Part 10

-- Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin, että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa.

Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan? Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys?

Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa.

-- Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä.

-- Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi, saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa.

Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman!

Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni. Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.

Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.

Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti. Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden oksissa.

Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti Gautier ollut vielä palannut.

-- Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.

-- Tähän aikaan?

-- Niin.

-- Mutta te ette saa mistään vaunuja.

-- Lähden jalkaisin.

-- Mutta nyt sataa.

-- Siitä en välitä.

Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle, joka saattoi minua portille, ja läksin.

Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l' Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki havahtui vähitellen.

Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet olivat tarkoin vedetyt eteen.

Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!

Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.

Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.

Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier käynyt asunnossaan päivän kuluessa.

-- Kyllä, vastasi hän, -- rouva Duvernoyn seurassa.

-- Mitä he sitten tekivät?

-- He ajoivat pois hienoissa vaunuissa.

Mitä se merkitsi?

Menin seuraavalle portille ja soitin.

-- Ketä te etsitte? kysyi portinvartija.

-- Rouva Duvernoyta.

-- Hän ei ole vielä palannut kotiin.

-- Oletteko varma siitä?

-- Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä.

Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen:

"Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille".

-- Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin osoitetta.

-- Oletteko te herra Duval? kysyi hän. -- Niin, nyt tunnenkin teidät; tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.

Päästyäni kadulle avasin kirjeen.

Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.

Se sisälsi seuraavaa:

"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo, ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".

Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.

Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.

En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka Marguerite oli minulle antanut.

Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.

Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua.

Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja vuodatin kuumia kyyneleitä.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun päivä valkeni, niin en luullut, että se muodostuisi samanlaiseksi kuin edelliset. Oli hetkiä, jolloin kuvittelin itselleni, että jokin seikka, jota en muistanut, oli vieroittanut minut illalla pois Margueriten luota, mutta että, palattuani jälleen Bougivaliin, löytäisin hänet siellä yhtä levottomana kuin ennenkin ja että hän kysyisi minulta mikä oli pidättänyt minua niin kauan poissa.

Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan lukea kirje, tullakseni vakuutetuksi, etten ollut uneksinut.

Ruumiini sortui siveellisen iskun edessä ja tuli kykenemättömäksi liikkumaan. Levottomuus, yöllinen retki, kirje, kaikki oli kokonaan vienyt voimani. Isäni käytti hyväkseen täydellistä lamautumistani, saadakseen minut suostutetuksi lähtemään mukanaan kotiin.

Lupasin tehdä kaikki mitä hän tahtoi. En jaksanut vastustella, mutta minä tarvitsin todellista myötätuntoa, jaksaakseni elää kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ja minä tunsin itseni liian onnelliseksi siitä, että isäni tahtoi lohduttaa minua surussani.

Muistan ainoastaan, että hän antoi minun samana päivänä nousta diligensiin. Puhumatta minulle mitään oli hän antanut pakata matkakirstuni ja sitoi ne ynnä omansa vaunujen taakse.

Kun olimme jättäneet kaupungin ja tulleet yksinäiselle maantielle, tunsin jälleen tyhjyyden sydämessäni; ja minä ratkesin hillittömään itkuun.

Isäni käsitti, että sanat eivät voineet minua lohduttaa. Hän antoi minun itkeä, sanomatta sanaakaan; hän puristi ainoastaan kättäni, osoittaakseen, että minulla oli ystävä vieressäni.

Sinä yönä en juuri nukkunut. Uneksin Margueritesta. Hätkähdin ja havahduin unesta, voimatta käsittää miksi olin vaunuissa. Kun todellisuus palasi mieleeni vaipui pääni rintaani vasten. En uskaltanut puhua isäni kanssa, sillä pelkäsin hänen sanovan:

-- Sinä huomaat, että olin oikeassa tuon naisen rakkauden suhteen.

Mutta hän ei sanonut niin, ja me saavuimme vihdoin G...hen. Syleillessäni sisartani muistin mitä Marguerite oli hänestä kirjoittanut, mutta minä huomasin, että, niin hyvä kuin hän olikin, hän ei saanut minua unohtamaan rakastajatartani.

Metsästysaika oli nyt käsissä ja isäni luuli, että metsästäminen virkistäisi minua, jonka tähden hän järjesti metsästysretkiä, joihin otti osaa ystäviä ja tovereita. Mutta mikään ei pystynyt karkoittamaan surumielisyyttäni.

Kun kuukausi oli kulunut, niin en voinut enää kestää kauempaa. Margueriten muisto oli alituisesti mielessäni. Olin rakastanut ja rakastin tuota naista liian paljon, voidakseni niin äkkiä unohtaa hänet. Minun täytyi joko rakastaa tahi vihata häntä. Mutta ennen kaikkea täytyi minun saada nähdä hänet, ja mahdollisimman pian.

Sanoin sentähden isälleni, että minun täytyi matkustaa Parisiin muutamien asioitteni tähden, mutta että aioin pian palata.

Hän aavisti nähtävästi todellisen syyn, sillä hän kielsi jyrkästi minua lähtemästä, mutta nähtyään, että seuraukset saattoivat muodostua onnettomiksi, ellen saisi toivomustani täytetyksi, suostui hän pyyntööni; mutta hän pyysi miltei itkien, että palaisin mahdollisimman pian.

Saavuttuani Parisiin menin asuntooni, muuttaakseni vaatteita, ja kun ilma oli kaunis, niin läksin Champs-Elysées'elle. Puolen tunnin kuluttua huomasin Margueriten vaunut. Mutta Marguerite ei ollut niissä. Katseltuani ympärilleni näin hänen lähestyvän jalkaisin, seurassaan nainen, jota en tuntenut.

Kun hän meni ohitseni kalpeni hän ja hänen huulensa vetäytyivät hermostuneeseen hymyyn. Mitä minuun tulee, alkoi sydämeni kiivaasti sykkiä, mutta minun onnistui säilyttää kasvoillani välinpitämättömyyttä kuvastava ilme, ja minä tervehdin kylmästi entistä rakastajatartani, joka ystävättärensä kanssa kiiruhti vaunuihinsa.

Tunsin Margueriten. Odottamaton tapaamisemme oli epäilemättä tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän oli luultavasti kuullut matkastani, mutta kun hän näki, että olin palannut, ymmärsi hän, että se oli tapahtunut jostakin erityisestä syystä ja ihmetteli mikä se mahtoi olla.

Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti; toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt.

Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo.

Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa. Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti kiinni.

-- Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta.

-- Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri.

-- Peloitan siis nyt häntä?

-- Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä enää.

-- Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti, sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. -- Tuo tyttö raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä välinpitämättömästi.

-- Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena.

-- Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka hän oli?

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Vaalea, solakka, sinisilmäinen, erittäin hieno.

-- Ah, hän oli Olympe; hän on todellakin sangen kaunis tyttö.

-- Kenen kanssa hän viettää yhdyselämää?

-- Ei kenenkään, koko maailman kanssa.

-- Ja missä hän asuu?

-- Trouchet kadun varrella, numerossa... Vai niin, aiotteko käydä hänen luonaan?

-- Mahdollisesti.

-- Ja Marguerite?

-- Jos sanon, etten laisinkaan ajattele häntä, valehtelen; mutta tapa, jolla lopetetaan suhde, merkitsee paljon minun silmissäni. Ja Marguerite erosi minusta niin kevyellä tavalla, että minusta tuntuu kuin olisin ollut perin tyhmä, rakastaessani häntä niin kuin rakastin; sillä minä rakastin todellakin sangen paljon tuota tyttöä.

-- Hänkin rakasti paljon teitä, ja hän rakastaa teitä yhä vielä. Todistuksena siitä on se, että kun hän oli kohdannut teidät tänään, tuli hän heti tänne kertomaan siitä. Ja tullessaan vapisi koko hänen ruumiinsa ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän sanoi: "Epäilemättä Armand tulee luoksenne", ja hän pyysi minua rukoilemaan teiltä anteeksiantoa.

-- Voitte sanoa hänelle, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän on hyvä tyttö, mutta minun olisi pitänyt arvata, että hän menettelisi näin. Olenpa hänelle kiitollinenkin päätöksestään, sillä nyt kysyn itseltäni, mihin päähänpistoni, elää ainoastaan hänen kanssaan, olisi minut lopulta vienyt. Se oli hulluutta.

-- Häntä ilahduttaa varmasti kuulla, että te olette alistunut välttämättömyyden edessä. Hänen olikin jo aika jättää teidät, ystäväni. Tuo välittäjä, jolle hän oli tarjonnut huonekalujaan, oli tiedustellut hänen saamamiehiltään paljonko hän oli heille velkaa. He pelästyivät ja kaikki aiottiin myydä kahden päivän kuluttua.

-- Ja nyt, onko kaikki nyt maksettu?

-- Miltei.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Kreivi N... Voi, ystäväni! On miehiä, jotka ovat kuin luodut sellaista varten. Hän antoi kaksikymmentä tuhatta francsia, mutta sittenpä hän saavuttikin päämääränsä. Hän tietää hyvin, että Marguerite ei rakasta häntä, mutta se ei estä häntä olemasta erikoisen hyvä häntä kohtaan. Näittehän itse, että kreivi on ostanut takaisin hänen hevosensa ja jalokivensä, ja hän antaa hänelle yhtä paljon rahoja kuin herttuakin aikoinaan.

-- Mitä hän tekee? Asuuko hän yksinomaan Parisissa?

-- Hän ei tahtonut enää koskaan palata Bougivaliin sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt sieltä. Minun täytyi matkustaa sinne ja järjestää kaikki tavarat, vieläpä teidänkin, jotka ovat tuossa paketissa. Siinä on kaikki, paitsi erästä pientä salkkua, jossa oli teidän nimikirjaimenne. Marguerite tahtoi pitää sen, mutta jos tahdotte, toimitan sen teille takaisin.

-- Pitäköön sen, sopersin minä ja tunsin kyyneleiden nousevan sydämestä silmiini ajatellessani tuota pientä kylää, missä olin ollut niin onnellinen, ja ajatellessani, että Marguerite tahtoi pitää luonaan jotakin, joka muistutti minua. Jos hän olisi silloin astunut huoneeseen olisivat kaikki kostonaikeeni kadonneet ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen.

-- Muuten, jatkoi Prudence, -- en ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta, alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa?

-- Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin, etten sitä enää ole, eikö totta?

-- Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen johdosta vihainen.

-- Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan todeksi kaiken mitä sanoin.

-- Lähdettekö?

-- Lähden.

Tiesin jo kylliksi.

-- Koska saan jälleen nähdä teidät?

-- Pian. Hyvästi.

-- Hyvästi.

Saavuttuani kotiin nousivat raivon kyyneleet silmiini ja sydämessäni tuntui voimakas koston tarve.

Marguerite ei siis ollut parempi kuin muutkaan; syvä rakkaus, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut kestänyt taistelussa hänen toivomustaan vastaan päästä jälleen viettämään entistä elämäänsä, omistaa vaunut ja viettää hurjaa elämää.

Näin ajattelin unettomina öinäni, sen sijaan, että, jos olisin harkinnut asioita yhtä kylmäverisesti kuin olin tekevinäni, olisin Margueriten remuavassa elämässä nähnyt keinon, jolla hän koetti vaientaa erästä alituisesti kalvavaa muistoa. Onnettomuudeksi pitivät huonot intohimot minua vallassaan ja minä etsin vain keinoa, jolla olisin voinut kiusata tuota olento parkaa.

Tuo Olympe oli, vaikka ei juuri hänen ystävättärensä, niin ainakin nainen, jonka kanssa hän Parisiin paluunsa jälkeen eniten seurusteli. Olympen oli nyt määrä pitää tanssiaiset, ja kun otaksuin, että Margueritekin olisi läsnä, koetin minä hankkia itselleni kutsun niihin, ja onnistuinkin siinä.

Kun minä, tuskallisen mielenliikutuksen valtaamana, saavuin paikalle, oli tanssi jo täydessä käynnissä, ja minä näin Margueriten tanssivan katrillia kreivi N...n kanssa. Seisoin uuniin nojautuneena aivan hänen edessään ja katselin kuinka hän tanssi. Niinpian kun hän huomasi minut, joutui hän aivan hämilleen. Huomasin sen ja tervehdin häntä välinpitämättömästi.

Tanssin tauottua läksin tervehtimään hohtavakaulaista, kaunisolkapäistä emäntää. Tuo tyttö oli erittäin kaunis, mutta hänellä ei silloin ollut rakastajaa. Sellaiseksi pääseminen ei tuottanut mitään vaikeuksia, jos vaan omisti kylliksi rahaa. Päätin tulla siksi, ja aloin osani pyytämällä Oiympen tanssiin.

Puoli tuntia myöhemmin puki Marguerite turkin yllensä ja poistui kuolon kalpeana juhlasta.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi.

Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä väärinkäytin sitä alhaisella tavalla.

Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea. Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella vastaan haavat, joita hänelle aiheutin.

Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.

Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa, peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta.

Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen omaksi.

Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin.

-- Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä ole enää pitkälti elonaikaa.

Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi:

-- Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin onnelliseksi.

-- Minua ei haluta tavata kreivi N...ea.

-- Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä.

-- Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle.

-- Otatteko hänet vastaan hyvin?

-- Luonnollisesti.

-- Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos tänään?

-- Olen koko illan kotona.

-- Sanon sen hänelle. Prudence läksi.

Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin tuskin tuntea häntä harson alta.

Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea.

-- Tässä olen, Armand, sanoi hän; -- tahdoit, että tulisin, ja tässä minä olen.

Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan itkuun. Menin hänen luokseen.

-- Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna.

Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet tukahduttivat vielä hänen äänensä.

Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi:

-- Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole tehnyt sinulle mitään.

-- Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen.

-- En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut tekemään.

En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten.

Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut.

Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli tuonut hänet luokseni.

Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi:

-- Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.

Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.

Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.

-- Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. -- Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen, joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua, Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?