Part 2
Minä ajattelin yhä vielä huviretkeämme, rattoisuuttamme palausmatkalla, sitä hellätuntoista naista, jonka vallan väkisin piti kertoman kohtia Childe Herold'ista, sentähden että kuu paistoi. Minä olin kokonaan vaipunut näihin menneihin kuviin ja kuluneihin iloihin, kun "muiston lanka" yhtäkkiä katkesi. Tarkkaavaisuuteni kääntyi samassa silmänräpäyksessä kiivaammin kuin ennen takaisin minua ympäröiviin esineihin ja minä hämmästyin kuin huomasin taas tarkkaan katselevani kuvaa.
Mitäpä minä tirkistin? Hyvä Jumala! Mies oli painanut hattunsa silmiripseitten ylitse! -- Ei! Koko hattu oli poissa! Minne sen terävä pohja oli joutunut? Missä kamelikurjen sulat olivat, -- kolme valkeata kaksi viheriätä? Ei siellä! Mikä hatun ja sulkien asemasta nyt kätki hänen otsansa, -- hänen silmänsä, hänen varjostavan kätensä? Oliko vuode liikkeellä.
Minä käännyin seljälleni ja katsoin ulospäin. Olinko minä hullu, juopunut? Näinkö minä unta vai olinko minä sekasin? -- vai liikkuiko vuoteen katos todellakin alaspäin, vaipuen vitkalleen, äänettömästi, hirmuisesti, suoraan alas koko mitaltansa ja leveydeltänsä, -- suoraan minun päälleni, joka makasin sen alla?
Vereni jäähmettyi kauhusta. Lannistava kuolonpöyry hiipi päälleni, kun minä käänsin päätäni tyynyllä ja päätin vakuuttua jos vuoteen katto todellakin liikkui, katsomalla tarkkaan miestä taululla. Yksi ainoa katse sinne oli kylläksi. Katoksen ympärillä olevien ripsujen tummat, kamalat piirteet ulottuivat jo melkein hänen vyötäisillensä. Minä olin hengittämättä enkä kääntänyt silmiäni kuvasta. Vitkalleen, ylen vitkalleen mutta yhtämittaa näin kuvan ja reunan alapuolen katoovan aina sitä myöden kuin katos vaipui taulun eteen.
Minä en suinkaan ole luonteeltani vähintäkään pelko. Minä olen enemmän kuin yhden kerran ollut hengen hädässä, enkä ole vielä kertaakaan kadottanut mieleni malttia, -- mutta kun se varma tieto ensin sai sijaa sielussani, että vuoteen katos todellakin liikkui, ja vitkaan mutta varmaan ja tasaisesti vaipui alas päälleni, -- silloin makasin hirmuisen minuutin taikka enemmänkin ja tirkistin vapisevana, avuttomana, kauhistuksen ja kammon valtaamana sitä hirvittävää murhakonetta, joka laskeui aina syvemmälle ja syvemmälle tukehduttamaan minua.
Pian kuitenkin itseni-suojelemisen vaisto pääsi vallalle ja antoi minulle voimaa pelastamaan henkeni niinkauvan kuin vielä oli aikaa. Minä nousin hiljaa ja varovasti vuoteelta ja pukeuduin äkkiä päällysvaatteihini. Kynttilä oli palanut loppuun ja sammui. Minä istuin nojatuoliin vuoteen vieressä ja katselin kuinka katto laskeui. Silmäni olivat todella kuin noidutut siihen. Jos olisin kuullut askeleita takanani, niin en olisi saattanut ottaa katseitani vuoteesta; jos ihmeen kautta joku pakenemisen keino olisi minulle tarjoutunut, niin en minä olisi saanut liikutuksi, käyttääkseni sitä. Koko voimani, koko olemiseni oli sinä hetkenä kokoontunut silmiini.
Yhä syvempään se vaipui, -- koko katos ripseineen laskeui alemmaksi -- alemmaksi -- niin alas, etten enään olisi saanut sormeani katoksen ja vuoteen väliin. Minä tunnustelin sivuja ja huomasin että se, minkä minä alhaalta katsellen olin pitänyt tavallisena, keveänä, neljällä tolpalla lepäävänä vuodekatoksena, se olikin vahva ja leveä madrassi, jonka reunus ja ripseet kätkivät. Minä katsoin ulospäin ja näin sängyntolppien kohouvan ylöspäin iljettävän paljaina. Katoksen keskeltä nousi tavattoman suuri, puinen ruuvi, joka nähtävästi oli vääntänyt sen alas jonkin reijän kautta katossa, samaten kuin tavallisia painimia väännetään sen kappaleen päälle, jota tahdotaan pusertaa kokoon. Tämä kauhea kone liikkui päästämättä vähintäkään ääntä. Ei mitään natinaa taikka narinaa kuulunut sen liikkeellä ollessa, eikä yläpuolellakaan olevasta huoneesta saattanut havaita ainoatakaan ääntä. Kamalan ja haudantapaisen äänettömyyden vallitessa näin minä edessäni -- yhdeksännessätoista vuosisadassa ja sivistyneen Ranskan pääkaupungissa -- semmoisen, tukehuttamis-murhaa varten tehdyn koneen, joka mahdollisesti olisi saattanut olla olemassa inkvisitioonin hurjimpina aikoina Harts-vuoren yksinäisissä ravintoloissa taikka Westfalin salaisissa oikeustoissa! Yhä vielä minä katselin kauhuni esinettä voimatta liikkua paikaltani; mutta minä aloin saada ajatuskykyni takaisin ja käsitin oitis koko murhayrityksen kohtaani kamalassa alastomuudessaan.
Kahviini oli sekoitettu jotakin ja sekoitus oli tehty liian väkeväksi. Minä olin pelastunut tukehduttamisesta siksi, että olin saanut liian paljo jotakin unettavaa ainetta. Ja minä olin nurkunut ja suuttunut siitä kuumekohtauksesta, joka pelasti minun henkeni pitämällä minun hereillä! Millä suruttomuudella minä olinkaan antautunut niiden molempien konnien käsiin, jotka seurasivat minua tähän huoneesen, lujasti päättäneinä murhata minua unissani, hirveällä koneella, joka varmaan ja hiljaa valmisti perikatoani -- ja tämän he olisivat tehneet saadaksensa minun pelivoittoni! Kuinkahan moni ihminen olikaan levännyt tällä samalla vuoteella, niinkuin minäkin olin aikonut levätä, ja sitte joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin? Minua hirvitti, kuin ajattelin sitä.
Mutta ennen pitkää keskeytti ajatuksiani se, että katos uudestaan rupesi liikkumaan. Sen oltua puserrettuna sijaa vasten, niinkuin arvelin kymmenen minuuttia, rupesi se nousemaan ylöspäin. Ne konnat, jotka ylhäällä ruuvia väänsivät, luulivat varmaankin saavuttaneensa tarkoituksensa. Vitkalleen ja äänetönnä niinkuin se oli laskenut, nousi tämä hirvittävä vuoteenkatos entiselle tilallensa päin. Samassa kun se ulottui tolppien päihin oli se ehtinyt kattoon kiinni. Ei reikää eikä ruuvia näkynyt enään; vuode oli niinkuin vuode ainakin, katos niinkuin tavallinen katos epäileväisimmänkin silmissä.
Nyt vasta minä saatoin liikkua, nousta tuolilta ja ruveta tuumimaan, kuinka minä pääsisin pakenemaan. Jos vähimmälläkin kolinalla ilmoittaisin, ettei murhayritys ollutkaan onnistunut, olin varma siitä, että olisivat minun murhanneet. Jokohan olin pitänyt mitään kolinaa? Minä kuultelin henkeäni vetämättä ovella. En! -- Käytävässä ei kuulunut askeltakaan; Huoneessa yläpuolella oli kaikki hiljaa; ei hirnahdustakaan kuulunut mistään. Paitsi sitä, että olin lukinnut ja salvannut oveni, olin myös laahannut oven eteen vanhan puukirstun, jonka löysin sängyn alta. Oli varsin mahdotonta kolistamatta saada siirretyksi tätä kirstua (vereni jäähmettyi, ajatellessani mitä siihen olisi _saattanut_ tulla!) ja sitäpaitsi oli mieletöntä ajatellakkaan päästä pois huoneitten kautta, jotka nyt olivat suljetut yöksi. Ainoasti yksi mahdollisuus oli minulla jäljellä -- akkuna. Minä hiivin sinne varpaillani.
Huoneeni oli toisessa kerroksessa, ja akkuna oli muuanta takakatua päin. Minä nostin kättäni avatakseni akkunaa, hyvin tietäen että henkeni riippui tästä tempusta. Murhaajaluolassa on tavallisesti valvovia silmiä ja tarkkoja korvia; jos akkunan reuna vähänkin narahti, jos saranat kitisivät, olin ehkä turmion omana. Tämän akkunan avaamiseen kului ainakin viisi minuuttia jos luen ajan -- viisi _tuntia_, jos luen levottomuuteni. Minun onnistuikin tehdä se ihan hiljaa, murtovarkaan täydellä kätevyydellä, ja silmilläni minä mittasin korkeuden kadulta. Hypätä alas tältä korkeudelta olisi ollut varma kuolema! Minä katselin sentähden molemmille puolin akkunaa. Vasemmalla, lähellä akkunaa, oli vahva, rautapellistä tehty vesiränni. Samalla hetkellä kuin näin rännin, tiesin myös olevani pelastettu; minä hengitin vapaasti ensi kerran siitä kuin olin nähnyt vuoteen katoksen laskeuvan päälleni.
Moni olisi ehkä ajatellut, että se keino pelastukseen, jonka minä olin keksinyt, oli jotenkin vaikea ja vaarallinen, mutta minä en vähintäkään ajatellut mitään vaaraa olevan kapuamisessa ränniä myöden kadulle. Minä olin jo kouluajoista ollut rohkea ja taitava kapuja, ja olin myöhempinä aikoina voimistelulla yhä edistänyt sitä taitoani. Minä tiesin sentähden että käteni, jalkani ja pääni olisivat minulle hyvät liittolaiset tässä toimessa. Minä olin jo nostanut toisen jalkani akkunasta ulos, kun mieleeni johtui, että olin jättänyt rahamyttyni päänaluseni alle. Minä olisin sangen hyvin ilman katumatta saattanut jättää sen sinne, mutta minä päätin, ettei riivattujen konnien kiusallakaan pitänyt saaman saalista enempää kuin uhriakaan. Minä astuin sentähden uudestaan alas akkunalta, menin sängylle ja sidoin raskaan myttyni selkääni liinasella. Juuri kuin olin saanut sen, lujasti ja mukavasti sidottua, luulin kuulleeni, että joku hengitti oven takana. Kuolettava pelko sai vereni uudestaan jäähmettymään, kuullellessani pidätetyllä hengähdyksellä. Ei! haudanhiljaisuus vallitsi vielä käytävässä; minä olin kuullut yötuulen, joka hiljaa puhalsi huoneesen avatusta akkunasta. Heti olin taas akkunalla ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo käsin ja jaloin iskenyt vahvasti kiinni vesiränniin.
Minä laahasin itseni äänettömästi ja ponnistuksetta alas kadulle, niinkuin olin aavistanutkin, ja lähdin oitis juoksemaan sen kuin ikänäkin pääsin erääsen poliisikonttooriin, jonka tiesin olevan lähellä. Muuan alaprefekti ja useita hänen paraita miehiänsä sattui vielä olemaan ylhäällä keskustelemassa keinoa, jolla keksisivät syylliset erääsen salaiseen murhaan, joka paraillansa piti Pariisilaisten mieliä kiihossa. Kun minä rupesin seikkailuani kertomaan, hädästä ja kiiruusta hengästyneenä ja jotenkin huonolla Ranskan kielellä, näin minä selvästi alaprefektin epäilevän minua joksikin juopuneeksi Englantilaiseksi, joka olin rosvonnut jonkun; mutta hänen ajatuksensa muuttui kertomukseni kululla, ja ennenkuin minä vielä olin ehtinyt lähellekään loppua, tunki hän paperinsa pöydänlaatikkoon, pani hatun päähänsä, hankki minullekin semmoisen, sillä minä olin tullut ilman, antoi käskyn sotamiehistölle, käski valittujen miesten varustautumaan kaikenlaisilla aseilla, joilla sopi avata ovia ja murtaa permantoja, ja pisti käteni käsivarteensa mitä ystävällisimmällä ja tuttavallisimmalla tavalla, saattaaksensa minua huoneesta. Minä uskallan sanoa, että kun alaprefekti pienenä poikana ensikerran pääsi huviin, ei hän ollut puoliksikaan niin iloinen kuin nyt toivoessaan saada hyvän saaliin pelipaikasta.
Nyt mentiin hyvää vauhtia katua pitkin, ja alaprefekti onnitteli ja tutki minua vuorottain marssiessamme, perässämme peloittava "_posse comitatus_". Joka puolelle rakennusta pantiin vahtia oitis kun ehdimme perille; kaikuvia kolistuksia kaikui ovelle, -- valoa näkyi eräässä akkunassa. Minä kätkeydyin kuitenkin miesten taakse. Taasen kaikui talo kuitenkin koputuksista, ja huuto: "avatkaa lain nimessä" kuului yössä. Tämän peljästyttävän käskyn johdosta aukenivat lukut ja soivat ikäänkuin näkymätön käsi olisi niitä avannut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli alaprefekti käytävässä ja kohtasi siellä kuolonkalpeen puolipukuisen viinurin. Seuraava lyhyt puhelu alkoi oitis heidän välillänsä:
"Me tahdomme nähdä sen Englantilaisen, joka makaa tässä talossa".
"Hän meni matkaansa jo monta tuntia sitte".
"Se ei ole totta! Hänen ystävänsä meni pois, mutta hän itse jäi tänne. Näyttäkää meille se huone jossa hän makaa".
"Mutta minä vakuutan pyhästi, _Monsieur le sous-Préfet_, ettei hän ole täällä! Hän --".
"Ja minä vakuutan pyhästi, _Monsieur le Garçon_, että hän todella on täällä. Hän makasi täällä, mutta teidän sänkynne eivät olleet ensinkään somia, ja hän tuli meille valittamaan sitä, -- ja täällä hän nyt on, tuolla minun miesteni joukossa, ja täällä olen myös minä, katsomassa eikö hänen sängyssänsä ole syöpäläisiä. Pikard, vangitse tuo mies ja sido hänen kätensä taakse. Kas niin, hyvät herrat, menkäämme nyt yläkertaan".
Jokainen ihminen talossa, naiset ja miehet, vangittiin, ja ennenkaikkia "sotavanhus". Sitte minä hain ja löysin vuoteen, jossa olin maannut, jonka tehtyä menimme sen yläpuolella olevaan huoneesen. Siellä emme nähneet mitään erinomaista. Alaprefekti tarkasti joka puolelle ympärillensä, käski jokaisen olemaan hiljaa, koputti permantoa muutaman kerran jalallansa, pyysi kynttilää, katseli tarkasti sitä paikkaa, jota hän oli koputtanut ja käski murtamaan permannon ylös siitä kohden, kehoittaen varovaisuutta käyttämään. Se oli pian tehty. Valoa hankittiin, ja nyt huomattiin alimmaisen huoneen katon ja tämän laattian välillä olevan iso välikkö täynnä hirsi-ristikkoa. Siinä välikössä oli pystysuorassa asennossa jokin rautainen lieriö, hyvin rasvattuna sisäpuolelta ja sen sisässä näkyi ruuvi, joka oli yhteydessä vuodekatoksen kanssa alahuoneessa. Sitte löydettiin ja levitettiin laattialle eri ruuvimittoja, hiljan rasvatuita, viltillä päällystettyjä väännintankoja, kovaan painimeen kuuluvia aseita, kaikki järjestettyinä pirullisella tarkkuudella ja laitettuina niin vähän tilaa ottaviksi kuin suinkin. Hetkisen koettelemisen perästä onnistui alaprefektin saada koneen eri osat kokoon ja hän astui sitte minun kanssani makuuhuoneesen jättäen väkensä ylös ruuvia vääntämään. Tukehduttava katos väännettiin sitte alas, vaan ei niin äänettömästi kuin minä olin kuullut sen laskeuvan. Kun minä muistutin sitä alaprefektille, oli hänen perin yksinkertaisessa vastauksessaan hirvittävä ajatus. "Minun mieheni", sanoi hän, "vääntävät katoksen alas ensimmäisen kerran, -- niillä miehillä, joiden rahat te olette voittaneet, oli enemmän harjoitusta siinä työssä".
Me jätimme rakennuksen kahden poliisimiehen haltuun, sittekuin jok'ainoa sen asujamista oli otettu kiinni ja paikalla viety vankeuteen. Alaprefekti saattoi minua asuntooni saamaan passiani, tehtyänsä ensin virkahuoneessansa kirjallisen ilmoituksen asiasta. Minä kysyin silloin häneltä: "Luuletteko, että kukaan ihminen todella on tukehutettu siinä vuoteessa, niinkuin minua koetettiin tukehuttaa?"
"Minä olen nähnyt tusinoittain uponneita miehiä _La Morgue'ssa_ [ruumishuone Pariisissa]," vastasi alaprefekti, "joiden taskuissa on löydetty kirjeitä, jotka ilmoittivat heidän upottaneen itsensä Seineen, sentähden että olivat ihan hävinneet pelipöydän ääressä. Tiedänkö minä, kuinka monta näistä onnettomista on mennyt samaan pelipaikkaan, johon te menitte, voittaneet kuin te, saanut saman vuoteen kuin te saitte, makasivat siinä, tukehtuivat siinä ja perin samassa työnnettiin virtaan, tyhjässä lompakossaan murhaajien kirjoittama kirje, joka ilmoitti heidän tehneensä itsemurhan? Ei kukaan saata ilmoittaa niiden lukua, jotka ovat joutuneet sen kohtalon uhriksi, jonka te niin ihmeellisesti voititte, pelipaikan väki on osannut salata murhakoneensa _meiltäkin_ -- poliisilta! Murhatut veivät lopun salaisuutta mukanansa. Hyvää yötä, eli oikeammin, hyvää huomenta, Monsieur Faulkner! Tulkaa taas huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseni, -- hyvästi siksi!"
Loppu kertomustani on sanottu muutamilla sanoilla. Minua kuulusteltiin, ja kuulusteltiin uudestaan; pelipaikka tutkittiin mitä suurimmalla tarkkuudella vinnistä kellariin; vangittuja tutkittiin kutakin erikseen, ja kaksi heistä, jotka olivat vähemmän rikollisia, tunnustivat. Minä keksin että "sotavanhus" oli pelipaikan isäntä, -- oikeus keksi, että hänelle oli annettu häpeällinen ero sotapalveluksesta jo monta vuotta sitte jostakin kunnottomasta teosta; että hän sittemmin oli tehnyt monta konnanjuonta; hän talletti varastettua tavaraa, jonka omistajat sitte tunsivat; ja että hän, kroupieri, toinen kanssarikollinen ja nainen, joka oli kahvini valmistanut, tiesivät vuoteen salaisuuden. Alemmista palvelijoista ei osattu todistaa, että heillä oli tietoa murhakoneesta, ja heitä pidettiin sentähden vaan tavallisina varkaina ja irtolaisina. "Sotavanhus" ja hänen molemmat uskottunsa lähetettiin kaleerilaivoille, vaimo, joka oli sekoittanut unijuoman kahviini, pantiin vankeuteen, en tiedä kuinka moneksi vuodeksi, pelipaikan "alituiset vieraat" julistettiin "epäluulon alaisiksi" ja pantiin poliisin vaarin-pidon alaisiksi ja minä olin kokonaisen viikon (joka on pitkä aika Pariisissa) päähenkilönä pariisilaisessa seuraelämässä.
MITÄ ELÄINTEN RÄÄKKÄYS MAKSAA.
Talvella v. 1872 puhkesi kulkutauti hevosissa New-Yorkissa ja muutamissa muissa kaupungeissa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja sai aikaan miltei hillitsemättömän pelvon niiden valtojen asukkaissa. Siihen asti ei hevosen arvoa pidetty erittäin suurena; mutta silloin saatiin opettava neuvo. New-Yorkissa sairastuneet hevoset arvattiin kahdeksi kolmannekseksi koko lukumäärästä ja kaikki asioitsemiset, työt ja huvitukset, jotka riippuivat tästä elukasta, joutuivat melkein kokonaan pysähdykseen. Sen suuren kaupungin asukkaiden täytyi tykkänään jättää kaikki siirtämiset ja muuttamiset; ylen täynnä olevia yhteisiä ajoneuvoja, joita myös ei ollut monta toimessa, veti vitkalleen surkuteltavat elukat vapisevin jäsenin ja heikontunein voimin. Saattoi tuskin nähdä ainoata näistä ihmisen uskollisista palvelijoista, joissa ei selvään olisi saattanut oivaltaa, ettei kuoleman kamppaukset olleet kaukana. Isojen kuljetusyhtiöitten sairastallit olivat sairaita ja kuolemaisillaan olevia elukoita täynnä ja niiden ulkopuolella oli joukottain kuolleita uhria, joita yhtä mittaa vietiin pois. New-Yorkin ja koko maan asukkaat rupesivat jo arvelemaan, että näiden äänettömien auttajiemme apu oli katoamaisillaan.
Joka päivä saatetaan nähdä, kuinka useita kotoeläimiä ja varsinkin ihmisille niin ylen tärkeätä hevoista kohdellaan semmoisella tavalla, jota ei omistaja milloinkaan käytä tunnotonta ja elotonta omaisuuttansa kohtaan. Maanviljelijä suojelee huolellisesti kärryjänsä ja aurojansa, mutta panee samalla myös rääkätyt kotoeläimensä semmoisiin ilmoihin, joiden runtelevaa vaikutusta ei elottomatkaan kappaleet saata välttää. Tätä yhtä sydämetöntä kuin kummallista menetystapaa ei kuitenkaan kohdata yksin taitamattomammilla maanviljelijöillä. Maailman suurissa kaupungeissa harjoitetaan joka päivä yhtä rankaistavaa hirmuisuutta ja sitä tekevät paraasta päästä rikkaat, hyvin kasvatetut ja hienostetut. Rikas kauppias panee laiskan rengin taitamattomuuden korkeammalle kuin oman valistuneen mielensä sekä sallii että se karvapeite, jonka luonto on antanut hänen hevosensa peitteeksi, leikataan pois sillä hurjalla ja herjallisella perustuksella, että luoja erehtyi antaessaan eläimille vahvempaa suojaa talven alussa. Näiden ymmärtäväisien taitamattomuus pidetään viisautena ja miehet joiden pitäisi tietämän paremmin eivät ensinkään häpeä puolustaa sitä naurettavaa perustelmaa, jolle tätä eläimellistä tekoa perustetaan: nimittäin että karvojen leikkaamisella estettäisiin ruumiin ulostutukset sen pinnalle. Mutta mikä on seurauksena tästä luonnon lakien rikkomisesta? Luonnollisesti eläimen elonajan lyhennys, kärsimisien hankkiminen sille sekä omistajan rahojen tuhlaaminen.
"Mutta", arvelee muuten helläsydäminen kaunotar, kun hän vaunujen akkunoista katselee rumistuneita hevosia, "kuinka kauniiksi ne tulevatkaan, jahka niiltä otetaan tuo runsas ja ruma karvapeite". Ainoasti kaikkivaltias muoti on johtanut hänen arvostelukykynsä väärälle uralle. Hän on itse käärittynä turkiksiin ja hänen kaksijalkaiset palvelijansa vaunujen takana ovat kokonaan eläimen nahkoihin peitettyinä, -- eikä näitä nahkoja luonnollisen pitkine karvoineen kuitenkaan tarvittaisi hevosen suojaksi. Ei totisesti tarvitse olla fysiologi käsittämään tämmöisen teoriian nurjuutta. Ei tarvitse muuta kuin mennä ulos nututta ja liivittä kun elohopea osoittaa jäätymäpistettä, niin te pian tulette selville kuinka asian laita on.
Varmaankin elää ja kuolee vielä moni sukupolvi ennenkuin Ameriikkalainen oppii käsittämään säästäväisyyden oikean merkityksen. Vaan melkoinen laajuus, vapaus ja kaikkien tarpeitten runsaus saa heidän tuhlaamaan luonnonlahjoja, niiden eläimien henkeä ja voimaa, jotka hyödyttävät heidän etujansa taikka ovat heidän huviensa palveluksessa. "Hevonen maksaa vähemmän kuin vilja", arveli kerran jonkun New-Yorkin rautatien päällikkö; tästä hevosen suorastaan rahallisesta arvostelusta näkee kuinka vähän tavallinen kauppamies tuntee sääliä eläimiä kohtaan. Mutta saattaako rehellinen mies arvostella hevosen viljaa halvemmaksi. Me annamme asiansuhteitten tehdä päätöksen.
Näiden rivien kirjoittaja sai kerran syytä ruveta epäilemään jotakin vähemmän hienoa kauppayhteyttä erään rouhumyllyn ja kipsimyllyn välillä, joista toinen oli New-Yorkin läntisellä toinen itäisellä puolella. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän rupesi tutkimaan minkälainen se yhteys oli, joka näiden välillä oli olemassa. Pitkän kärsimystä kysyvän tutkimisen perästä sai hän selville, että monessa New-Yorkin tallissa käytettiin näiden myllyjen tuotteita halpahintaisena ja "tarkoituksen mukaisena" hevosen ruokana. Tutkimusta jatkettiin siihen suuntaan, että saataisiin nähdä mihin määrään tämä rehu oli ravitsevaa ja hyödyllistä ja kun tutkittiin niiden eläimien sisuksia, jotka olivat eläneet, taikka oikeammin kuolleet tästä, huomattiin, niinkuin sopii odottaa, että ainoasti kasvillinen osa ravinnosta oli tullut hyödyksi ja että elimetön osa oli muodostunut koviksi kivipalleroiksi. "Minä pyysin leipää ja te annoitte kiviä". Muutama näistä kivimuodostuksista on vielä nähtävänä siinä museossa, jonka on laittanut Amerikan Eläinsuojelusseura, jonka toimesta tämä raaka menettely lakkautettiin.
Todistuksena siitä, kuinka ihmiset saattavat vastustaa itseänsä, tahdomme mainita, että niissä, jotka kuljettavat yleisöä paikasta toiseen New-Yorkissa, on tuskin ainoatakaan, joka ei pahoittelisi nähdessään kiukkuisen miehen suomivan hevosparkaa; mutta sama mies ei häpeä kieltää uskollisimmilta palvelijoiltansa -- hevosiltansa -- tarpeeksi terveellistä ja ravitsevaa rehua, jota paitsi ne kärsivät ja kuolevat ja siis ovat haitaksi hänen omille rahallisille eduillensa.
V. 1870 oli elävien kotoeläimien arvo Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa 1,525,276,457 dollaria ja niiden lukumäärä oli seuraava: hevosia 7,145,370; aasia ja muulia 1,125,415; työhärkiä 1,319,270; lypsylehmiä 8,935,332; muita nautaeläimiä 13,566,000; lampaita 28,477,951; sikoja 25,131,560 taikka enemmän kuin 85 miljoonaa kotoeläimiä, jotka yhdellä taikka toisella tavalla auttoivat väestön jokapäiväistä elatusta ja voittoa. Samana vuonna saatiin 600,000,000 naulaa voita, 53,000,000 naulaa juustoa, 500,000,000 kannua maitoa, 100,000,000 naulaa villoja, 14,700,000 naulaa hunajaa ja 631,000 naulaa vahaa.
Teurastettujen taikka teurastettavaksi myytyjen eläimien arvo nousi 400,000,000 doll. ja 9,133,000 vuotaa sekä 4,185,000 nahkaa valmistettiin, joiden yhteisarvo teki 13,800,000 doll.
Tehkäämme nyt vaan suunnallinen arvio hevosten, muulien, aasien ja härkien työstä. Niitä eläimiä oli 9,610,000 ja jos arvaamme niiden työn ainoastaan 15:een centsiin päivältä saamme tuon sangen suuren summan 4,805,000 doll. jokapäiväiseksi tuloksi. Mutta paljon on vielä lisättävää ennenkuin täydelleen käsitämme kuinka me riipumme koto- ja muista eläimistä; niin pitää meidän muistaman kaikkien kesyjen lintujen munat ja höyhenet. Sitä paitsi tulee meidän muistaa se ääretön määrä metsäriistaa, joka vuosittain tapetaan, suurien puhvelilaumojen teurastaminen prairioilla ja hirvijoukkojen metsissä.
Me erehdymme suuresti kun luulemme itsemme ainoiksi toimiksi sivistyksessä. Mitä sivistyksestä tulisi, jos yhdeksi ainoaksi vuodeksi meiltä otettaisiin se apu, jonka eläimet antavat? Käsityöt ja kauppa keskeytyisi kokonaan; maanviljelijä ei saattaisi hoitaa peltoansa eikä viedä tavaroitansa kauppaan; sanalla sanoen: ei maanjäristyksellä eikä vedenpaisumuksella saattaisi olla hirveämpiä seurauksia.