Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KAMALA YÖSIJA

Kirj.

Charles Dickens

(Suomennos).

Helsingissä 1886. G. W. Edlund, kustantaja. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Charles Dickens: Kamala yösija Mitä eläinten rääkkäys maksaa Mailman kaivot

KAMALA YÖSIJA.

(Suomennos.)

Vähän ennen kuin hallitus lakkautti pelipaikat Ranskassa oleskelin minä sattumalta Pariisissa erään ystäväni kanssa, joka oli englantilainen. Me olimme molemmat silloin vielä nuoria ja minä pelkään, että me vietimme jotenkin huikentelevaista elämää oleskellessamme tässä huikentelevassa kaupungissa. Eräänä yönä liikuimme kuninkaallisen palatsin (Palais Royal'in) läheisyydessä, tietämättämme mitä huvitusta nyt hankkisimme itsellemme. Ystäväni ehdoitti että menisimme Frascatin luo, mutta ei se ehdoitus miellyttänyt minua. Minä tunsin jo Frascatin ja olin siellä voittanut ja hävinnyt koko joukon viiden frangin kappaleita "huviksi vaan", siksi kuin ei se enään ensinkään minua "huvittanut", sekä olin jo kyllästynyt siihen kamalaan maineesen, joka annettiin semmoiselle kansalliselle säännöttömyydelle kuin pelipaikka on. "Menkäämme taivaan tähden jonnekkin muualle", sanoin minä ystävälleni, "menkäämme semmoiseen paikkaan, jossa saamme nähdä oikein kurjaa, viheliäistä ja katalaa peliä, semmoista, jota ei mikään valheellinen kaunistus peitä. Menkäämme komeasta Frascatista jonnekin pelipaikkaan, jonne päästetään risatakkisia miehiä ja vieläpä semmoisiakin, joilla ei ole takkia ensinkään."

"No, hyvä", sanoi ystäväni, "ei meidän tarvitse mennä kauvaksi löytääksemme semmoista seuraa, jota sinä haluat. Tässä on juuri vastapäätämme semmoinen paikka; se on niin kurja ja katala, niin huonossa maineessa, kuin sinä suinkin saatat kuvitella."

Seuraavana hetkenä olimme jo ovella ja astuimme rakennukseen, johon meidän piti mennä.

Kun olimme tulleet yläkertaan, jätettyämme hattumme ja keppimme portin vartijalle, vietiin meidät etevimpään pelihuoneesen. Ei siellä ollut montakaan henkilöä; mutta niin harvoja kuin ne olivatkin, jotka käänsivät katseensa meihin, kun me astuimme sisälle, niin olivat he kuitenkin kaikki laatukuvia -- surkuteltavia laatukuvia -- asianomaisista luokistansa. Me olimme tulleet katsomaan renttuja ja hylkiöitä; mutta nämä miehet olivat vieläkin katalampia. Kaikilla rentuilla on, enemmän tahi vähemmän silmäänpistävänä naurettavakin puoli; mutta tässä oli vaan murhenäytelmää, -- äänetöntä, aavemaista, kamalaa murhenäytelmää. Äänettömyys huoneessa oli kammottavaa. Laiha, turmeltunut, pitkähiuksinen nuorukainen, jonka pääkalloon painuneet silmät hurjasti tirkistivät jokaista esille lyötyä korttia, ei sanonut sanaakaan; katalanaamainen, ruskeankehnäinen peluri, rasvaisilla ja näppyläisillä kasvoillansa, joka uutterasti merkitsi lompakkokirjaansa kuinka usein musta voitti ja kuinka usein punanen, ei sanonut sanaakaan; likainen ryppynaamainen ukko petolinnun näköisillä silmillänsä ja paikatulla takillansa, joka jo oli menettänyt viimeisen roponsa ja hurjilla epätoivoisilla katseillansa seurasi pelin menoa, vaikkei hän itse taitanut ottaa osaa siihen, ei sanonut sanaakaan. Pelimerkitsijänkin ääni kuului niin omituisen kolkolta, kuin olisi huoneen raskas ilma sitä masentanut. Minä olin tullut sinne saadakseni nauraa; mutta minä tunsin että pikemmin saisin itkeä jos kauvemmin siinä seisoisin toimetonna katsojana. Sentähden menin, päästäkseni siitä raskasmielisyydestä, joka alkoi minua vallata, pelipöydän ääreen ja rupesin omaksi onnettomuudekseni pelaamaan. Vielä pahempaa oli, niinkuin seuraavasta näemme, että minä voitin äärettömästi, mahdottomasti, voitin semmoisia rahamääriä, että vakinaiset pelurit pöydän ympärillä kokoontuivat minun ympärilleni ja kuiskasivat toisillensa, ahnaasti ja taikaluuloisesti ahmaisten minun rahojani ja panojani silmillänsä, että vieras englantilainen oli musertamaisillansa koko pelipankin.

Pelattiin _punasta ja mustaa_ (Rouge et Noir). Minä olin pelannut tätä peliä Euroopan kaikissa kaupungeissa, ilman että sentähden sain tarkoitusta taikka halua ruveta tutkimaan "värivaihdoksien sääntöjä", joiksi niitä sanotaan ja jotka ovat kaikkien pelurien viisauden kivenä! Pelurina, sanan oikeassa merkityksessä, en ollut milloinkaan ollut. Sydäntäni ei ollut saastuttanut pelin saastainen himo; minun pelaamiseni oli vaan ajankulutusta, vaikka tosin huonoa ajankulutusta. Minä en välttämättömyyden tähden milloinkaan ruvennut siihen, sillä minä en tietänyt milloinkaan mitä on olla rahatta. En myös milloinkaan niin siitä innostunut että olisin hävinnyt enemmän kuin tarpeitteni suhteen saatoin välttää taikka voittanut enemmän kuin hyvällä omalla tunnolla saatoin pistää taskuuni horjumatta hyvästä ja tasaisesta mielestäni. Lyhyesti, minä olin tähän saakka käynyt pelipaikoissa samasta syystä kuin tanssiaisissa ja näytelmissäkin -- sentähden, että ne huvittivat minua, ja kun en minä tietänyt mitenkä olisin paremmin saanut käyttää joutohetkiäni.

Mutta nyt oli varsin toisin. Nyt tunsin ensi kerran elämässäni mitä pelihimo on. Menestykseni hämmästytti minua ensin ja hurmastutti minua sitte sen sanan oikeassa merkityksessä. Kuinka luonnottomalta se kuuluukin, niin totta on kumminkin, että minä hävisin niin pian kuin koetin pelata pelin vaihdoksien ja tehtyjen arvelujen mukaan. Kun jätin kaikki sattuman valtaan ja sokeasti tein panojani mitäkään aprikoimatta, olin varma voitostani -- varma, vaikka kaikki näytti siltä kuin olisin tehnyt panoni pelipankin hyväksi. Alussa muutamat pelaajat pitivät samaa väriä kuin minäkin, mutta minä lisäsin panojani niin suuriksi etteivät he uskaltaneet niihin ruveta. Yksi ja toinen herkesi pelaamasta, ja katselivat minun pelaamistani pidätetyllä hengityksellä. Minä korotin panojani yhä ja voitin vaan alinomaa. Kuumeentapaisella tarkkuudella seurattiin huoneessa peliä. Äänettömyyttä keskeyttivät vaan syvät kiroukset ja huudahdukset, lausutut monella kielellä, aina kun kultakasat siirrettiin siihen päähän pöytää, jossa minä istuin; kroupierikin [se joka pelaa itse pankin puolesta], joka muuten aina oli järkähtämättömän levollinen heitti rahavaransa laattiaan, täynnä ranskalaista raivoa ja ihmetellen minun onneani. Yksi ainoa läsnäolevista pysyi levollisena ja se oli minun ystäväni. Hän tuli minun luokseni ja pyysi minun, kuiskaten minulle englannin kielellä, lähtemään pois ja tyytymään jo saamaani voittoon. Minun täytyy hänen ansioksensa tunnustaa, että hän monta kertaa uudisti varoituksiansa ja rukouksiansa, ja vasta silloin meni matkaansa, kun minä olin kieltänyt seuraamasta hänen pyyntöänsä ja kumottuani hänen neuvonsa sanoilla, jotka osoittivat hänen huolensa tänä iltana turhiksi (sillä minä olin todella pelihimosta juopuneena).

Hetken perästä hänen mentyänsä, huusi käheä ääni takanani: "Sallikaa minun, hyvä herra, panna takaisin paikallensa nämä kaksi napoleonia, jotka te olette pudottanut. Ihmeteltävä onni, hyvä herra! -- Minä annan vanhana soturina kunniasanani, etten vielä milloinkaan, monivuotisen kokemukseni ajalla tämmöisissä asioissa, ole nähnyt tämmöistä onnea kuin teidän! -- en milloinkaan! Jatkakaa, jatkakaa, herra! -- _Sacre mille bombes!_ -- Jatkakaa vaan, rohkeutta ja tehkää pankista loppu."

Minä käännyin ja näin takanani pitkän miehen, puettuna hopeanauhoilla koristettuun soturitakkiin, joka nykäytteli päätänsä ja hymyili minulle alituisella kohteliaisuudella. Jos minä olisin ollut tavallisella luonteellani, olisin minä pitänyt hänen sangen epäiltävänä sotamiehenä. Silmänsä olivat verekkäät ja kierot, huulipartansa takkuinen ja nenä ikäänkuin rusennettuna keskeltä. Äänestänsä sopi päättää, että se oli tullut semmoiseksi ihmiskunnan kurjimmissa pesissä, ja hänen kätensä olivat likaisimmat mitä milloinkaan olin nähnyt -- Ranskassakaan. Nämä pienet persoonalliset omituisuudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun vähintäkään. Siinä hurjassa intotilassa, jossa olin, olisin ollut valmis veikostelemaan kenen kanssa tahansa, joka vaan kehoitti minua jatkamaan peliäni. Minä otin nuuskaa vanhan sotamiehen minulle ojentamasta rasiasta, taputin häntä olalle ja vannoin, että hän oli rehellisin ihminen maailmassa, tuon "suuren armeijan" paras jäännös kaikista, joita olin tavannut. "Jatkakaa!" huusi minun sotaisa ystäväni ja napsautteli sormiansa innoissansa, -- "jatkakaa ja voittakaa! Tehkää loppu pankista! -- Tuhannen sarvipäätä! Tehkää loppu pankista, urhokas englantilainen ystäväni!"

Ja minä jatkoin -- jatkoin semmoisella hurjuudella, että kroupieri neljänneksen tunnin perästä lujalla äänellä huusi: "Hyvät herrat, pankki on lakannut täksi illaksi". Kaikki setelirahat ja kaikki kulta siitä "pankista" oli läjässä edessäni; pelipaikan koko liikkuva pääoma odotti vaan, että siirtäisin sen taskuihini.

"Sitokaa rahat nenäliinaanne, arvoisin herra", sanoi vanha soturi, kun minä hurjalla ilolla työnsin käteni kultakasaan. "Sitokaa se, niinkuin me suuressa armeijassa teimme päivällismuruillemme. Teidän voittonne on liian raskas kaikille housuntaskuille, joita vielä on neulottu. Kas niin! -- ajakaa menemään sinne, setelit ja kaikki! peeveli, sepä onni! -- Malttakaas vähän! Tuolla on taasen napoleoni laattialla! -- Kas noin! -- ja nyt kaksi vahvaa ristisolmua, teidän suotuisalla luvallanne, ja rahat ovat tallessa. Tunnustakaa, tunnustakaa leikin vuoksi, te onnen helmalapsi! Kova ja ympyriäinen kuin kanuunan luoti. -- Ah, jospa vaan olisivat Austerlitsissa ampuneet meitä semmoisilla luodeilla, niin, jospa olisivatkin. Ja nyt, mitä minulla nyt onkaan tehtävä, vanhana krenatöörinä, Ranskan armeijan entisenä urhona? Saatatteko sanoa mitä? Kuulkaahan, ei muuta kuin pyytää arvoisan Englantilaisen ystäväni osoittamaan se kunnia että hän tyhjentää kanssani pullollisen sampanjaa ja kuohuvilla sarvilla juo onnettaren maljan, ennenkuin eroamme."

"Verraton urho! Hupainen vanha krenatööri! Sampanjaa, tietysti! Englantilainen 'eläköön' vanhalle soturille! Hurrah, hurrah! Toinen onnettarelle! Eläkööt! eläkööt! eläkööt!"

Hyvä! Englantilainen malja, -- eläköön kohtelias, hauska englantilainen, jonka suonissa virtaa ranskalaisen vilkas veri! Vielä lasi! Ah, putelli on tyhjä! Ei tee mitään! Eläköön viini! Minä, vanha soturi, tilaan vielä pullollisen, ja sitäpaitsi puoli naulaa makeisia.

"Ei, ei kunnon ukkoseni! se ei san tapahtua, vanha krenatööri! _Teidän_ pullonne tulee viimeiseksi; tämä on _minun_. Tässä se on! Nyt juokaamme. Ranskan armeijalle! -- suurelle Napoleonille, koko kokoontuneelle seuralle, kroupierille, rehelliselle kroupierin vaimolle ja tyttärille, jos hänellä on semmoisia, naisille yleensä, koko ihmiskunnalle, kaikille hurrah!"

Tyhjennettyämme toisen puteliin sampanjaa, tuntui suonissani, kuin olisin juonut tulta, -- minusta oli kuin olisivat aivoni olleet ilmitulessa. Ei elämässäni ollut mikään viini minuun niin vaikuttanut. Olikohan se seurauksena siitä läpikiihoitetusta tilasta jossa olin? Oliko vatsani jollakin tavalla kipeänä, vai oliko sampanja niin harvinaisen väkevää?

"Sotavanhus Ranskan armeijasta!" huusin minä kuumeentapaisessa innossa. "Suonissani juoksee tulta! Kuinka sinun on laitasi? Sinä olet tämän tulen sytyttänyt; kuuletkos, urhoni Austerlitsista? Tänne kolmas pullo tuota vaahtoavaa juomaa, tulta sammuttamaan!" Vanha soturi keinutti päätänsä edes takaisin, kieräytti tappimaisia, verekkäitä silmiänsä niin että luulin niiden nuljahtavan asemiltansa, pani likaisen etusormensa taitetulle nenällensä, huudahti juhlallisella äänellä "kahvia" ja juoksi samassa jonnekin sisähuoneesen.

Innoitsevan sotavanhuksen lausumalla sanalla näytti olevan jokin taikavaikutus koko seuraan. He nousivat kaikki ylös samalla aikaa poistuaksensa. Ehkä he olivat odottaneet hyötyä minun juopuneesta tilastani, mutta huomattuansa, että uusi ystäväni tahtoi estää minun tulemasta "täydeksi kapteiniksi", olivat he menettäneet koko toivonsa saada kaikessa mukavuudessa keventää rahamyttyni. Mikä heillä olikin ollut yllykkeenä, varmaa on, että he kaikki samalla aikaa menivät matkaansa. Kun vanha soturi tuli takaisin ja taas istui pöydän viereen vastapäätä minua, oli meillä huone kahden. Minä näin kroupierin syövän illallistansa jonkinlaisessa eteisessä, joka oli meidän huoneemme rinnalla. Äänettömyys oli nyt syvempi kuin milloinkaan ennen.

Sotavanhuskin oli äkkiä muuttunut. Hän otti nyt salamerkillisen, juhlallisen muodon, ja kun hän taas puhui minulle ei hän enään koristanut puhettansa kirouksilla; ei sormennapsaukset antaneet sille enään mitään painoa, huudahdukset ja äkkinäiset taukoamiset eivät enään elähyttäneet sitä.

"Kuulkaa, arvoisin herra", sanoi hän salaisella ja tuttavallisella äänellä, -- "kuulkaa vanhan soturin neuvoa. Minä olen itse ollut talon emännän luona, verraton nainen varustettuna mitä etevimmällä keittotaidolla, selittämään hänelle kuinka tärkeätä on, että hän keittää meille oikein väkevää ja hyvää kahvia. Teidän täytyy juoda sitä, päästäksenne tuosta pienestä päihtymyksestä, ennenkuin lähdette kotio. Teidän täytyy, arvoisin, kohtelias ystäväni! Katsoen siihen suureen rahamäärään, jonka teidän pitää viedä kotio, on teillä pyhä velvollisuus olla täydellä järjellä. Tiedetäänhän että te olette voittanut äärettömiä rahoja, sillä useat herrat, jotka olivat täällä tänä iltana ovat omin silmin sen nähneet; ja vaikka ne yhdeltä puolen katsoen ovat perin arvoisia ja hyviä ihmisiä, niin he kuitenkin ovat kuolevaisia ihmisiä ihmisellisillä heikkouksilla. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Ei, ei! Te kyllä ymmärrätte tarkoitukseni! Sentähden täytyy teidän tehdä näin: te lähetätte noutamaan vuokravaunuja, niin pian kuin huomaatte olevanne varsin entisellänne, avaatte kaikki akkunat niin pian kuin olette niihin istunut ja käskette ajajan viemään teidät kotio ainoasti isojen ja hyvin valaistujen katujen kautta. Tehkää niin, niin te olette rahoinenne turvassa ja huomenna te kiitätte vanhaa rehellistä soturia siitä, että hän kuiskasi korvaanne hyvän ja rehellisen neuvon."

Juuri kuin tuo entinen soturi lopetti puheensa perin itkuisella äänellä, tuotiin kahvi sisälle, valmiiksi kaadettuna kahteen kuppiin. Kohtelias ystäväni ojensi minulle kumartaen toisen kupin. Kieleni takertui janosta lakeeni, niin että minä join kahvini yhdessä hengenvedossa. Melkein samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni omituisen huimauksen ja minä olin nyt mielestäni enemmän päihtynyt kuin äsken. Huone pyöri hurjassa vauhdissa ympärini, ja minusta tuntui kuin vanha soturi olisi hyppinyt ylös alas silmissäni yhtä säännöllisesti kuin mäntäkanki höyrykoneessa. Minä olin vähältä tulta kuuroksi, semmoinen suhina oli korvissani; ylenmäärin suuren sekaannuksen, hämmennyksen, avuttomuuden ja tylsyyden tunne pääsi minussa vallalle. Minä nousin ylös tuoliltani ja pitäen kiinni pöydästä, etten olisi kaatunut, änkytin minä voivani äärettömän pahoin, -- niin pahoin, etten tietänyt, kuinka pääsisin kotio.

"Arvoisin ystäväni", vastasi vanha sotamies ja hänen äänensäkin näytti minusta pomppoilevan ylös alas hänen puhuessaan, "arvoisin ystäväni, olisihan suoraa mielettömyyttä mennä kotio nykyisessä tilassanne. Te saatatte olla varma siitä, että mänettäisitte rahanne; saattaisivathan helposti murhata ja rosvota teidät. Minä aion levätä täällä, tehkää tekin samoin. Tässä talossa on verrattomia vuoteita; -- ottakaa itsellenne yksi, levätkää pois viinin vaikutukset ja menkää huomenna kaikessa levollisuudessa kotio rahoinenne, huomenna selvällä päivällä". Minulla ei ollut vähintäkään voimaa ajatella, ei ensinkään muuta tunnetta kuin että minun täytyi laskeutua levolle jonnekkin nauttimaan virvoittavaa ja levollista unta. Minä otin sentähden ilolla vastaan yösijan tarjoumuksen ja lähdin sitä saamaan, seurassani vanha sotamies ja kroupieri, joka viimeksi mainittu oli käsketty oppaaksi. He veivät minut pitkin muutamia käytäviä ja sitte muutamia portaita ylös siihen huoneesen, jossa minun piti saaman levätä. Entis-soturi puristi lämpimästi kättäni, ehdoitti, että huomenna söisimme suurusta yhdessä ja lähti sitte pois kroupierin kanssa.

Minä riensin pesukomuutille, join vettä kannusta, kaadoin loput pesuastiaan ja kastoin pääni siihen, istuin sitte jollekin tuolille ja koin koota ajatuksiani. Pian tunsin itseni paremmaksi. Veden uudistavaa vaikutusta auttoi varmaankin se, että pääsin vaihtamaan "salongin" tukehuttavan ilman, sen huoneen raikkaasen ja vilpoiseen ilmaan, jossa nyt olin, ja ehkä sekin, että silmäni pääsivät näkemästä esineitä pesuhuoneen häikäisevässä kaasutulessa ja nyt sain katsella ainoan vahakynttilän levollista valoa. Pyörrytys jätti minun ja minä rupesin taasen ajattelemaan jotenkin järjellisen ihmisen tapaan. Ensimmäinen ajatukseni oli muistaa sitä vaaraa, jossa olin, maatessani koko yön huonomaineisessa pelipaikassa; toinen oli ajatella sitä vielä suurempaa vaaraa koettaa päästä ulos sittekuin talo jo oli suljettu ja kulkea ihan yksin Pariisin katuja kotio sydän-yönä semmoisella rahapaljoudella. Mutta minä olin monilla matkoillani maannut paljoa huonommissakin paikoissa kuin tämä olikaan, ja minä päätin sentähden lukita, salvata ja varustaa oveni paraalla tavalla.

Minä rupesin nyt siis varustamaan asemaani ja tekemään olemustani turvalliseksi hyökkäyksien puolesta; minä kurkistin vuoteen alle, vaatekaappiin, tutkin akkunaha'at ja riisuin sitte yltäni päällimmäiset vaatteeni, tehtyäni oman arveluni mukaan kaikkia varokeinoja, joita saatoin; panin sitte kynttiläni, joka paloi jotenkin vienosti, kamiinin pehmeälle tuhkasijalle ja laskeuin vihdoin vuoteelle, rahamyttyni pääni alla.

Minä huomasin pian, että minun oli yhtä mahdoton nukkua, kuin sulkea silmäni. Minä olin varsin hereilläni mutta minulla oli ankara kuume. Jokainen hermo ruumiissani vapisi, kaikki aistini olivat luonnottomasti vireillä. Minä heittäisin ja käännyin sinne ja tänne, koetin kaikenmoisia asemia ja siirryin yhtämittaa vuoteen kylmimmille kohdille, -- mutta aina turhaan. Milloin heitin käteni peiton päälle, milloin taas tungin ne vuodevaatteihin; milloin ojensin äkkinäisellä tempauksella jalkani vuodelautaan, milloin taas vedin ne suonenvedon tapaisesti ylöspäin saadakseni polvia niin likelle leukaa kuin suinkin; milloin pudistin rypistynyttä pääalastani ja käänsin kylmemmän puolen ulospäin, silitin sitä ja laskeuin taas levollisesti seljälleni; mutta vähäistä jälkeen käänsin sen vihan vimmassa kaksin kerroin, panin sen pystyyn päälautaa vasten ja koetin istuvaa asemaa. Kaikki nämät kokeet olivat kuitenkin tarkoituksettomia; minä voihkasin suuttumuksesta ja väsymyksestä, kun huomasin että uneton yö oli edessäni.

Mitäpä minun piti tekemän? Kirjaa ei ollut lukeakseni, ja minä olin varma siitä, että, jos en keksi mitään keinoa aikani vietteeksi, niin mielikuvatukseni toisi mieleeni kaikellaisia hirmukuvia ja kiusaisi aivojani sekä mahdollisilla että mahdottomilla vaaroilla, jotka minua muka uhkaisivat. Minä ennustin sentähden varmaksi, että saisin viettää yöni hermokkaan kauhun ja kaikenlaisten vaarojen pelon vaikutusten alaisena. Minä nojauin kyynärpäälläni ja katselin ympäri huonetta, -- sitä valaisi loistava kuutamo, joka virtasi suoraan akkunasta, -- tutkiakseni eikö siellä olisi jotakin taulua taikka leikkausta, joita minun olisi sopinut eroittaa jotenkin selvästi. Katseitteni harhaillessa seinältä seinälle, johtui mieleeni Le Maistre'n sievä pieni kirja: "_Voyage autour de ma chambre_." Minä päätin apinoita tuota ranskalaista kirjailijaa, saadakseni jotakin pidäkettä ja tointa harhaileville ajatuksilleni ja lieventääkseni unettomuuden yksitoikkoisuutta, mielessäni tekemällä inventariumiluettelota kaikista huonekaluista, joita saatoin nähdä, ja mielessäni etsimällä lähdettä kaikkiin niihin ajatussiteihin, joita tuolikin, pöytä taikka kirstu saattavat herättää.

Minä huomasin kuitenkin pian, että, nykyisessä kuumeentapaisessa sieluntilassani, oli paljo helpompi tehdä aijottu luettelo, kuin saattaa täytäntöön aijottuja tuumiskelemisiani, ja heitin sentähden kaiken toivon asettua Le Maistre'n rikaskuvitteelliseen ajatusjuoksuun, taikka oikeammin mihinkään ajatusjuoksuun. Minä tirkistelin huoneen eri kaluja, mutta en saattanut tehdä muuta. Ensin siellä oli vuode, jossa olin pitkänäni -- uudinvuode neljän korkean tolppansa kanssa, jota luulin Pariisissa viimeiseksi näkeväni! -- niin, oikea englantilainen puoleton uudinsänky tavallisella kartuunilla päällystetyllä teltallansa eli katoksellansa, tavallisilla ripsuillansa ympärillä ja tavallisilla terveydelle vahingollisilla uutimillansa, jotka minä koneellisesti olin siirtänyt sivulle ensin huoneesen tullessani, antamatta sen suurempaa huomiota vuoteelle. Sitte oli siellä pesinkaappi marmorilevyllänsä, josta vesi, jota minä olin läikäyttänyt kaapille kiiruhtaessani kasvojani valelemaan, vielä tippui kivipermannolle yhä pitemmillä väliajoilla jokaisen tipan välillä. Sitte kaksi pientä tuolia nuttuineni, liivineni ja housuineni; sitte iso nojatuoli likakeltaisella päällysteellä ja sille olivat kaulahuivini ja rintapaitani huolettomasti heitetyt; sitte laatikkokirstu, josta kaksi kädensijaa oli väännetty rikki ja jolle oli pantu koristeeksi kirjava, rikkinäinen läkkiastia; sitte toalettipeili, jossa kuvalasi oli äärettömän pieni ja jolle oli pantu ison iso neulatyyny: sitte akkuna -- harvinaisen iso akkuna; ja lopuksi vanha, tumma kuva, jonka minä keksin himmeässä valossa. Se oli miehen kuva; jolla päässä oli korkea espanjalainen hattu, jota koristi korkea sulkatöyhtö, -- mustanverevä, oikealla lurjusnaamalla varustettu mies, joka varjosti silmiänsä kädellään ja tarkasti tirkisti ylöspäin, -- ehkä johonkin korkeaan hirsipuuhun, johon hänen piti hirtettämän. Ainakin hän näytti siltä kuin hän hyvin olisi ansainnut hirsipuun.

Tämä taulu tavallansa pakoitti minun kurkistelemaan sängyn katostakin. Se oli ikävä katseltava ja minä loin taas pian silmäni tauluun. Minä luin miehen hatuntöyhdön sulat; ne esiintyivät selvästi, -- kolme valkeata, kaksi viheriätä. Minä katselin hänen hattuansa, se oli kekomainen. Minä ihmettelin, mitä hän mahtoi katsella. Ei hän vaan tähtiä tutkinut, sen pidin varmana; semmoinen rosvo ei juuri saattanut olla tähteintutkija enempää kuin niiden selittäjäkään.

Varmaankin hän siis katselee jotakin korkeata hirsipuuta, jonne hän juuri oli matkalla. Saikohan pyöveli hänen korkean, terävän hattunsa koreine töyhtöineen? Minä luin sulat vieläkin kerran, -- kolme valkeata, kaksi viheriätä.

Tuumiessani vielä näitä opettavia ja teräviä asioita, rupesivat ajatukseni harhailemaan sinne tänne. Kuutamo, joka valaisi huonettani, muistutti minulle erästä kuutamoista yötä Englannissa, -- yötä muutaman huviretken perästä Wales'issa. Vähintäkin seikkaa kotomatkalla viehättävän maiseman lävitse, jota kuutamo yhä kaunisti, koetin johtaa mieleeni, vaikken vuosikausiin ollut ainoallakaan ajatuksella tätä retkeä muistanut ja tuskin minä olisin saanut mieleeni paljoa, tuskin vähintäkään tästä monia aikoja sitte unhotetusta tapauksesta, jos sitä olisin _koettanut_. Kaikista ihmeteltävistä sielunvoimista, jotka osoittavat meidän olevan kuolemattomia olentoja, ei minun tietääkseni ole ainoatakaan, joka kaunopuheliaisemmasti kuin _muisto_ valvoo tämän ylevän totuuden asiaa? Täällä minä nyt olin vieraassa, epäiltävässä talossa, epätietoisessa ehkäpä vaarallisessakin tilassa, jonka olisi pitänyt tekemän mahdottomaksi muistojeni esille loihtumista, ja kuitenkin minä ihan ehdottomasti muistelin paikkoja, henkilöitä, vähäpätöisimpiäkin pikkuasioita, joita luulin ainaiseksi unhottaneeni, ja joita minun olisi ollut mahdoton saada mieleeni vapaasta tahdosta, mitä suotuisimmissakin suhteissa. Ja mikäpä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä oli loihtinut esille koko tämän omituisen, monimutkaisen, salaperäisen ajatusyhteyden? Ei mikään muu kuin muutama säde kuuvalosta, joka tunkeutui sisälle huoneen akkunasta.