Part 11

-- Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.

-- Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?

-- Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja suuruuden.

-- Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi, jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.

-- Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.

-- Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?

-- Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi vieroittua.

-- Ketä ne ihmiset ovat?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Silloin sinä valehtelet.

Marguerite nousi ja astui ovea kohti.

Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa.

-- Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen.

-- Miksi en?

-- Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä.

-- Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta! Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että sinä nyt ainoastaan vihaat minua.

-- Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta.

-- Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin olemme toisillemme luvanneet.

Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi:

-- Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun!

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi kohtausta.

-- Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän.

Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä.

Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni.

Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle.

Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli, ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän kuuluisi kenellekään toiselle.

Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.

Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:

-- Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?

-- Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. -- Me tulisimme liian onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni, sinä tulisit vaan onnettomaksi -- ja tekisit minutkin onnettomaksi.

Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä siellä tekisin.

Nanine avasi minulle oven.

-- Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että kreivi N... on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt minua laskemasta ketään sisälle.

-- Se on totta, sopersin minä, -- olin unohtanut sen.

Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera:

"Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä omantunnon tuskia.

Mutta minä palasin pian kotiin.

Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän.

Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta.

-- Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä.

-- Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila Boulogneen.

Riensin Margueriten luo.

-- Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija.

Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista.

Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni, että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat, ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa.

Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin sairas.

Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja jonka vastauksen olet lukenut.

Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin seuraavaa:

Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää. Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten. Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää elämäni ainoista ilon hetkistä.

En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta tunnustukseksi.

Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti. Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit.

Kas tässä mitä kirje sisälsi:

Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit.

Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle kirjeen herra Duvalilta.

Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi. Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta sanaakaan sinulle aikeestaan.

Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen Parisiin seuraavana päivänä.

Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen, joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen toimia ja elää.

Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset, häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää, että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta, jota tunsin hänen poikaansa kohtaan.

Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla oli.

Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen, pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman, onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä.

Sitten hän sanoi:

-- Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani, vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt.

Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi, tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä:

-- Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä, mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa, että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen -- suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille sanomaan -- myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu; ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta, jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana, jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään. Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand, joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille. Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi, hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan? Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa minulle tyttäreni onni! --

Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua, Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun, josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun kerallasi antoivat minulle.

-- Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella?

-- Uskon, vastasi herra Duval.

-- Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne.

-- Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, -- ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että poikani ei suostu tähän kaikkeen.

-- Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua.

Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi N...n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa.

Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin, kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.

-- Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.

Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella hairahduksellani lunastin.

Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta minä en horjunut.

-- Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.

Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja halveksisit minua.

Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että Hän kuuli minua.

Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.

Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet minulle siitä lähtien tehnyt.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Mitä tuota kovanonnen yötä seurasi, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mutta mitä sinä et ehkä aavista, on kaikki ne kärsimykset, joita olen saanut kokea, siitä hetkestä alkaen kun sinä matkustit.

Olin kuullut, että isäsi oli vienyt sinut mukanaan, mutta aavistin kuitenkin, ett'et voisi elää kauan etäällä minusta, ja kun näin sinut Champs-Elysées'ella tulin liikutetuksi, mutta en hämmästynyt.

Ja nyt alkoi tuo jokapäiväinen loukkausten sarja, johon kuitenkin ilolla alistuin, sillä paitsi sitä, että se oli todistuksena rakkaudestasi, uskoin minä, että kuta enemmän sinä vainosit minua sitä enemmän kohoaisin silmissäsi sinä päivänä, jolloin saisit tietää totuuden.

Älä ihmettele tätä iloista uhrautumista, Armand; rakkauteni oli avannut sydämeni jaloille tunteille. Mutta minulla ei kuitenkaan ollut heti tätä voimaa. Tehtyäni uhrauksen kului pitkä aika ennenkuin sinä palasit, ja sillä aikaa täytyi minun tarttua kaikenlaisiin keinoihin, etten tullut hulluksi ja tukahduttaakseni ajatukset elämästä, johon olin jälleen joutunut. Prudence on kai kertonut sinulle siitä?

Toivoin siten saavuttavani pikaisen kuoleman ja luulen, että toivoni pian täyttyy. Terveyteni luonnollisesti huononi huononemistaan, ja sinä päivänä, jona lähetin rouva Duvernoyn pyytämään sinulta armahdusta, olin sekä ruumiillisesti että sielullisesti aivan menehtymäisilläni.

Viimeinen loukkauksesi karkoitti minut Parisista. Jätin kaikki! Kreivi G... oli Lontoossa. Hän on niitä miehiä, jotka pysyvät hyvinä ystävinä entisten rakastajattariensa kanssa, vihaamatta heitä. Sentähden ajattelin heti häntä. Etsin hänet, ja hän otti heti minut ystävällisesti vastaan. Mutta hän oli siellä erään hienon maailmannaisen rakastaja ja pelkäsi näyttäytyä julkisesti minun seurassani. Hän esitti minut ystävilleen, jotka panivat toimeen illalliset, joiden jälkeen eräs heistä vei minut kotiinsa. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, ystäväni?

Surmatako itseni? Silloinhan olisin hyödyttömällä omantunnontuskalla rasittanut elämääni, jonka tulee olla onnellinen. Ja muuten, miksi surmata itseään, kun kuolema kuitenkin on niin lähellä.

Elin nyt koneellista elämää, niinkuin sieluton ruumis, ajatukseton esine. Sitten matkustin takaisin Parisiin, ja minä tiedustelin sinua. Sain silloin kuulla, että olit matkustanut kauas pois. Mikään ei enää pidättänyt minua, ja elämäni muuttui samanlaiseksi kuin se oli ollut kaksi vuotta ennenkuin tutustuin sinuun. Koetin saada takaisin herttuan, mutta olin loukannut häntä liian syvästi, ja tuollaiset ukot eivät ole kärsivällisiä, kenties siksi, että he huomaavat, että he eivät ole kuolemattomia. Sairauteni paheni päivä päivältä, minä kalpenin, kävin surumieliseksi ja entistä laihemmaksi. Parisissa oli iloisempia ja rehevämpiä naisia kuin minä; jouduin hieman unhotuksiin.

Nyt olen oikein sairas. Olen kirjoittanut herttualle ja pyytänyt rahaa, sillä minulla ei ole sitä, ja velkoojani ahdistelevat säälimättömästi laskuillaan. Vastanneekohan herttua? Oi, jos sinä olisit Parisissa, Armand! Sinä kävisit luonani ja käyntisi lohduttaisivat minua.

20 päivänä joulukuuta.

Ulkona on kamala ilma; sataa lunta; olen aivan yksin. Kolme päivää on minulla ollut sellainen kuume, etten ole voinut kirjoittaa sanaakaan. Ei ole tapahtunut mitään uutta, ystäväni; joka päivä elää minussa heikko toivo saada sinulta kirje, mutta sellaista ei saavu, eikä luultavasti tule saapumaankaan. Vain miehet voivat olla anteeksiantamattomia. Herttua ei ole vastannut.

Prudence on alkanut käydä panttilaitoksessa. Minä syljen ehtimiseen verta. Voi, jos sinä näkisit minut tällaisena! Sinä olet kovin onnellinen, kun saat olla lämpöisen taivaan alla, eikä sinun tarvitse tuntea, niinkuin minun, jäävuorta rintasi päällä. Tänään nousin hetkiseksi vuoteestani, katsellakseni uutimien takaa Parisin katuelämää, tuota elämää, joka luultavasti on ainaiseksi minulta mennyt. Näin muutamia tuttuja, iloisia, huolettomia kasvoja. Kukaan ei katsahtanut ikkunaani. Kerran ennen, kun olin sairas, etkä sinä vielä tuntenut minua, tulit sinä joka aamu tiedustelemaan vointiani. Nyt olen taas sairas. Olemme viettäneet yhdessä kuusi kuukautta. Olen rakastanut sinua niinkuin nainen rakastaa voi, mutta nyt sinä olet kaukana luotani, ja sinä kiroat minua, enkä minä saa sinulta ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mutta siihen on syynä ainoastaan sattuma, sillä olen varma siitä, että jos sinä olisit Parisissa, niin sinä et jättäisi minua yksin huoneeseeni.

25 päivänä joulukuuta.

Lääkärini kieltää minua kirjoittamasta joka päivä. Niin, muistoni kiihoittavatkin kuumettani; mutta eilen sain kirjeen, joka teki minulle hyvää, enemmän tunteiden johdosta, joita se ilmaisi kuin sitä seuraavan aineellisen avun vuoksi. Voin kirjoittaa tänään. Kirje oli isältäsi, ja kas tässä mitä se sisälsi:

/# 'Neitiseni.

Sain juuri kuulla, että olette sairas. Jos olisin Parisissa, tulisin itse tiedustelemaan vointianne; ja jos poikani olisi täällä, lähettäisin hänet luoksenne. Mutta minä en ole tilaisuudessa lähtemään G...sta ja Armand on kuuden tahi seitsemän sadan kilometrin päässä täältä. Sallikaa minun siis yksinkertaisesti kirjoittaa teille, neiti, sanoakseni, että olen sangen pahoillani sairautenne johdosta, ja että sydämestäni toivon teidän pian jälleen toipuvan.

Eräs ystävistäni, herra H... saapuu luoksenne; olkaa hyvä ja ottakaa hänet vastaan. Olen pyytänyt häntä toimittamaan erään asian ja odotan kärsimättömänä sen tulosta.

Pyydän teitä, neitiseni, vastaanottamaan vakuutukseni erinomaisimmasta kunnioituksestani.' #/

Sellainen oli kirje, jonka sain. Isälläsi on jalo sydän, rakasta häntä, ystäväni, sillä maailmassa ei ole montaa miestä, jotka ovat rakkauden arvoisia. Tämä hänen nimikirjoituksellaan varustettu kirjeensä vaikutti minuun edullisemmin kuin kaikki lääkärien määräykset.

Tänä aamuna saapui herra H... Hän oli kovin hämillään arkaluontoisen tehtävän johdosta, jonka herra Duval oli hänelle antanut ja se oli yksinkertaisesti: jättää minulle tuhannen francsia isältäsi. Tahdoin ensin kieltäytyä ottamasta sitä vastaan, mutta herra H... sanoi silloin, että kieltäytymiseni loukkaisi herra Duvalia, joka ei ainoastaan valtuuttanut häntä jättämään minulle tuota rahaerää, vaan lisäksi toimittamaan minulle kaikki mitä tarvitsin. Silloin otin vastaan tuon avun, jota ei voi, silloin kun se tulee isältäsi, kutsua almuksi. Jos olen palattuasi kuollut, niin näytä isällesi mitä olen hänestä kirjoittanut, ja sano hänelle, että tyttöraukka, jota hän kunnioitti tällä lohduttavalla kirjeellä, vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä ja rukoili jumalaa hänen puolestaan.

5 päivänä tammikuuta.

Minulla on ollut monta tuskallista päivää. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että ruumis voisi kärsiä niin. Voi, mennyttä elämääni! Saan maksaa siitä kaksin kerroin nyt.