Part 6

Kaiken aamupäivää kuului ampumista, mutta illan suussa se lakkasi, ja Ferodia palasi joukkoineen kylään. Hän kertoi, että leiri yhä piti puoliaan, mutta että Olimali ja Ferodia aikoivat huomenaamuna vallata sen yhteisin voimin. Toistaiseksi oli asetettu vahteja leirin ympärille, jotta ei kukaan pääsisi pakenemaan sieltä, ja viemään mukanaan kallisarvoisia tavaroita.

Kwikurun asukkaat olivat valmistaneet runsaan aterian Ferodialle ja hänen miehilleen, ja aluksi he sammuttivat nälkäänsä niin suurella innolla, etteivät välittäneet vangeistansa, jotka olivatkin lujissa köysissä. Mutta kun Tifum oli kertonut Ferodialle komeista valkoihoisista orjistansa -- siten hän nimitti arabialaispoikia -- käski tämä tuoda heidät Olimalin ja hänen eteensä.

Tifum kiiruhti hakemaan arabialaispoikia, jotka olivat vajonneet syvään uneen. Hän antoi kaataa heidän niskaansa kylmää vettä, jotta he tulisivat täysin hereille ja märkinä hän saattoi heidät sitten päällikön eteen.

Kun nuoret vangit saapuivat Ferodian luo, kertoi tämä parhaillaan niistä kalleuksista, jotka he seuraavana päivänä tulisivat voittamaan. Soihtujen himmeässä valossa näyttivät poikien ruumiit vieläkin aavemaisemman valkoisilta kuin muuten, ja Ferodia, joka ei koskaan ollut nähnyt valkeaihoisia maassansa, hätkähti heidät nähdessään.

Mutta hän tointui varsin pian muistaessaan ketä he olivat, ja purskahti nauruun.

"Ah, sehän on totta, nehän ovat arabipoikia, joista Tifum puhui", hän sanoi. "Sinun juomasi on väkevää, Olimali, luulenpa, että se on noussut minulle päähän", kuiskasi hän mroripäällikölle.

Sitten hän tarkasti vankejaan.

"Omituista kansaa, nuo arabit", hän sanoi. "Heidän ihonsa on melkein yhtä valkea kuin munanvalkuainen. Mistä johtuu, että pisimmällä on noin monta haavaa? Mikä hänen on, Tifum? Ne eivät ole nuolen haavoja."

Tifum kumartui melkein kaksinkerroin päällikkönsä edessä.

"Päällikkö, tuo poika on itsepäinen kuin aasi", vastasi hän. "Ajatellessani niitä julmuuksia, joita hänen kansansa on tehnyt meille, alkoi vereni kiehua, ja kun minä käskin sitoa hänet samoin kuin muutkin vangit, sylki hän minua kasvoihin, ja minä annoin piiskata häntä."

"Siten olisi watutapoikakin tehnyt, Tifum. Älä koske häneen enää. Minä otan hänet orjakseni. Hän on jo puolikuollut. Juo tästä, poika", sanoi päällikkö kääntyen Selimin puoleen ja ojentaen hänelle pikarin, "se antaa sinulle uutta voimaa."

Selim pudisti päätään ja katsoi halveksuen puoleksi päihtyneeseen päällikköön.

Tämä tarkasti häntä hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:

"Sinä olet oikeassa, Tifum, watutapoika ei olisi uskaltanut olla ottamatta vastaan viinipikaria päällikkönsä kädestä tai katsoa tuolla tavalla tulevaan herraansa. Hän on todellakin typerä ja itsepäinen kuin aasi. Mutta minä kesytän hänet tai tapan hänet. Kalulu tulee iloitsemaan hänestä. Hän näyttää olevan saman ikäinen kuin Kalulu, joskin hän on pitempi ja karkeatekoisempi. Mutta enpä luule sittenkään, että Kalulu on yhtä rohkea kuin tämä poika, joskin hän on ylpeä, ikäänkuin hän jo olisi Ututan kuningas. Kalulu olisi ottanut vastaan pikarin ja sitten tappanut minut, niin pian kuin hänelle olisi siihen tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tässä minä istun yhä pikari kädessä. Juo sinä, pikkuinen!" sanoi hän Abdullahille. "Etkö huoli? No, entäs pienin teistä?" ja kun Mussoudkin pudisti päätään, jatkoi päällikkö: "Kummallisia poikia! Ymmärrätkö sinä heidän kieltään, Tifum?"

"Hiukan, päällikkö."

"Kysy isoimmalta, miksi hän ei tahdo ottaa vastaan juomaa watutapäällikön, Ferodian kädestä?"

Tifum esitti kysymyksen tarkasti.

"Sano herrallesi", vastasi Selim katsomatta Tifumiin, "etten tahdo ottaa vastaan ystävällisyydenosoitusta mieheltä, joka pitää minua orjanaan. Sano hänelle, etten minä ole orja ja etten tottele häntä koskaan muuta kuin pakosta."

Kun Tifum oli tulkinnut nämä sanat, purskahti Ferodia jälleen nauruun.

"Poika on todellakin ylpeä", hän sanoi. "Tifum, käske hänen tanssia!"

"Tanssia!" toisti Selim kuultuaan käskyn. "Tanssiako, kun sydämeni on pakahtua surusta, kun isäni makaa kuolleena portin vieressä! Mieluummin kuolen kuin tottelen."

"Käske hänen sitten laulaa", sanoi Ferodia.

"Laulaa!" sanoi Selim. "Oi, Allah, miten kauan tulee minun kärsiä? Yhtä kernaasti voitte pyytää kuollutta laulamaan."

"Eikö hän suostu mihinkään?" kysyi Ferodia. "No, minä odotan kunnes haavat hänen selässään ovat parantuneet, sitten merkitsen itse hänet. Missä on piiskasi, Tifum?"

"Tässä, päällikkö." Tifum ojensi sen Ferodialle.

"Tästä saat!" huusi hän Selimille ja iski häntä kerran voimainsa takaa käskien hänen poistua. Sitten hän käski Abdullahin ja Mussoudin tanssia ja laulaa.

Abdullah seisoi pää riipuksissa, hämmästyneenä, hänen oli mahdoton ymmärtää, että murhaaja tahtoi pakottaa poikaa tanssimaan, ja pikku Mussoud tuijotti kuin mieletön vuoroin Abdullahiin, vuoroin Ferodiaan.

"Kysy häneltä, Tifum, tarkoittaako hän todellakin täyttä totta", sanoi Abdullah vihdoin.

"Minun on turha kysyä. Enkö jo sanonut sinulle, että hän käskee sinun tanssia ja pienen orjan laulaa."

"Orjan!" huudahti Abdullah. "Valehtelija! Sanoitko veljeäni orjaksi? Olenko minä orja?"

"Mitä hän sanoo?" kysyi Ferodia.

"Hän sanoo, ettei hän ole orja ja väittää minua valehtelijaksi. He ovat kaikki aaseja!" vastasi Tifum halveksien. "Vaikka heillä itsellään on sadoittain mustia orjia Sansibarissa, eivät he kuitenkaan voi käsittää, että he ovat nyt itsekin orjia."

"Sano hänelle, Tifum, että hän ja hänen veljensä ovat minun orjiani ja että heidän täytyy totella minua, tai minä piiskaan heitä. Ferodia on puhunut."

"Kuuletteko te aasit?" huusi Tifum ja toisti Ferodian sanat.

"Me olemme arabeja", vastasi Abdullah, "kotoisin Muskatista. Isäni oli vapaa beduiinipäällikkö, ja minä olen hänen poikansa. Erämaan tuuli ei voi olla sen vapaampi kuin me, emmekä me koskaan voi tulla orjiksi. Ferodia on valehdellut."

"Ferodia sanoo, että hän piiskaa sinua, kunnes makaat verissäsi ja tunnustat olevasi hänen orjansa", käänsi Tifum.

"Sano hänelle, että hän voi piiskata minut vaikka kuoliaaksi, mutta orjakseen hän ei voi tehdä minua. Eikö hän tappanut isääni? Eikö hän häväissyt minua antamalla minun seisoa alasti hänen edessään? Voiko hän tehdä vielä enemmän? Hän on vahva mies ja hänellä on kädessään piiska, jota hän uhkaa käyttää. Minä olen vain lapsi, mutta orjaa hän ei minusta saa. Minä käännän hänelle selkäni enkä huuda, vaikka hän raastaisi lihani kappaleiksi." Ja arabipoika katsoi ylpeästi päällikköä silmiin ja käänsi sitten selkänsä odottaen piiskaniskuja.

Ferodia oli oikea villi, hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan siitä, että vihollisiakin voi kohdella jalomielisesti ja ylevästi. Hän näki edessään avuttoman pojan, jonka hienoa ihoa piiska ei koskaan ollut häväissyt, eikä hän voinut hillitä kiduttamis- ja kiusaamishaluaan, mikä on ominaista villeille ihmisille ja petoeläimille. Ja kun Tifum tulkitsi Abdullahin sanat ja selitti miksi hän käänsi selkänsä kohotti Ferodia piiskansa ja näki hienon ihon punottavan ja halkeilevan piiskan alla. Ehkäpä uhrin äänettömyys vaikutti kuitenkin häneen. Iskut kävivät heikommiksi ja lopulta lakkasi hän lyömästä pojan seisoessa yhä pystyssä.

"No, olenko minä nyt orja?" sanoi Abdullah kääntyen päällikköön.

Ferodia kiroili raivoissaan, kun Tifum toisti pojan sanat ja koetti sammuttaa vihaansa ottamalla aimo kulauksen viiniä, jonka uhriksi Olimali oli jo joutunut.

Ensimmäinen tieto, joka kohtasi Olimalia ja Ferodiaa, kun he seuraavana aamuna heräsivät, ei ollut omansa ilahduttamaan heitä. Sultan ben Ali ja hänen miehensä olivat yöllä päässeet pakoon, ja koska he olivat ottaneet mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa, niin ettei liika lasti hidastuttanut heidän pakoaan, ei heitä voinut tavoittaa ennenkuin he olivat päässeet alueelle, missä mielet olivat ystävällisiä arabeja kohtaan.

Mutta kun päälliköt, voitettuaan ensi harminsa, keskustelivat asiasta, tulivat he siihen päätökseen, että se olikin parasta. Leirissä oli tavattu neljäsataa pakkaa kangasta ja helmiä ja sata tynnyriä ruutia, paljon kuulia, vaippoja, mattoja, untuvatyynyjä, ommeltuja lakkeja, veitsiä, peilejä, rasioita, pyssyjä, keittoastioita, porsliineja, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä ja kaikenlaisia pikku esineitä, joita suuri karavaani kuljettaa mukanaan -- sanalla sanoen: niitä tavaroita, joita he löysivät arabien hylkäämässä leirissä, ei olisi voinut ostaa viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla.

Ferodia ja Olimali iloitsivat suuresti, kun he kuulivat tästä suuresta saaliista. He hieroivat käsiään, he nauroivat ja hyppivät kuin koulupojat.

Luotettavia miehiä lähetettiin heti leiriin saattamaan rikkauksia Kwikuruun, ja kun ne oli tuotu sisemmän aitauksen sisään ja levitetty päälliköiden eteen, eivät nämä voineet käsittää, että he omistivat ne kaikki, ennenkuin he olivat tarkastaneet jokaisen arkun sisältöä ja koetelleet jokaista kangaspakkaa. Aitauksen takaa, paalujen lomista, miehet, naiset ja lapset katselivat näitä tavaroita huudahdellen ihastuksesta. He huusivat, hoilottivat ja taputtivat ilosta käsiään.

Saalis jaettiin sitten oikeudenmukaisesti. Ferodia sai puolet ja Olimali toisen puolen. Ja kumpikin puolisko oli niin suuri, ettei riita voinut tulla kysymykseen. Kunnianhimoisinkaan afrikkalainen ei koskaan olisi voinut uneksiakaan sellaisista kalleuksista, jotka tulivat näiden molempien osaksi. Kun Ferodian, jolla oli apunaan kymmenen uskottua miestä, pitkien laskelmien jälkeen piti sanoa, miten paljon verkaa hänen osalleen oli tullut, niin ei hän osannut sanoa summaa muulla tavalla kuin että hän oli saanut sata dotia sekä kuusikymmentä sataa eli niinkuin me sanoisimme, 16,000 dotia, s.o. noin 60,000 metriä.

Sitten Ferodia laski sotilaansa ja huomasi, että 1,000:sta miehestä oli 900 jäljellä, ja näistä jokainen sai kuusi dotia kangasta. 600 dotia hän jakoi itsensä, alipäällikköjen ja taikurien kesken, ja loput, 10,000 dotia kangasta sekä helmet ja muut tavarat vietiin kuningas Katalambulalle ja hänen seuraajalleen, prinssi Kalululle.

Lopuksi tavarat jaettiin sopiviin paikkoihin, ja sitten oli vielä täytettävä uskonnollinen velvollisuus, jota ei voitu enää siirtää sen kauemmaksi.

Tätä juhlaa vietettiin taistelupäivän jälkeisenä iltana. Ensiksi sytytettiin Kwikurun paaluaitauksen ulkopuolelle tulia siten, että ne muodostivat piirin kaatuneiden arabien ruumiiden ympärille, ja kunkin pään kohdalle asetettiin savi-, rauta- ja kuparipatoja, jotka olivat täytetyt vedellä ja hirssijauhoilla sekä kurpitsipulloja, jotka olivat puolillaan pyöreitä piikiviä. Kunkin padan ääressä seisoi kaksi taikuria.

Kun kaikki valmistukset oli tehty, alkoivat taikurit työnsä. Laulaen he leikkasivat ruumiilta nenät, alahuulet, korvat ja kulmakarvat ja panivat ne patoihin kiehumaan. Sen lisäksi he leikkasivat kappaleita käsivarsi- ja säärilihaksista, sydämet sekä sisälmyksissä olevan rasvan. Kun kaikki nämä oli pantu patoihin kiehumaan, leikkasivat he ruumiitten päät ja pistivät ne terävien keihäitten kärkiin kantaakseen niitä kansan keskellä.

Puolen tunnin kuluttua oli juoma kylliksi kiehunut, ja poppamiehet ottivat kurpitsapullot käsiinsä ja helisyttivät niitä yksiäänisen laulun säestykseksi. Sotilaat marssivat hitaasti tulien ympärillä kantaen poikkihakattuja päitä kuin lippuja päänsä päällä ja yhtyen laulun kertosäkeisiin.

Laulu alkoi kertoen verisestä taistelusta, joka vastikään oli riehunut, ja muuttui sitten ylistyslauluksi watutakansan päällikköjen kunniaksi.

Hätähuuto kajahti sotatorvi soitti. Olimali apua anoi. Parvet nousi maasta, metsästä ne tulvi, vihollisen saarsi. Verinen, julma taistelu paloi.

Kuoro: Verinen, julma taistelu paloi.

Ja arabit, jotka olivat tulleet kaukaa meren rannalta uhmailemaan Ferodiaa ja Olimalia, lepäsivät nyt kuolleina eivätkä enää kuulleet sotatorven ääntä.

Ja nyt sotilaiden oli määrä vahvistaa itseään vihollisten verellä, rasvalla ja sisälmyksillä. Heidän tuli juoda verisen, onnekkaan taistelun kunniaksi.

Juo, sotilas, juo, voimajuomaamme juo. Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa.

Kuoro: Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa!

Kun laulu ja juhlamenot olivat lopussa, pystytettiin seipäät julmine voitonmerkkeineen kylän porttien edustalle, ja Ferodia syleili ystäväänsä Olimalia sekä lähti rumpujen rämistessä ja pasuunoiden soidessa Kwikurusta.

Arabialaispoikien ei kuitenkaan tarvinnut nähdä tätä julmaa näytelmää, sillä heidät oli lähetetty edeltäkäsin vahvan vartijajoukon saattamina. Kun aurinko laski, tapasivat molemmat joukot toisensa ja leiriytyivät metsään, jonka läpi tie kulki lounaista kohti.

VIIDES LUKU.

Simban ja Moton yöllinen lepo metsässä. Moton suunnitelma Selimin pelastamiseksi. He saapuvat Katalambulaan. -- Kalulu tuntee Moton. -- Kuningas lahjoittaa heille vaimot. Hääjuhla.

Simba ja Moto olivat kumpikin pikajuoksijoita ja he olisivat helposti päässeet vihollista pakoon, vaikka nämä olisivat tarmokkaamminkin ajaneet heitä takaa. Heillä oli sitäpaitsi se etu, että ilta pian pimeni, mutta he jatkoivat siitä huolimatta matkaansa suunnaten kulkunsa etelän ristin mukaan. Sydänyön aikana he pysähtyivät tiheään metsään, sytyttivät kaksi tulta ja valmistivat itselleen yösijat lehdistä ja heinistä.

Hetken aikaa he istuivat ääneti eteensä tuijottaen, mutta sitten Simba puuttui puheeseen.

"Wallahi, tämä on ollut raskas päivä meille", sanoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi Motolle. "Suuri karavaani on hävitetty ja päälliköt kuolleet. Oi, eilen illalla seisoin teltan ovella ja katselin herraani Ameria ja hänen ystäväänsä Khamista ja ajattelin mielessäni, ettei sen jalompia ja kauniimpia miehiä ollut olemassakaan. Oi, missä Sansibarin päälliköt nyt ovat? Vastatkaa minulle, jos voitte, tuikkivat tähdet, vastaa minulle, synkkä yö! Saanko koskaan nähdä herraani, Ameria? Moto, missä sinä luulet, että Amer nyt on?"

"Amer, paras isäntä, mitä koskaan on ollut olemassa, hyväsydäminen ja lempeä Amer ei ole kuollut, hän nukkuu", vastasi Moto.

"Nukkuu! Ah, jospa se olisi totta! Mutta mitä sinä sillä tarkoitat, Moto?"

"Oletko unohtanut, mitä jalo herramme, Osmanin poika, on niin usein sanonut meille? Ettei ihminen voi kuolla! Ruumis mätänee mullaksi, mutta henki, joka oli ruumiissa, ei voi kuolla. Etkö ole kuullut hänen puhuvan sielusta? Siitä mitä ei voi silmin nähdä, mutta joka sittenkin on parasta ihmisessä. Arabit väittävät niin, nasarealaiset Sansibarissa samoin, ja minun täytyy uskoa heitä, vaikken koskaan ole nähnyt sielua. Ja nyt, kun Amer ei elä enää, tahdon vielä enemmän uskoa hänen sanojaan. Luulen, että hänen sielunsa näkee meidät tämän pimeyden läpi, joka ympäröi meitä."

"Nyt minäkin muistan", sanoi Simba. "Se on kaunis ajatus. Sinulla on hyvä muisti, Moto. Mutta kumpi on mielestäsi onnellisempi, herramme Amer tähtien parissa vaiko nuori herramme Selim, joka on orjana?"

"Oi, Simba, minä olin mielestäni juuri onnellinen, ja nyt olet saattanut sydämeni jälleen murheelliseksi muistuttamalla nuoren herramme kärsimyksistä. Amer on onnellinen paratiisissa, mutta Selim, hänen poikansa, joka on maan päällä, on varmaankin hyvin onneton, sillä hän ei tiedä, mitä orjana oleminen merkitsee."

"Moto!" huudahti Simba nousten pystyyn. "Selimkö orja? Tuo hento valkea poika? Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä mitä sanon. Jos joku watutalaisista tietää, mitä sana arabi tarkoittaa, niin tehdään pojat orjiksi ja heitä piiskataan kuin koiria", sanoi Moto.

"Me teimme pahoin paetessamme leiristä. Amer käski meidän pelastaa Selimin. Minä palaan sinne takaisin." Simba tarttui keihääseensä ja pyssyynsä ja aikoi lähteä.

"Tyhmä poika", moitti Moto, "me emme voi riistää häntä watutalaisten käsistä palaamalla heidän leiriinsä. Meidän täytyy jatkaa matkaa Katalambulan kylään ja tavata Kalulu. Vain sillä tavalla me voimme pelastaa Selimin ja itsemme."

"Sinä taidat olla oikeassa", myönsi Simba. "Nukkukaamme siis ja lähtekäämme matkaan aamun sarastaessa."

Kahden viikon kuluessa miehet vaelsivat lounaista kohti ja vain joskus he astuivat esiin metsän piilosta tiedustellakseen jostakin kylästä tietä Katalambulan kylään.

Kolmannen viikon alussa he saapuivat hedelmälliselle ja tiheästi asutulle alankomaalle. Maissi- ja hirssipeltojen keskellä näkyi harmaanruskeita majoja, ja kun he sydänpäivän aikana saapuivat virran rannalle, saivat he kuulla, että sen toisella puolella sijaitsi Katalambulan kylä.

Parin nuolen hinnasta mies souti heidät Liemba-joen poikki, ja pian he lähestyivät kylää, jota ympäröi samanlainen paaluaitaus kuin Kwikuruakin. Kuninkaan asuntona oli useita laakeakattoisia majoja, jotka ympäröivät nelikulmaista aukeaa, missä hänen karjansa, vuohensa ja pari aasia kävi laitumella. Majoissa asui Katalambula vaimoineen ja tyttärineen -- hänellä ei ollut koskaan ollut poikaa.

Kun Simba ja Moto tulivat portille, jota koristi vihollisten valjenneet pääkallot, herättivät he kookkailla vartaloillaan suurta huomiota uteliaiden parissa, jotka olivat keräytyneet heidän ympärilleen.

"Rauha olkoon teidän kanssanne!" tervehti Simba.

"Ja teidän kanssanne, muukalaiset", vastattiin heille. "Mistä te tulette?"

"Me olemme matkamiehiä", sanoi Moto kirorin kielellä, "me olemme kuulleet puhuttavan Katalambulasta ja tahtoisimme nähdä Ututan kuninkaan."

"Teidän sananne ovat hyviä, muukalaiset", sanoi eräs päällikkö, joka astui heidän luokseen ja kysyi olivatko he waroreja.

"Minä olen mrori", vastasi Moto, "mutta ystäväni on muukalainen kaukaisesta maasta."

"Käyvätkö warorit nykyään pyssyt olalla? Ja onko heillä noin hienoja vaatteita?" kysyi päällikkö katsellen epäillen muukalaisten vaatepartta.

"Meidän onnistui ampua norsu", vastasi Moto, "ja me myimme sen torahampaat arabeille, joita tapasimme parin päivämatkan päässä täältä."

Kuulusteluja jatkettiin. Mutta päällikkö huomasi, että Moton kertomus ei ollut tosi.

"Muukalainen, sinä olet valehtelija", sanoi hän ankarasti, "arabeja ei ole hyvin pitkään aikaan käynyt tässä maassa. Te olette minun vankejani ja saatte seurata mukanani kuninkaan luo."

Ystävyksiltä otettiin heidän aseensa ja heidät vietiin sisäpihaan. Keskellä pihaa, suuren puun alla, oli puinen lava ja sillä pyöreä sohva, joka oli päällystetty kaikenlaisilla taljoilla. Sohvalla istui vanha valkohapsinen mies, ja päällikkö astui niin kunnioittavasti hänen luokseen, että vangit arvasivat hänen olevan kuningas Katalambulan.

Kuninkaalla oli päässään valkea turbaani ja yllään pitkä, punainen ja poimutettu mekko. Kun Simba ja Moto tuotiin hänen eteensä, nauroi hän makeasti jollekin, jota kuusitoistavuotias poika kertoi hänelle, mutta päällikön puhutellessa häntä hän katsoi ystävällisesti, joskin tutkivasti häneen.

"Herrani", sanoi päällikkö, "nämät miehet ovat epäilyksenalaisia. Kaikkiin kysymyksiini he ovat vastanneet valheilla, ja siksi toin heidät sinun tuomittavaksesi."

"Puhukaa, muukalaiset!" kehoitti Katalambula. "Keitä te olette?"

Moto oli keksinyt nuorukaisen kuninkaan rinnalla. Hän ei epäillyt, että se oli Kalulu ja hän tiesi nyt miten menetellä.

"Suuri kuningas", vastasi hän, "minä en puhunut totta, mutta sinulle tahdon sen tehdä. Minä olen mrori, ja lapsena ollessani arabit veivät minut Sansibariin. Monta vuotta myöhemmin seurasin arabialaispäällikön, Kisesan kanssa Unyanyembeen. Pian sen jälkeen hän julisti sodan waroreja vastaan."

"Kisesa!" keskeytti nuorukainen hänet ja astui lähemmäksi Motoa katsoen häneen vihoissaan.

"Niin, nuori päällikkö", vastasi Moto nöyrästi, "ja minä seurasin Kisesan mukana sotaan. Pitkän marssin jälkeen me saavuimme erääseen kaupunkiin."

"Kuka hallitsi siellä?" huusi nuorukainen. "Pian, sano minulle hänen nimensä!"

"Mostana", vastasi Moto levollisesti ja ympärillä seisovat toistivat nimen.

"Niin, Mostana", sanoi Moto uudestaan. "Varsin pian me valtasimme kaupungin, vaikka Mostanan väki taisteli urheasti ja monet meidän väestämme kaatuivat. Mutta lopulta suurin osa Mostanan miehistä oli kuollut ja loput arabit ottivat orjikseen."

"Se on totta", sanoi Katalambula, "sellainen tapa on noilla julmilla ihmisillä."

"Eikö kukaan heistä pelastunut?" kysyi nuori päällikkö omituisella äänellä.

"Yksi ainoa."

"Mikä oli hänen nimensä?"

"Kalulu", vastasi Moto ääneensä, ja läsnäolevien hämmästyneistä huudoista välittämättä hän jatkoi: "Niin, Kalulu, Mostanan poika, seisoi isänsä vieressä, kun Kisesa lupasi antaa viisikymmentä kangaspakkaa sille, joka saisi pojan elävänä kiinni. Kun minä kuulin sen, kävi minun sääli poikaa, sillä minäkin olin mrori. Minä pidin arabeista, mutta en toivonut, että Mostanan poika joutuisi arabien orjaksi. Niinpä tartuin kilpeeni ja kiiruhdin pojan luo aikoen kehoittaa häntä seuraamaan itseäni, mutta hän luuli varmaan, että tahdoin tappaa hänet, sillä hän heitti keihäänsä minua vastaan ja se lävisti käteni kiinni siihen."

Suuri ihastuksen huuto kajahti paikalla, ja nuorukainen astui askeleen Motoa lähemmäksi. Mutta tämä ei ollut huomaavinaan sitä.

"Kun minä siitä huolimatta kuljin eteenpäin, kiiruhti poika aitauksen yli ja juoksi metsään. Mutta minä sain pian hänet kiinni ja selitin, miksi olin ajanut häntä takaa, ja hän sanoi pakenevansa setänsä luo, joka oli mahtava kuningas Ututassa, ja että hän olisi minun ystäväni, jos me joskus vielä kohtaisimme toisemme."

"Etkö tunne minua?" huudahti nyt nuorukainen kiiruhtaen Moton luo. "Sinä olet ystäväni Moto. Minä pidän lupaukseni, ja setäni on kiittävä sinua." Päälliköt taputtivat nyt käsiään hyväksymisen merkiksi, ja Katalambula tarttui Moton oikeaan käteen.

"Kalulu on kertonut minulle mrori-orjasta, joka ei ottanut häntä vangiksi, vaikka hän olisi voinut sen tehdä", sanoi hän; "ja vaikka en luullut koskaan saavani nähdä häntä, päätin olla hänen ystävänsä, jos hän joskus tulisi eteeni. Minä lupasin antaa hänelle jonkun tyttäristäni vaimoksi ja hän saisi minulta mitä ikänä hän pyytäisi. Kalulu on minulle rakas kuin oma poika."

Moto kertoi nyt mitä Olimalin kylässä oli tapahtunut, ja monta ilon ja ihailun huudahdusta kuului Ferodian voiton johdosta. Kun melu oli hiukan laskeutunut, jatkoi Moto:

"Ja nyt, Kalulu, kysyn minä, tahdotko puhua watutalaisten mahtavan kuninkaan kanssa ja pyytää häntä vapauttamaan minun nuoren herrani, Selimin sekä toiset kolme arabipoikaa ja päästämään heidät omaan maahansa?"

"Kalulu on antanut sinulle lupauksensa, Moto", vastasi poika. "Kalulu on sinun ystäviesi ystävä ja sinun vihollistesi vihollinen. Tiedän, että Katalambula täyttää pyyntöni, koska sinä kerran autoit minua."

"Oi, Kalulu", sanoi Katalambula, "et tiedä, mitä pyydät. Voin puhua Ferodian kanssa, mutta en voi antaa hänelle mitään käskyä. Nuo arabialaispojat ovat hänen omaisuuttaan, mutta jos hän tahtoo vaihtaa heidät toisiin orjiin, niin annan kustakin pojasta kaksi naisorjaa. Tyydytkö siihen?"

"Minä vastaan sinulle, kun Ferodia tulee", sanoi Kalulu, "mutta minun mielestäni sinä alistut liiaksi Ferodian tahtoon, eikä hän pidä minusta, sillä minä olen hänen tiellään. Jos olisin watutain kuningas, antaisin Ferodialle nuhteet."

"Hiljaa, poika, kielesi käy liian nopeasti. Ferodia on itsenäinen kuningas. Tahdotko, että riistäisin häneltä sen, minkä hän keihäänsä voimalla on voittanut?"

"Hän ei voittanut arabeja yksin, omin asein", vastasi Kalulu rohkeasti. "Kahdeksansataa niistä tuhannesta, jotka olivat hänen mukanaan, oli sinun miehiäsi. Saako hän siis itse valita mitä hän tahtoo pitää saaliista? Eikö sinulla ole suurempi oikeus kuin hänellä?"

"Poika, poika, Ferodia on watutain paras päällikkö. Vihollinen ei ole vielä koskaan voittanut häntä, ja hänellä on aina ollut tapana antaa minulle parhain osa saaliista. Ole kärsivällinen, minä pyydän näitä orjia sinulle, vaikka olisinkin käskenyt paistaa heidät elävältä, ellei Moto olisi nyt juuri tullut tänne. Mene nyt ja anna muukalaisille juomaa ja ruokaa ja vie kumpainenkin majaansa. Ystäväsi Moto saa tyttäreni Lamolin vaimokseen, ja anna joku toinen naisorja tuolle toiselle, pitkälle muukalaiselle. Katalambula on puhunut."