Part 5

Kuudentena päivänä, heidän saavuttuaan Urorin alueelle, tulivat he suureen, paaluaidoilla varustettuun kylään. Se oli Kwikuru, pääkaupunki. Siinä oli lähes kahdeksansataa majaa, ja sen suojana oli toisella puolen korkea aitaus, toisella leveä virta. Noin kilometrin päässä oli pieni metsikkö ja sinne arabit pystyttivät leirinsä.

Simbamwennin jälkeen oli Kwikuru asutuin paikka, jonne arabit olivat matkansa varrella saapuneet. Tuhansiin nouseva karjalauma kävi lähitienoilla laitumella, asestettujen paimenten vartioimina. Laajoilla pelloilla kasvoi maissia, sokeriruokoa, vihanneksia ja melooneja herättäen mieluisia tunteita arabeissa, jotka Sansibarista lähdettyään eivät olleet sellaisia herkkuja nähneet.

Myöhään iltapuolella, kun oksista ja orjantappuroista oli pystytetty tiheä suojamuuri leirin ympärille, kokoontuivat päälliköt neuvottelemaan, millä keinoin oli voitettava Kwikurun peljättyjen asukkaiden ystävyys.

"Ystävät", sanoi Khamis, "me olemme nyt vihdoinkin Urorissa, missä meidän täytynee käyttäytyä toisin kuin tähän asti matkamme varrella. Minä tarkoitan, että heidän kuninkaansa tulee varmaankin vaatimaan meiltä veroa, ja olen kutsunut teidät kokoon kehoittaakseni teitä olemaan erittäin varovaisia keskustellessanne heidän kanssansa."

"Khamis", vastasi Sultan ben Ali, "sinun neuvosi on hyvä. Miten suuren veron luulet tämän päällikön meiltä vaativan? Me voimme antaa runsaalla kädellä, mutta meillä ei ole mitään liikaa."

"En tiedä vielä, miten paljon hän aikoo vaatia", Khamis vastasi, "mutta tarjotkaamme aluksi vain vähän, se on viisainta. Minä ehdotan kuutta dotia [1 Doti = lähes neljä metriä]. Kaksi dotia Joho-kangasta kuninkaalle itselleen, kaksi dotia vaaleata, ruudullista kangasta hänen puolisolleen, yhden dotin ruudullista silkkiä hänen vanhemmalle pojalleen ja yhtä paljon hyvää kanikia [sinistä pumpulikangasta] hänen lähinnä vanhimmalle pojalleen."

"Hyväksyn ehdotuksen", sanoi Sultan ben Ali, "ja sinulla, Amer, on viisas Moto-niminen orja. Anna hänen jonkun toisen miehen kanssa viedä kankaat kuninkaalle ystävällisin terveisin ja pyynnöin, että hän sallisi meidän kulkea maan läpi kaikessa rauhassa kaikkine miehinemme."

Moto ja Khamis ben Abdullahin kirangozi, joka osasi puhua kaikkia keski-Afrikan kieliä, lähtivät Kwikuruun sillä välin kun päälliköt jäivät Khamis ben Abdullahin telttaan nauttimaan parasta mitä talo saattoi tarjota.

Vajaan tunnin kuluttua palasivat miehet takaisin ja polvistuivat päällikköjen eteen.

"Puhu, Moto", sanoi Khamis. "Sinä tuot lahjamme takaisin? Eikö asiasi onnistunut?"

"Näin sanoi kuningas", vastasi Moto. "'Miksi olette tulleet minun maahani? Ettekö tiedä, että vihamielisyys vallitsee warorien ja arabien välillä? Suuri päällikkö Mostana, jonka julmat kauppiaat murhasivat, oli ystäväni, miten minä voisin unohtaa hänen kuolemansa näin vähäisestä lahjasta? Menkää, orjat, ja sanokaa herroillenne, että jolleivät he lähetä minulle viittäkymmentä pakkaa kangasta, viittäkymmentä pyssyä ja kahtakymmentä astiaa ruutia, voivat he palata samaa tietä kuin ovat tulleetkin.' Näin käski Olimali minun sanoa herroilleni."

Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja arabit katsoivat toisiinsa alakuloisina.

"Oletko tarkastellut Olimalin kylää?"

"Se on aivan liian luja, jotta voisimme hyökätä sen kimppuun. Mutta jos warorit hyökkäävät meidän päällemme, niin eivät hekään voi saada meidän leiriämme haltuunsa, niin kauan kuin meillä on miehiä."

"Hyvin sanottu, Moto", vastasi Mohammed ja kääntyen Khamisin puoleen kysyi: "Oletko jo päättänyt, mitä me teemme?"

"Voinko minä yksin tehdä sellaista päätöstä? Asia on vakava, ja meidän täytyy pukeutua viisauden mantteleihin ja neuvotella Olimalin vaatimuksesta."

"Luuletko Moto", kysyi Amer ben Osman, "että Olimali tyytyisi puoleen, jos tarjoaisimme sen hänelle?"

"Sitä minä en usko. Luulen, että hän haluaa sotaa eikä rauhaa. Jos lähetätte hänelle viisikymmentä pakkaa kangasta, pyytää hän toiset viisikymmentä. Kuulin väkijoukon mutisevan jotain sodasta, kun lähdin sieltä."

"Sotaa!" huusi Mohammed uhkaavasti. "Niin, sotaa hän saa, minä lävistän hänen ruumiinsa hyvällä miekallani."

"Rauhoitu, ystäväni", sanoi Sultan ben Ali. "Ehkäpä keksimme jonkun muunkin keinon. Menetelkäämme viisaasti vaaran hetkellä."

"Sultan ben Ali on oikeassa", sanoi sheikki Thani, "koettakaamme ensin rauhallisia keinoja ja turvautukaamme sotaan viimeksi. Meillä on vaimoja ja lapsia ja paljon omaisuutta leirissämme. Älkäämme hätäilkö turhaan."

"Thani puhuu viisaasti, minä ehdotan, että lähetämme neljäkymmentä pakkaa hyvää kangasta ja neljäkymmentä pakkaa yksinkertaisempaa kangasta sekä puolen astiallista ruutia Olimalille Moton ja kirangozan mukana", sanoi Khamis.

"Minä en lähde sinne uudestaan", sanoi Moto. "Sen jälkeen mitä kuulin sekä kylällä että tiellä, pyydän herraltani saada jäädä tänne."

"Joku muu voi mennä sinun sijastasi", sanoi Khamis.

Sijainen löytyikin helposti, ja Moto jäi leirin edustalle kiinnostuneena seuraamaan molempien sanansaattajien liikkeitä. Vaihdettuaan hetken aikaa sanoja Kwikurun portilla he palasivat takaisin, ja Moto astui ensimmäisenä heitä vastaan.

"Sotako vai rauha?"

"Sota."

Moto ei kysynyt sen enempää. Hän meni suoraan ystävänsä Simban luo kertomaan uutista.

"Sotako, Moto?" sanoi tämä. "Pelkomme on toteutunut, saamme nyt hyvittää Kisesan ja Mostanan taistelun, jossa sinäkin olit mukana."

"Niin, minä kieltäydyin menemästä sinne toistamiseen siksi, että monet iskivät terävät katseensa minuun. Jos joku olisi tuntenut minut, et olisi enää saanut nähdä Motoa."

Suurimman osan yötä arabipäälliköt pitivät neuvotteluja, mutta ei mitään ratkaisevaa päätöstä tehty, ja lopulta päätettiin vain asettaa vahteja leirin ympärille.

NELJÄS LUKU.

Khamis ben Abdullah puhuu arabeille. Hyökkäysehdotus. -- Simba murtaa portin. Päälliköt kuolevat. -- Selim otetaan vangiksi. -- Tifum antaa hänelle selkään. -- Kolme arabialaispoikaa Ferodian edessä. -- Sultan ben Alin pako. -- Saalis jaetaan. -- Taikajuoma. -- Noitien laulu.

Khamis ben Abdullah oli urhoollinen mies, mutta hän ei ollut käynyt niin paljon sotaa, että olisi voinut hymyillä Olimalin sodanjulistukselle. Hänellä ei ollut sitä sotatottumusta, joka olisi antanut hänelle voitonvarmuutta Olimalin joukkojen suurilukuisuudesta huolimatta. Hänellä oli tosin heimolleen ominaista uljuutta, mutta hänen mielensä oli alakuloinen ja pelokas, vaikkei sitä ulkonaisesti voitukaan huomata.

Samoin oli toisten laita. Kaikki päälliköt olivat rohkeita miehiä, ja jos heitä olisi ollut sata arabia, niin eivät he olisi epäilleet taistelun lopputulosta. Mutta heitä oli vain kaksitoista arabia ja 600 mustaa. Miten kauan he jaksaisivat pitää puoliaan?

Aamun sarastaessa heidät kutsuttiin uuteen neuvotteluun, ja arabialaispäälliköt kiiruhtivat poikineen paikalle.

Kun kaikki olivat käyneet istumaan, alkoi Khamis ben Abdullah puhua.

"Ystäväni", hän sanoi. "Olimalin viimeiset sanat olivat, etteivät arabit voisi saada häntä luopumaan kostosta, vaan että meidän piti valmistua taisteluun. Siihen me tällä matkallamme olemme aina valmiit, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme neuvoilla ja teoilla, sillä jos meidän käy onnettomasti, niin me tiedämme, mikä meidän oikeauskoisten kohtalo tulee olemaan. Leirimme suojassa me voimme pitää puoliamme neljä kertaa suurempaa joukkoa vastaan, kuin Olimali voi lähettää taisteluun. Mutta heikkoutemme on siinä, että olemme muukalaisia tässä maassa. Meillä ei ole ystäviä, jotka toisivat meille elintarpeita, eivätkä 600 miehen tarpeet ole vähäiset. Miehemme eivät saaneet ruokaa eilen eikä heillä ole ruokaa täksikään päiväksi. Kauan he eivät voi kestää nälkää. Mitä te ehdotatte?"

"Vastaus on selvä", sanoi Sultan ben Ali, "ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä meidän tulee tehdä. Meidän tulee taistella, mutta miten me taistelemme, siinä kysymys. Odotammeko täällä leirissä uskottomien tuloa vai lähdemmekö liikkeelle ja hyökkäämme heidän kylänsä kimppuun?"

"Me emme voi jäädä tänne nälkää näkemään ja syömään toisiamme", vastasi sheikki Mohammed, "meidän täytyy koettaa anastaa karjaa sinä aikana kuin toiset vahvistavat aitaustamme. Ehdotan myöskin, että kaivamme vallihaudan leirin ympärille ja että multa heitetään aitauksen vahvistukseksi. Olen nähnyt Unyanyembessä tehtävän siten ja karkoittavan vihollisen pakosalle."

"Mohammed on puhunut hyvin", sanoi Amer ben Osman. "Minä ehdotan, että yksitoista meistä lähtee miehineen liikkeelle, ja yksi jää sadan miehen kera vahvistamaan aitausta ja vartioimaan tavaroita. Jos meidän on pakko vetäytyä takaisin, niin onhan meillä silloin vahva suojapaikka. Me voimme ainakin pelottaa epäuskoisia, ja joskin heidän paaluaitansa ovat kolminkertaisia, niin jotkut nuolistamme voivat sittenkin osua. Allahin kiitos, meillä on kyllin ampumavaroja."

"Erittäin hyvä", sanoi vanha varovainen sheikki Thani, joka tunsi hyvin Afrikan, "mutta jos yrityksemme epäonnistuu, on meidän tilamme entistä pahempi. Miehemme kadottavat kokonaan rohkeutensa ja nälänhätä uhkaa meitä. Minä ehdotan, että jaamme viisisataa miestä kahteen osaan, marssimme portteja vastaan niin pian kuin suinkin ja koetamme rynnäköllä voittaa kylän. Vain sillä tavalla me voimme onnistua."

"Vanhimmat ovat puhuneet ja puhuneet hyvin", sanoi Khamis, "mutta minä olen ollut täällä ennen, ja tunnen warorit. Vaikka ne voittaisimmekin Kwikurun emme sittenkään saisi vapaasti kulkea maan läpi, vaan meidän täytyisi heti piirityksen jälkeen vaeltaa Unyanyemben kautta. Turhaa minun on huomauttaa, että kielsin teitä valitsemasta Urorin tietä koetan vain tehdä parastani meidän kaikkien pelastamiseksi. Jos voitamme tänään Olimalin, täytyy meidän illan suussa lähteä marssimaan Unyanyembeen, sillä kahden päivän kuluttua on tieto tapahtumasta levinnyt koko maan yli."

"Sinä puhut viisaasti, Khamis", vastasi Amer ben Osman, "ja sinä olet tosiaankin hyvä johtaja. Jos sinä miehinesi ja parin päällikön kera teet hyökkäyksen toiselle portille, niin minä lähden toisten kanssa toiselle portille. Se, joka ensimmäisenä saa portin murretuksi, puhaltakoon torveensa. Minä kehotan, että me nyt heti syömme mitä meillä on syötävää, ja että sitten lähdemme liikkeelle."

"Allah olkoon kiitetty hyvyydestään. Syökäämme ensin ja tapelkaamme sitten!" huusivat kaikki.

Puolessa tunnissa oli nopeasti valmistettu aamiainen syöty, ja kaikki lähtivät liikkeelle paitsi vanha Sultan ben Ali, joka sadan miehen kera jäi leiriin.

Simba ja Moto pitivät myöskin neuvottelun, ja marssiessaan Amer ben Osmanin jäljessä vaihtoivat he merkitseviä katseita ja pudistivat päätään.

Kylän lähellä vallitsi hiljaisuus, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, ei koira haukkunut. Aurinko paahtoi kuumasti niinkuin tavallisesti, ja taivas oli pilvetön.

Lähestyvät arabit ja heidän väkensä eivät kuitenkaan huomanneet kirkasta taivasta, päivän kauneutta eikä auringonpaahdetta.

Kun he olivat saapuneet kolmensadan metrin päähän kylästä, erosi Amer ben Osmanin joukko Khamis ben Abdullahista ja marssi kylän eteläistä porttia kohti. Ja kun hän oli asettunut paikalleen, alkoivat molemmat osastot yhteisestä merkistä ampua ja samalla marssia eteenpäin.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ja vasta kun arabit olivat viidenkymmenen metrin päässä siitä, pimeni ilma äkkiä lentävistä nuolista ja raivoisat sotahuudot täyttivät ilman. Monet arabien miehistä kaatuivat nuolten haavoittamina, mutta päälliköiden kehoitushuudot kiihoittivat muita eteenpäin.

Ei kestänyt kauan ennenkuin arabit olivat paaluaitauksen luona, pistivät pyssynsä hirsien lomiin ja ampuivat suoraan Olimalin hämmästyneitten miesten silmiin. Samassa kajahti pitkä, syvä torventörähdys kylästä sekä toinen lyhyempi ja kimakampi eteläpuolelta. Jälkimmäinen lähti Moton torvesta, mutta mitä saattoi edellinen merkitä?

Amer ben Osmanin joukko oli vastustamattomalla voimalla tunkeutunut eteläiselle portille, jonka Simba yhdellä ainoalla kirveen iskulla oli halkaissut. Potkaisten vahvalla jalallaan hän oli heittänyt sen auki ja sitten yhdessä Amer ben Osmanin ja Selimin kanssa, jolla oli kevyt pyssy kädessään, kiiruhtanut kylään ampuen puolelle ja toiselle.

Herransa urhoollisuuden ja Simban jättiläisvoiman kiihoittamana taistelivat Amerin miehet kuin jalopeurat kilpaillen rohkeudessa keskenään. He eivät voineet kaikki kyllin kiireesti tunkeutua portista sisään, vaan toiset kiipesivät kuin apinat aitauksen yli, eikä pikku Niani tuottanut vähiten kunniaa nimelleen. Abdullah, Mussoud ja Isa seurasivat isiään, jotka tungoksen vuoksi pääsivät vasta paljoa myöhemmin kuin Amer ben Osman ja Selim portista sisään.

Niin nopeasti oli Simba murtanut portin, etteivät kaikki kylän asukkaat ennättäneet paeta sisemmän paaluaitauksen turviin. Olimalin vanhin poika asettui kymmenen miehen kera vastarintaan nojaten selkänsä aitausta vasten ja pitäen raskaita keihäitä ojossa kädessään.

Kun Simballa oli nyt edessään vihollisia, joita vastaan hän saattoi tapella koko voimallaan, muuttui hän sotajumala Marsin mustaksi kuvaksi. Hän ei ollut enää sheikki Amerin tottelevainen palvelija ja Selimin ystävä, hän oli heidän vastustamaton johtajansa. Hänen silmänsä säihkyivät sotaintoa. Warundikansan hurja luonne, jota tähän asti orjuus oli pitänyt aisoissa, oli nyt murtanut kahleensa ja hän seisoi pyssy ojossa kuin sodan pronssinen Akilles. Hänen hurjat katseensa lannistivat vastustajan, ja warorineekerien keihäät vaipuivat maahan vahingoittamatta häntä. Kajahduttaen hurjan sotahuudon, joka päästi valloilleen hänen tähän saakka uinuvan intohimonsa, hyökkäsi hän eteenpäin ja hän iski niin rajusti ympärilleen pyssynpäällä, että hänen isäntänsäkin sotilassielu oli täynnä ihmetystä.

Amer ei malttanut kuitenkaan kauan ihailla Simban urhoollisuutta. Pitkä kaksiteräinen miekka kädessä hän tunkeutui vihollisten keskelle ja sivalsi aseellaan, jonka käytössä hän oli mestari, niin varmasti, että hän herätti yhtä paljon ihailua taidollaan kuin Simba käsivoimillaan.

Voimattomuutensa huomaten hyökkäsivät warorit päällikkönsä johtamana arabeja vastaan ja heittivät kiihkeästi heitä keihäillään. Selim latasi ja ampui niin levollisesti ja taitavasti, että hänen isänsä orjat eivät olisi voineet olla häntä ihailematta, jollei taistelu olisi kiinnittänyt kaikkien huomiota. Hän aikoi juuri ladata uudelleen, kun warorit hyökkäsivät esille. Waroripäällikön keihäs suuntautui häneen, mutta Moto oli nopsempi, ja nuori päällikkö kaatui maahan verinen haava ohimossaan. Hänen väkensä koetti paeta, mutta arabit tuhosivat heidät viimeistä miestä myöten.

Myöskin Khamis ben Abdullahin joukkoa suosi menestys ensi alussa. Amerin torven toitotuksen kiihoittamana hekin olivat tunkeutuneet kylään, jossa taisteltiin yhtä verisesti. Vielä he eivät olleet saaneet valtaansa itse kylää, mutta se olisi varmaan heille onnistunut, jollei uusi vihollinen olisi ilmaantunut näyttämölle.

Parin peninkulman päässä Kwikurusta oleskeli arabien tietämättä vahva joukko watutalaisia, jotka Katalambula, Mostanan veli oli lähettänyt sinne uudistamaan liittoa Olimalin ja hänen kansansa kanssa, jotka olivat hänen veljensä ystäviä.

Tähän joukkoon kuului tuhat miestä, ja niin pian kuin arabialaisten karavaani tuli näkyviin, oli Olimali lähettänyt sanan Ferodialle, watutajoukon päällikölle, ja pyytänyt häntä tarvittaessa kiiruhtamaan apuun, sillä Olimali oli aikonut hyökätä arabien leiriin.

Arabit olivat kuitenkin ennättäneet ennen häntä, ja kun hän, käyttämällä sotakujetta, oli helpottanut heidän pääsyään ulkokylään, oli hän kumealla torven toitotuksella antanut Ferodialle merkin ja käskenyt häntä kiiruhtamaan apuun.

Sillä välin kuin arabit yrittivät tunkeutua sisäaitauksen toiselle puolelle, jota ankarasti puolustettiin, olivat watutamiehet lähteneet liikkeelle leiristään, joka sijaitsi kylän ja arabien leirin länsipuolella, ja kiiruhtaneet taistelupaikalle.

He saapuivat ulkoaitauksen luo juuri, kun arabit hyökkäsivät sisemmän kimppuun, eivätkä nämä aavistaneet uuden vihollisen tuloa ennenkuin heitä ammuttiin sekä edestä että takaa.

Arabien palvelijat, jotka tähän saakka olivat osoittaneet suurta rohkeutta, tulivat nyt kauhun lyömiksi ja pakenivat mielettöminä porteille villien sotahuutojen vaimentaessa heidän huutojensa äänen. Mutta viisaat watutamiehet olivat sulkeneet portit ja pönkittäneet ne, niin että arabit joutuivat kahden tulen väliin. Villejä edessä ja villejä takana ja molemmat ryhmät paaluaitauksen suojelemina, jota vastoin he itse seisoivat ikäänkuin maalitauluina kumpaistenkin keskellä.

Arabialaiset päälliköt eivät voineet enää ylläpitää miestensä rohkeutta vaan kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Khamis ben Abdullah kaatui, ainakin tusinan nuolen lävistämänä, ja hänen nuori ylpeä poikansa kaatui isänsä ruumiin yli. Sheikki Mussoud, Thani ja Amram kuolivat keskellä uljasta taistelua, ja heidän palvelijoitansa kaatui joukottain, kunnes jäljelle jääneet heittivät aseet käsistään ja huusivat: "Armoa, armoa!" jolloin mustat sotilaat lakkasivat murhaamasta ja ottivat orjikseen ne, jotka hyvällä antautuivat heidän valtaansa.

Yhtä huonosti kävi toisenkin joukon, jota Amer ben Osman ja sheikit Mohammed ja Hamdan johtivat. Ensimmäisenä kaatui vihollisen nuolen lävistämänä sheikki Mohammed, ja kun toiset kääntyivät katsomaan, mistäpäin nuoli lensi, hämmästyivät he nähdessään mustien vihollisten joukon takanaankin. Kun Moto näki ne, huusi hän: "Watuta watuta, Olimalin sotajuoni!" Ja kun Simba kuuli ystävänsä sanat, kiiruhti hän Amer ben Osmanin luo, pyysi häntä pakenemaan ja tarjosi hänelle kilpensä, millä suojata silmiinpistävää pukuaan. Myöskin Selim, Abdullah ja Mussoud saivat kilpiä Motolta.

"Pakene!" sanoi Amer. "Oi, Simba, jospa meillä olisi siivet, niin voisimme lentää. Nyt se ei käy päinsä. Etkö näe, että portti on suljettu?"

"Näen herra, mutta Simba on vahva, se voidaan jälleen avata."

"Ei, Simba, en tahdo paeta tullakseni teurastetuksi kuin härkä tuolla ulkopuolella. Minä odotan kohtaloani täällä. Kuuletko, miten villit tunkeilevat päällemme joka taholta. Khamis ben Abdullah on kuollut. Pelasta poikani Selim hänen äitinsä tähden! Poikani, tule tänne! Anna minun syleillä sinua, ennenkuin eroamme, minä tapaan sinut jälleen paratiisissa!"

Isän ja pojan vielä syleillessä sai Amer nuolen selkäänsä ja kaatui vetäen poikansa mukanaan maahan. Nuolen oli ampunut vahva käsivarsi, sillä sen toinen pää pisti ulos rinnasta ja raapaisi Selimiä, niin että isän ja pojan veri sekaantui toisiinsa. "Urhoollinen Simba ja Moto, pelastakaa poikani!" huusi Amer. "Pelastakaa hänet sen rakkauden vuoksi, jota aina olen teille osoittanut. Selim, suutele äitiäsi isäsi puolesta. Amina! -- Sel -- Ah!" Näin huutaen Amerin sielu kohosi korkeimman tuomarin istuimen eteen.

Simba ja Moto peittivät herransa ruumiin vaatteella ja painoivat Selimin isänsä viereen, kuiskaten:

"Maatkaa hiljaa, nuori herra. Me pelastamme teidät, mutta teidän täytyy totella meitä. Maatkaa hiljaa, ikäänkuin olisitte kuollut, niin villit vievät teidät Katalambulan kylään, ja me tulemme sinne teitä tavoittamaan. Abdullah, Mussoud, Isa, käykää kaikki pitkäksenne Selimin viereen! Kaikki päälliköt ovat kaatuneet! Wallahi! Mikä surun päivä Sansibarin arabeille!"

Näin sanottuaan Simba ja Moto heittäytyivät myöskin maahan, mutta pitivät kädessään keihäänsä ja kilpensä.

Watutain riemuhuudot kajahtivat kaikkialta leiristä. Mutta kun Ferodia, päällikkö, oli antanut käskyn sitoa vangit, kiiruhti hän melkein koko joukkonsa kanssa arabien leiriin, missä Sultan ben Ali piti vielä puoliaan niitä vastaan, jotka olivat käyneet hänen kimppuunsa.

Sillä välin kun harvat jälelle jääneet sitoivat vankeja, hyökkäsivät Simba ja Moto pystyyn ja raivasivat itselleen tien portille ennenkuin kukaan ennätti heitä estää. Ja niinpian kuin he olivat päässeet portista ulos, jäivät takaa-ajajat hyvinkin pian kauaksi heidän jälkeensä.

Watutalaiset, joiden mielestä oli turhaa tavoitella pakolaisia, tarkastivat kuolleita ja haavoittuneita, varsinkin arabeja. Nämä viimeksimainitut herättivät suuresti heidän uteliaisuuttaan, varsinkin se ryhmä, jossa Amer ben Osman ja pojat olivat kallisarvoisissa puvuissaan. Heidän alettuaan riisua näiltä vaatteita hämmästyivät he suuresti, kun Isa kohosi istualleen ja rukoili armoa. Pian toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Petoksesta suuttuneina watutalaiset vetivät peitteen Amer ben Osmanin kasvoilta, mutta hän oli todellakin kuollut.

Toiset tahtoivat nyt ottaa pojat heti hengiltä, mutta toiset sitä vastustivat: "Miksikä me tappaisimme heidät, kun voimme ottaa heidät orjiksemme?" Ja tämä ehdotus saavutti lopulta kaikkien hyväksymisen.

He riisuivat nyt vaatteet Isan yltä, mutta koska hän oli tummapintainen, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota, vaan veivät hänet toisten vankien joukkoon ja sitoivat hänetkin lujin niiniköysin.

Vastustuksesta ja kyynelistä huolimatta riistettiin Selimiltä, Abdullahilta ja Mussoudilta heidän vaatteensa. Kun watutalaiset näkivät heidän valkean ihonvärinsä, ihmettelivät he suuresti, mitä olentoja he saattoivat olla. He painoivat sormellaan Selimin haavaa, niin että pari veripisaraa pursui esille. Se lisäsi heidän hämmästystään, sillä miten saattoi valkoihoisella olla punainen veri? Selimin ylpeää luontoa loukkasi tällainen tarkastus, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä salatakseen punastumistaan. Mutta yksi neekereistä veti kädet pois hänen kasvoiltaan. Hänen täytyi näyttää kielensä ja hampaansa, ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä lihaksia koeteltiin. Se oli jo liikaa hänelle. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli, itki ja rukoili Jumalaa, että hänkin saisi kuolla.

Abdullah ja Mussoud olivat vielä niin peloissaan, etteivät he voineet muuta kuin itkeä hiljaa, ja vastaanpanematta he antoivat kuljettaa itsensä pois ja sitoa köysiin. Mutta Selim ei tahtonut enää nousta maasta, ja hänen itsepäisyytensä kiihoittamina kaksi sotilasta löi häntä keihäittensä varrella selkään, niin että poika meni tainnoksiin.

Selimin maatessa siinä tajuttomana keksi joukon johtaja virtahevon nahasta tehdyn piiskan erään vartijan vyöllä. Ja tämä johtaja, ankaran ja ilkeämielisen näköinen mies, Tifum, haukkumanimeltään Byah (paha), osasi varmaankin käyttää tuollaista piiskaa, sillä hän heilutti sitä ilmassa ja vinkahutti sitä Selim paran korvissa.

"Nouse ylös, ylpeä arabialaispoika! Tifum Byah ei käske kahta kertaa. Muuten saat maistaa samaa piiskaa, jolla sinun kurja kansasi piinaa orjiaan. Meillä on monen päivän matka Ututaan, mutta saat sinä vielä kokea pahempaakin kuin tätä, ennenkuin me saavumme perille. Nouse ylös! Etkö tottele?" Ja samassa hän antoi piiskan vinkaista nuorukaisen selässä, kunnes tämä huusi ääneensä tuskasta, katselijoiden nauraessa ja osoittaessa sormellaan punaisia piiskanjälkiä.

Lopulta poika oli Tifumin mielestä saanut kylliksi ja hän antoi kahden miehen nostaa hänet ylös maasta ja sitoa hänet. Itse hän kumartui Selimin yli ja sanoi ivallisella äänellä:

"Muista mitä sinulle sanon, kalpea poika, sinä saat palvella Tifumia hänen orjanaan, hoitaa hänen lapsiaan, paimentaa hänen karjaansa, viljellä hänen maataan ja kantaa vettä ja puita hänelle. Minä murran sinun ylpeän mielesi ja pakotan sinua tottelemaan pienintäkin viittaustain. Kuuletko mitä sanon?" Selim ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta niin suuresti hän inhosi irvistelevää neekeriä, että hän melkein vaistomaisesti sylkäsi häntä kasvoihin. Tifum vastasi korvapuustilla, ja poika kaatui jälleen tiedottomana maahan, ja vaikka häntä kuinka kovasti olisi piiskattu, ei ainoatakaan valittavaa ääntä kuulunut. Tajuttomana hänet kannettiin toisten vankien luokse.

Kaatuneilta arabeilta riistettiin heidän vaatteensa ja ruumiit asetettiin riviin. Ja ikäänkuin Selim olisi aavistanut, mitä oli tekeillä, hän kohosi istualleen ja katseli isänsä ja hänen ystäviensä häväistyjä ruumiita, jotka lepäsivät rinnatusten. Hän unohti hetkeksi kaiken muun ja tuijotti vain suurin, surullisin silmin rakkaan isänsä maallisia jäännöksiä.