehistä tarttui silloin kääreliinaan ja veti sitä syrjään niin että Margueriten kasvot paljastuivat.

Ne olivat kammottavan näköiset.

Silmien sijasta oli vain kaksi kuoppaa, huulet olivat kadonneet ja valkoiset hampaat olivat tiukasti yhteen puristetut. Pitkät mustat hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin ja peittivät osittain tyhjiä, vihreitä poskia ja kuitenkin saatoin noissa piirteissä tuntea nuo valkoiset, rusoittavat ja iloiset kasvot, jotka niin usein olin nähnyt.

Voimatta kääntää katsettaan kuolleen kasvoista, oli Armand vienyt nenäliinan suuhunsa ja puri sitä.

Minä puolestani voin todella pahoin, ja kaikki mitä saatoin tehdä, oli siinä, että avasin hajusuolaa sisältävän pullon, jonka olin varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, ja hengitin siitä syvään.

Samassa kuulin komisaarion kysyvän herra Duvalilta:

-- Tunnetteko hänet?

-- Kyllä, vastasi nuori mies kumeasti.

-- Sulkekaa kirstu ja viekää se pois, sanoi komisaario.

Haudankaivajat laskivat liinan jälleen kuolleen kasvoille, sulkivat arkun ja kantoivat sen pois.

Armand ei liikkunut paikaltaan. Hänen silmänsä olivat kuin kiinninaulatut tyhjään hautaan, ja hän oli yhtä kalpea kuin äsken näkemämme ruumis... Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.

Menin komisaarion luo ja kysyin osoittaen Armand'ia:

-- Onko tuon herran läsnäolo vielä välttämätöntä?