Part 4

"Etkö tiedä, mitä pyhä koraani sanoo, Simba?" sanoi Mussoudin vanhin poika. "Hyvä imani on usein lukenut meille tämän kohdan: 'Totisesti sanon minä: Al Zackumin puun hedelmä olkoon epäuskoisten ravintona, kuin öljyn sakka se kiehukoon kirottujen vatsassa. Kun kohtaatte epäuskoisia, niin lyökää heiltä päät poikki, kunnes syttyy suuri verilöyly, ja sitokaa heidät nuoriin. Ja päästäkää heidät sitten vapaiksi tai vaatikaa lunnaita, kun sota on laskenut aseensa maahan'. Ja toisessa kohtaa sanotaan: 'Allah ei salli niiden työn mennä hukkaan, jotka taistelevat hänen totisen uskonsa puolesta, hän on johdattava heitä ja vahvistava heidän sydämiään ja saattava heidät paratiisiin, josta hän on heille ilmoittanut.'"

"Mitä sinä sanot orjista ja oikeauskoisista Simba?" kysyi Isa riemuiten. "Etkö luule, että meillä on oikeus vangita niitä, jotka juonittelevat meitä vastaan, ja ottaa ne orjiksemme heidän uskottomuutensa ja hurjuutensa vuoksi?"

"Minä olen samaa mieltä kuin ennenkin", vastasi Simba, "minä en osaa ulkoa koraania niinkuin Abdullah, mutta minä tiedän, että sama Jumala, joka antoi järjen ja sydämen teille, antoi ne myöskin waroreille. Tahtoisin kernaasti tietää, mitä nuori Selim herra arvelee näistä asioista?"

"Sanoakseni sinulle totuuden, niin en ole koskaan sitä suuresti ajatellut", vastasi Selim ystävällisesti. "Isälläni on orjia samoinkuin sukulaisillanikin. Heidän olonsa on hyvä, eivätkä he ole koskaan valittaneet. Olen nähnyt orjia rangaistavan ja hirtettävän, mutta he olivat tehneet väärin ja ansainneet rangaistuksensa. Mitä isäni tekee, on oikein, minun ei sovi tuomita häntä."

"Hyvin sanottu", huudahti kiivas Khamis; "mutta sensijaan että näin puhuit, olisi sinun pitänyt antaa Simban maistaa piiskaa ja opettaa tuota koiraa vartioimaan isäntänsä kynnystä eikä antamaan neuvoja Amerin pojalle."

"Sinä olet liian kiivas, Khamis", vastasi Selim. "Simba on uskollinen ja hyvä. Isäni pitää hänestä, ja vaikka hän on musta, rakastan minäkin häntä kuin veljeäni. Simba ja Moto ovat samanarvoisia kuin heidän painonsa kullassa punnittuna, mutta minä en möisi heitä tuhatkertaisestakaan hinnasta."

Sekä Simba että Moto olivat niin liikuttuneet Selimin sanojen johdosta, että he polvistuivat maahan ja tahtoivat syleillä nuoren isäntänsä polvia, mutta Selim ei sallinut sitä.

"Nouse ylös, Simba", hän sanoi, "ja sinäkin, Moto. Minun silmissäni te olette miehiä, ettekä orjia, eikä teidän tarvitse suudella jalkojani osoittaaksenne, että te rakastatte minua. Te olette minun ystäviäni, ja sinä te pysytte aina."

"Hyvä nuori herra", sanoi Simba liikuttuneella äänellä, "me olemme teidän palvelijoitanne. Eikö totta, Moto?"

"Simba on oikeassa", sanoi Moto. "Me suojelemme nuorta herraamme. Jos matka on pitkä, niin Simba on vahva kuin kameli ja Moto nopeajalkainen kuin seepra ja kestävä kuin villi aasi. Moto on puhunut."

"Kuulkaa, Khamis ja Isa", huudahti Selim hymyillen. "Mikä arabi ei rakastaisi hevostaan yhtä paljon kuin vaimoaan? Mutta Simba ja Moto ovat minun uskollisia ystäviäni. Minulla on kameeli, seepra ja aasi, ja sinä käsket minun antamaan niille selkään. Häpeä, poika!"

"Poika! Minä olen sinua vanhempi ja voimakkaampi. Sinä olet lapsi, muuten et luottaisi noiden valheellisten koirien imarteluihin. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, ja minä vannon pääni kautta, etten vielä ole tavannut mustaa miestä, joka olisi voinut olla varastamatta ja valehtelematta", huusi Khamis.

"Niin, Selim on pieni kiltti poika!" pilkkasi Isa. "Sinulla on silmät kuin tähdet ja iho kuin norsunluu. Ei, Amerin pojasta on tullut tyttö, joka kallistaa korvansa imartelulle."

Selim punastui häpeästä, mutta pikku Abdullah puolusti häntä.

"Isa", sanoi hän, "eikö Selim ole kaunis sinun mielestäsi? Olen kuullut isän usein sanovan, että hän toivoisi itselleen yhtä kauniin pojan kuin Selim on, vaikka hän rakastaakin minua siitä huolimatta. Ja tiedätkö, Isa, älä pane pahaksesi, mutta minun mielestäni sinä et ole lainkaan kaunis. Sinä olet melkein yhtä musta kuin Simba ja --"

"Sinä valehtelet!" Isa aikoi lyödä Abdullahia, mutta poika karkasi pakoon ja juoksi tulen ympäri Isan ajaessa häntä takaa. Tulen toisella puolella istui Niani, neekeri-poika, jota nimitettiin apinaksi, ja kun Isa hyökkäsi hänen ohitseen, pani hän kampia, ja Isa kaatui raskaasti maahan.

Naurunhohotuksella tervehdittiin hänen kaatumistaan. Mutta Selimin nauru katkesi äkkiä, kun hän näki, että Isa hyppäsi ylös, tarttui Niania käsistä ja jaloista kiinni ja kantoi hänet tulen luo lämmittääkseen häntä, niinkuin hän sanoi.

Niani huusi ja sätkytteli jalkojaan -- mutta turhaan. Isa ei välittänyt siitä, ja olisi varmaan täyttänyt uhkauksensa, elleivät Selim ja Khamis olisi tulleet väliin.

Koska arabit eivät pidä tappelusta, ei ole kumma, että Khamiskin asettui Nianin puolelle, mutta tämä ei päässyt kuitenkaan aivan rankaisematta pelistä, vaan sai koko joukon iskuja ja töytäyksiä.

Tähän tapaukseen päättyi ilta. Simba ja Moto laskeutuivat maata matoilleen Amerin teltan juurelle, Khamis, Isa ja Mussoud menivät kukin omiin telttoihinsa ja Selim lähti isänsä luo.

Sheikki Amer istui kirjoittamassa talikynttilän valossa, mutta kun Selim astui sisään, työnsi hän paperinsa syrjään.

"Poikani, sieluni valo ja sydämeni ilo", sanoi hän vakavalla äänellä: "käy tänne istumaan ja ilahduta minua läsnäolollasi. Olen synkällä mielellä tänään, ikäänkuin suuri suru uhkaisi minua."

"Mitä sinä pelkäät, isä?" sanoi Selim. "Olethan ystäviesi ja palvelijoittesi parissa, jotka rakastavat sinua."

"Ei, poikani, en minä pelkää, vaan aavistan vaaran uhkaavan, vaikken tiedäkään, mikä se on. Mutta puhukaamme jostakin muusta. Olen kirjoittanut kirjeitä ystävilleni Sansibariin, kertonut heille siitä vaarallisesta tiestä, jonka seuralaisemme ovat valinneet, ja antanut määräyksen, mitä omaisuudelleni on tehtävä. Sinä tiedät, poikani, miten aina olen rakastanut sinua. Siltä varalta, että jokin onnettomuus kohtaisi minua, tahdon sanoa sinulle, että varoisit setääsi, joka on viekas mies. Sanon sen, vaikka hän on veljeni."

"Isäni, mitä pahaa voi setäni tehdä minulle tai miksi hän tahtoisi vahingoittaa minua, joka en koskaan ole tehnyt hänelle mitään?" kysyi Selim ihmeissään.

"Sinä olet vielä nuori etkä aavista maailman pahuutta. Setäsi on ahne ja tahtoisi kernaasti anastaa sinulta perintöoikeutesi tai muuten vahingoittaa sinua. Omaisuuteni orjineen ja maineen nousee viiteenkymmeneen tuhanteen dollariin, ja jos minä kuolen, on kaikki tämä sinun omaasi, koska sinä olet ainoa poikani. Mutta jos sinä ja äiti kuolisitte, perisi veljeni Rashild minut."

"Sinä hämmästytät minua, isäni, mutta sinähän olet terve ja voit elää vielä kauan. Toivoakseni elät tuhat vuotta, ja minä olen onnellinen, jos saan vain olla sinun poikasi."

"Minä tiedän sen, poikani, ja jos joskus tottelevainen poika on sulostuttanut isänsä elämää, niin sinä olet sen tehnyt. Mutta meidän täytyy ajatella rakkaittemme tulevaisuutta. Ja vielä toisestakin asiasta tahdon puhua kanssasi, nimittäin naimisestasi. Tunnetko Leilah'n?"

"Leilah'n, Khamis ben Abdullahin tyttärenkö?"

"Juuri hänet."

"Tietysti tunnen hänet. Emmekö ole leikkineet yhdessä lapsina? Hän on kaunein tyttö Sansibarissa."

"Se on hyvä", sanoi Amer. "Khamis ben Abdullah on luvannut tyttärensä sinulle vaimoksi ja naimakirja on tehty. Jos jotakin pahaa tapahtuisi, mene Sansibariin palattuasi Khamisin taloon ja, jos olet silloin jo siinä iässä, pyydä Leilah'a vaimoksesi, niinkuin heimomme tapa on. Olen järjestänyt tämän asian sinun puolestasi, jotta et valitsisi itsellesi vaimoa muukalaisten parista ja tuottaisi häpeää isäni, Osmanin nimelle. Lupaatko sen?"

"Niin totta kuin Jumala elää", vastasi Selim vakavana. "Kätken sinun toiveesi sydämeeni kuin kalliin aarteen."

"Lähde nyt levolle, lapseni. Huomenna kaksi palvelijaani vie nämä paperit Sansibariin. Jumala suojelkoon sinua ja päästäköön meidät kaikesta pahasta!"

Seuraavana päivänä aamun sarastaessa antoivat kirangozit (oppaat) lähtömerkin puhaltamalla torviinsa. Ennenkuin tunti oli kulunut, olivat teltat koossa ja tavaroiden kantajat rivissä seuratakseen johtajia.

Arabialaispäälliköt muodostivat jälkijoukon ja seurasivat aseenkantajineen ja suosikkiorjineen karavaania.

Maisema muuttui nyt mäkiseksi ja kukkuloiden rinteillä kasvoi tiheää metsää, joka soi mieluista varjoa päivän kuumimpana aikana.

Sen jälkeen he saapuivat Wami-joen alaville seuduille, jotka sadeaikana ovat yhtenä ainoana suona. Mutta nyt oli heinäkuu, ja kovat monsuunituulet olivat vastikään raivonneet, niin että maa oli aivan harmaana. Heinä oli haurasta ja tuleentunutta, maa täynnä ilkeitä halkeamia ja lovia ja joet, sellaiset kuin Pieni Makata ja Mbengerenga, olivat kuivuneet vähäisiksi puroiksi. Niinpä karavaani saattoi kahdessa päivässä kulkea tämän alangon poikki ja päästä illan suussa Mbumiin Usagarassa.

Mbumista he kulkivat entisessä järjestyksessä Mukondokur-vuoriketjun itäisen osan ympäri ja saapuivat kolmantena päivänä maahan, joka ulkonaisesti erosi suuresti siitä, jonka he olivat jättäneet taakseen. Korkeat vuoret piirittivät kaikkialla taivaanrantaa. Rinteillä kasvoi rehevää ruohoa. Kookospalmut, kauniit mimosapuut ja kaikenlaiset pensaat ja yrtit antoivat maisemalle väriä ja eloa.

Kallioisten, jyrkkien rantojen lomissa kuohuivat vuolaat virrat, jotka Afrikassa suuresti lisäävät matkan hauskuutta. Ammottava halkeama kallioseinässä, josta kirkkain vesi pulpahti esille, korkea, pystysuorasti taivaaseen kohoava vuori, jota kukkivat yrtit, sananjalat ja sametinpehmeä sammal peittivät, tai yksinäinen vuorenhuippu, jonka pää piiloutui pilviin, olivat näkyjä, jotka muistuivat mieleen vielä sittenkin, kun matka kulki jälleen yksitoikkoisten, lakeitten seutujen halki.

Nuoret pojat olivat ihastuneet tunturimaiseman kauneuteen, ja varsinkin Selim, joka oli saanut isältään uskonnollisia ja runollisia vaikutteita, oli haltioissaan. Jos hän olisi kyennyt, olisi hän pukenut ihastuksensa ja luonnon ihailunsa runomuotoon. Mutta hän oli vain poika, jolle voimakas runollinen tunne oli ominainen.

"Etkö ole ajatellut, isä, että Palestinan, luvatun maan pitäisi muistuttaa tätä vuoriseutua?" sanoi Selim eräänä päivänä. "Sitä maata, jossa maito ja hunaja vuotaa. Minusta tuntuu, niinkuin en koskaan olisi voinut olla kyllin kiitollinen Allahille hänen hyvyydestään ja kuin minun tästä lähin pitäisi aina olla hyvä. Ymmärrätkö tunnettani, isä?"

"Ymmärrän kyllä, poikani, mutta kerrohan minulle vielä enemmän ajatuksistasi", sanoi Amer katsellen ihailevin katsein kaunista luontoa.

"Nyt vasta minä myöskin ymmärrän, että maailma on äärettömän suuri ja Jumala, joka sen on luonut, vieläkin suurempi", jatkoi Selim. "Kuinka en ennen ole tullut sitä ajatelleeksi? Tähän asti olen ajatellut vain niitä seikkailuja, jotka voivat kohdata karavaaniamme matkan varrella. Mutta nyt näen paljon enemmän. Mistä se johtuu, isäni?"

"Niin, lapseni, sisimpäsi on herännyt ja ajatuksesi ovat alkaneet avartua tässä suurenmoisessa luonnossa. Jumala antoi sinulle kyvyn ajatella samalla kun hän antoi elämän sinulle. Ja sitä myöten kuin kasvat ja kehityt, kasvavat myös ajatuksesi."

"Mutta sanohan minulle, isäni -- kysymykseni koskee nyt aivan toista asiaa -- eräs seikka. Simba ja Moto ovat sinun orjiasi! Onko oikein omistaa orjia?"

"Kyllä se on oikein, poikani. Koraani hyväksyy sen, ja ikiajoista asti on meidän kansamme tapoihin kuulunut orjien omistaminen. Mistä tämä kysymyksesi johtuu? Onko se uusi todistus sielusi kehityksestä?" kysyi isä hymyillen.

"En tiedä", vastasi Selim painaen epäröiden päänsä alas. "Sinä tiedät, että Simba ja Moto ovat hyviä ja rakastavat meitä. Minä tiedän myöskin, että sinä olet oikeudenmukainen ja rakastat oikeutta sen itsensä tähden. Olisiko sinusta oikein pitää orjia, jos se heidän omasta mielestään olisi väärin?"

"Mistä nuo sinun ajatuksesi ovat kotoisin, poikani?" Amer kysyi. "Mutta koska nyt kerran kysyt, niin tahdon myös vastata. Ei, väärin olisi pitää ihmistä orjuudessa, jos se hänen omasta mielestään olisi vääryyttä tai jos orjuus painostaisi häntä. Mutta ei minulta myöskään voida vaatia, että antaisin vapauden orjalleni vain siksi, että hän pyytäisi sitä, koska olen ostanut hänet omilla varoillani. Oikeus vaatii, että määrään hänestä hinnan tai määrätyn työajan, joka vastaa sitä summaa, jonka olen hänestä maksanut, ja että hän saa vapautensa suoritettuaan tuon hinnan tai työajan. Niin koraani määrää, sellainen on meidän lakimme, ja siten minä olen aina toiminut, ja samaa neuvon sinullekin kun aikasi koittaa."

Teltat olivat tänä iltana pystytetyt kapealle penkereelle tai hiekkasärkälle erään veden partaalle, joka pikemmin näytti järveltä kuin joelta. Ja sittenkin se oli Lofu- eli Rufu-virta, joka kuivana vuodenaikana, niinkuin monet muutkin afrikkalaiset joet, pysähtyi monin paikoin kulussaan muodostaen pitkiä, kapeita lammikoita ja järviä. Kivikko- tai savipohjaisissa joissa, jotka eivät kuivanakaan aikana kuivu, asustavat krokotiilit, Afrikan kaloja syövät matelijat. Ja missä on krokotiilejä, siellä on myös virtahepoja. Ei siksi, että krokotiilit ja virtahevot olisivat heimolaisia, vaan siksi, että lampien läheisyydessä, jotka pysyvät aina kosteina, kasvaa runsaasti kaislaa ja rehevää ruohoa, virtahevon ravintoa.

Kaksi tuntia ennen auringon laskua lähtivät Selim, Simba ja kaksi muuta metsästäjää, Baruti ja Mombo, pyytämään metsänriistaa. He samoilivat ensin sen kapean joen yläreunalle, jonka partaalle karavaani oli leiriytynyt. Ruokoja ja monenlaista ruohoa kasvoi siellä runsaasti ja harvaa pensaikkoa aivan rantaan saakka. Täällä Simba luuli heidän tapaavan haluamaansa riistaa.

Ilma oli pensaikossa niin suloisen viileää, etteivät he voineet olla jäämättä sinne hetkeksi lepäämään.

Selim ja Simba asettuivat jättiläiskokoisen tamarindipuun alle. Baruti heittäytyi pitkäkseen maahan noin kolmenkymmenen kyynärän päähän heistä, ja Mombo nuoren mimosan suojaan veden rajaan.

Viileys, hiljaisuus ja väsymys tuuditti heidät hyvinkin pian unen helmaan.

Kauan he eivät kuitenkaan olleet ennättäneet nukkua, ennenkuin vesi alkoi hiljalleen loiskia ja krokotiili pisti päänsä esiin katsellen kylmin, kiiluvin silmin Momboa. Hetken aikaa se oli liikkumaton kuin hirsi, mutta vähitellen sen raskas ruumis alkoi kohota yhä ylemmäksi vedestä, ja eläin alkoi ryömiä lyhyitten jalkojensa varassa eteenpäin.

Päästyään kuivalle maalle krokotiili oli taaskin hetken aikaa hiljaa, niin että olisi ollut mahdoton ratkaista, oliko se elävä olento vai puunrunko. Sitten se nosti hyvin varovasti päätään sekä suunnattoman suurta ruumistaan. Saattoi heti huomata, miten voimakas tuo kömpelö ruumis oli. Sen pitkä pyrstö, jonka pää laahasi maata, oli suurempi kuin kaikkein suurimman norsun kärsä.

Varovasti ja hiipien kuin leopardi krokotiili lähestyi nukkuvaa Momboa. Nopeasti se pisti alaleukansa miehen säären alle, yläleuka paukahti kiinni kuin jäykkä vieteri, ja krokotiili heilautti Mombo parkaa ilmassa aivan kuin ihminen retuuttaa kissaa hännästä.

Tämä heilahtava liike pelasti Mombon, sillä hän viskautui vasten nuorta puuta ja tarttui siihen kiinni kaikin voimin huutaen niin kovasti, että ääni kuului aina kahden peninkulman päähän, missä karavaani majaili. Selim, Simba ja Baruti käsittivät heti, mistä oli kysymys. He näkivät suunnattoman hirviön raastavan jalasta onnetonta miestä, joka huusi voimainsa takaa ja kouristuksen tapaisesti pysytteli kiinni puussa.

Simba tointui ensimmäisenä.

"Nuori herra", hän sanoi, "pyssy -- ja vikkelästi, ettei se pääse pakoon! Tähdätkää, mutta olkaa rauhallinen, muuten osutte Momboon, ettekä krokotiiliin. Tähdätkää kaulaan, kun eläin nostaa päätään. Oi, Amerin poika, te saitte hirviön hengiltä! Ei, se koettaa päästä pakoon. Baruti, heitä sitä keihäällä! Tule, niin tartumme sen pyrstöön kiinni. Me jaksamme kyllä pidellä sitä kiinni, kunnes se kuolee. Kas tuosta, ilkiö!" ja Simba lävisti leveäkärkisellä keihäällä pedon ruumiin, niin että se hetken perästä kellahti kuolleena kyljelleen.

Niin pian kuin hirviö oli heittänyt henkensä kiiruhtivat Selim ja Simba valittavan Mombo raukan luo tutkimaan hänen tilaansa.

"Poika parka!" sanoi Selim. "Katsohan, miten hänen jalkansa on raadeltu. Luuletko että hän voi elää? En toivoisi hänen kuolevan. Silloinhan suuri kuulani olisi ollut hyödytön."

"Kyllä hän jää henkiin -- jos Jumala suo ja on kertova tästä tapauksesta lapsilleen, kun hän tulee vanhaksi. Meidän hakimimme [lääkäri] on kokenut ja viisas mies, muutamien päivien perästä on haava parantunut. Mutta meidän täytyy kantaa hänet leiriin. Tulehan Baruti auttamaan. Taita pari suoraa salkoa sillä välin, kun minä punon köyttä, ja te, nuori herra, leikatkaa pala krokotiilin pyrstöstä näyttääksenne sen isällenne."

Kaikki kolme ryhtyivät työhön, ja pian he saapuivat jälleen leiriin, jossa kaikki ylistivät Selimiä hänen ensimmäisen saaliinsa johdosta -- kaikki paitsi kateellinen Isa.

Tämän tapauksen jälkeen, joka sattui Lofun rannalla, jatkoi karavaani matkaansa keskeytymättä, kunnes se saapui hedelmättömän Ugogo-maan eteläpuolelle, jossa wahehe-niminen rosvokansa asuu.

Ensimmäisenä iltana heidän pystyttäessään leiriään puhui Khamis ben Abdullahin kirangozi herransa käskystä karavaanijoukolle seuraavasti:

"Kuulkaa te arabialaisten lapset, suurten päällikköjen pojat! Te olette nyt wahehien alueella, rosvojen ja varasten maassa. Olkaa varovaisia ja nukkukaa toinen silmä auki, älkääkä päästäkö pyssyjä käsistänne. Jos kohtaatte hiipivän wahehen yöllä leirissänne, niin ampukaa hänet. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasi kuusisataa ääntä yhtäaikaa.

Kaksi päivää he kulkivat vaikeuksitta eteenpäin, mutta kolmantena päivänä antoi Amer ben Osman käskyn pystyttää telttansa oksista ja ohdakkeista rakennetun aitauksen reunaan, aivan lähelle porttiaukkoa, josta orjat kulkevat vettä ja polttopuita hakemassa.

Paria tuntia ennen aamun sarastusta heräsi Simba oksan taittumiseen. Hän ei liikahtanut, vaan jännitti vain kuuloaan. Hetken kuluttua hän kuuli hiipiviä askeleita ja näki tähtien valossa aivan Amer ben Osmanin teltan edustalla ihmisolennon ääriviivat. Haamulla oli kädessään jokin leveä, tumma esine sekä toisessa pitkä sauva, jonka pää kimalteli heikosti. Se oli varmaankin vihollinen, sillä ystävä ei olisi hiipinyt eteenpäin näin varovaisesti.

Simba makasi yhä liikkumatta, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt siitä vaarasta, joka uhkasi teltassa nukkujia. Mutta jos murhamies olisi huomannut hänen väijyvän, säihkyvän katseensa, olisi hän hetken aikaa epäröinyt, ennenkuin lähestyi avonaista teltanaukkoa.

Pahantekijä ei huomannut kuitenkaan mitään, vaan ryömi telttaan, jossa Selim ja hänen isänsä nukkuivat kaikessa rauhassa. Mutta Simban silmät seurasivat häntä kunnes hän oli puoleksi teltan sisäpuolella, ja silloin vasta jättiläisorja nosti päätään ja suoriutui täyteen pituuteensa. Sitten hän kumartui alas ja tarttui lujasti rosvon jalkoihin, jotka olivat aukon ulkopuolella. Ääneensä huutaen hän nosti hänet ilmaan, iski hänen päänsä suurta, litteää kiveä vasten ja heitti hänen elottoman ruumiinsa aitauksen toiselle puolelle.

Samassa kaikki leirissä olivat jalkeilla, ja tulet sytytettiin. Pian kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, ja uteliaina he lähtivät tarkastamaan kuollutta. Kun Amer ben Osman kuuli asian, sanoi hän Selimille:

"Voit kiittää Simbaa henkesi pelastumisesta, poikani. Sinä makasit siksi lähellä ovea, että jos olisit herännyt, ei henkesi olisi ollut paljonkaan arvoinen."

Selim käänsi katseensa Simbaan, mittaili silmillään hänen voimakkaita jäseniään ja kysyi isältään:

"Simba on suuri, vahva mies. Kumpaanko sinä panet suurempaa arvoa, isä, poikaasi Selimiin vai orjaasi Simbaan?"

Amer, jota pojan kysymys hämmästytti, vastasi:

"Oi, poikani, mitä sinä kysytkään! Etkö sinä ole minun ja rakkaan Aminani lapsi? Olenko koskaan ollut osoittamatta sinulle rakkautta?"

"Et koskaan, rakas isä, mutta Simba on lahjoittanut sinulle poikasi, joka hänen avuttaan olisi nyt kuollut. Eikö Simba ole täysin määrin maksanut sinulle takaisin sitä summaa, jonka sinä maksoit hänestä hänen lapsena ollessaan?"

"Simba on erinomainen, mutta jos olisin kadottanut sinut, olisin kadottanut kaikki. Sinäpä sen sanoit, poikani. Simba on vapaa hän ei ole enää Amer ben Osmanin orja."

"Simba!" huudahti Selim ihastuneena. "Simba, kuuletko, mitä isäni sanoo? Sinä olet vapaa!"

Simban oli aluksi vaikea käsittää isäntänsä sanojen tarkoitusta, mutta kuultuaan Selimin iloisen huudahduksen kirkastuivat hänen kasvonsa.

"Orja on ruma sana", hän sanoi, "mutta Simba ei ole koskaan ollut orja siinä merkityksessä, että se olisi kiusannut häntä. Simba olisi aikoja sitten voinut olla vapaa, jos hän olisi tahtonut, mutta hän rakastaa herraansa Ameria ja tämän poikaa. Ja siksi hän pysyi heidän palveluksessaan, mutta vaikka hän oli palvelija, ei hän koskaan silti unohtanut olevansa mies. Simba on Amerille ja hänen pojalleen hyvin kiitollinen, mutta samalla kun hän muistaa olevansa vapaa, muistaa hän myöskin ilolla olevansa heidän palvelijansa." Ja näin sanoen hän polvistui maahan ja suuteli isän ja pojan käsiä.

"Oi Simba, ystäväni", huudahti Selim, "tästä lähin sinun tulee sinutella minua, ja jos sinä olet kiitollinen, niin on Selimilläkin sydän joka voi lämpimästi tuntea samaa."

"Kas niin pojat", sanoi Amer, "menkää nyt levolle. Aseta ensiksi kuitenkin vahteja, Simba, siltä varalta että wahehevarkaat tulisivat kostamaan kuolleen toverinsa puolesta, ja hälyytä heti, jos huomaat jotakin epäilyttävää."

Yö kului kuitenkin rauhallisesti, ja seuraavana aamuna valmistauduttiin jälleen matkaan.

Juuri kun karavaani oli lähtövalmiina, saapui paikalle joukko wahehelaisia, samanlaisissa aseissa kuin yöllinen vieraskin. Huomatessaan leirin portilla kuolleen toverinsa, tarkastivat he häntä ihmeissään ja kysyivät mitä se merkitsi.

Moto oli valmis antamaan heille selityksen.

"Oi, veljeni", hän sanoi, "jotkut ihmiset ovat ilkeitä ja typeriä sen lisäksi. Mikäpä muu kuin paha henki saattoi yllyttää tuota kuollutta miestä ryöstämään karavaania, johon kuuluu 600 aseellista miestä? Tuo suuri mies tuolla näki hänen hiipivän päällikön telttaan, ja hän tarttui häntä jalkaan kiinni ja murskasi hänen päänsä kiveen."

"Varmaankin itse paha oli mennyt häneen", sanoivat hämmästyneet neekerit. "Mutta jos hänet keksittiin yöllä leirissä, niin hän ansaitsi kuolla." Ja noloina miehet poistuivat hiljaa mutisten itsekseen.

Matka sujui nyt rauhallisesti useita päiviä. Seutu, jonka läpi matkustettiin, oli yksitoikkoinen ja ikävä. Molemmin puolin tietä oli aavoja ruohotasankoja, vain siellä täällä kasvoi jokunen orjantappurapensas tai yksinäinen baobabpuu. Wahehe- ja wagogokansat eivät uskaltaneet häiritä suurta karavaania. Vasta kun he olivat sivuuttaneet nämä hedelmättömät tasangot ja näkivät edessään pitkän, valkoisen harjun, alkoi väki kuiskailla, että sen takana sijaitsi Urorimaa, jonka asukkaat olivat taisteluhaluisia ja rohkeita.

Kymmenentenä viikkona Simbamwennistä lähdettyään karavaani kulki mainitun harjun yli, ja matkamiehet näkivät edessään warorien vihreät laitumet, metsäiset laaksot ja tiheikköä kasvavat tasangot.

Ne, jotka tunsivat Moton, ihmettelivät, kuinka paimenet ja sotilaat, joita he tapasivat tiellä, suuresti muistuttivat häntä.

Warorineekerit eivät näyttäneet haluavan estää karavaanin kulkua, vaan katselivat vain huvikseen vaaleampi-ihoisia arabeja. Varsinkin Selimiä kiusasi heidän uteliaisuutensa. Arabit saivat muuten ostaa mitä ikinä halusivat punaisilla helmillä ja amerikkalaisella pumpulikankaallaan. Maitoa, voita ja munia oli runsaasti. Mikä olisikaan maistunut arabialaispoikien mielestä mainiommalta sen kuivan ruuan jälkeen, jota he niin kauan olivat saaneet nauttia. Mutta näiden paimenten aseet olivat peloittavampia kuin mitkään muut, joita he tähän saakka olivat nähneet villien käsissä. Heidän jousensa olivat raskaat, nuolensa pitkät, ja paitsi pitkiä, leveäkärkisiä keihäitä oli heillä kevyitä heittokeihäitä sekä valtavia sotatapparoita.