Part 3

"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät pian kintereilleni.

"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille, ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.

"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia, jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa paikaltani.

"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."

"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.

"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä sen torahampaat olivat tavattoman suuret."

"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.

"Ainoastaan neljäkymmentä."

"_Ainoastaan_ neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"

"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto loukkaantuneena.

"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa. Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi, olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua. Mitäs siihen sanot, Moto?"

"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja kaikki muut yhtyivät siihen.

"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja -- sinun omaa kansaasi -- vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.

"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."

"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin [maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.

"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät hänestä pilkkaa.

"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria vastaan tuhat miestä mukanaan.

"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat. Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.

"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo portillanne.'

"'Kisesako?' toisti ääni.

"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan teidät!'

"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?' Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.

"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule ottamaan hänen nahkansa.'

"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu, että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin rosvo.'

"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä, kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä kuolet. Minä olen puhunut.'

"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni, joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.

"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme, että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.

"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.

"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet voittajia?

"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle. Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä. Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa. Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi. Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla. Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni, vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä. Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään -- se muistutti aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.

"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden rosvojen orjaksi?'

"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut, arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko antautua?'

"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni [kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori, sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä -- vapauttani. Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'

"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon parissa, niin hän on kiitollinen!'

"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni. 'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.

"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti kuin juokseva kauris.

"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.

"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi", sanoi Selim.

"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika! Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.

"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan terävästi.

"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää yötä, nuori herra."

KOLMAS LUKU

Neuvottelu. -- Mitä arabialaispoika ajattelee orjana olemisesta. -- Isan kuje. -- Pikku Niania pidetään pahoin. -- Selim ja hänen isänsä. -- Kauniita maisemia. -- Maa, jossa maito ja hunaja vuotaa. -- Onko oikein vai väärin omistaa orjia? -- Suuri krokotiili. -- Kuolemanvaara. -- Selimin rohkeus. -- Simban valppaus. -- Simban uskollisuuden palkka. Kuollut varas. -- Hurja warori. -- Arabien neuvottelu. -- Onko sota vai rauha? -- Sota.

Seuraavana aamuna oli Amer ben Osmanin karavaani varhain liikkeellä, ja mieliala oli jos mahdollista vieläkin parempi kuin edellisenä iltana. Laulettiin ja naurettiin, ja kaikkialla oli iloista elämää, mikä on matkan alussa aina tavallista.

Kymmenentenä päivänä saapuivat he linnoitetun kaupungin, Simbamwennin edustalle, ja ruohoisella rinteellä Ungerengeri-joen rannalla näkyivät toisten karavaanien valkoiset hevoset, teltat ja majat.

Vastatulleet ilmaisivat tulonsa afrikkalaiseen tapaan pyssyjenlaukauksilla, jotka viekoittelivat arabialaisia sadoittain ulos majoistaan.

Lämpimästi ja sydämellisesti Amer ben Osman otettiin vastaan. Päälliköt syleilivät toisiaan, ja Selimin ikätoverit tervehtivät häntä iloisesti. Ja kun tervehdysmenot oli suoritettu, lähtivät kaikki Khamis ben Abdullahin telttaan. Hänet oli yksimielisesti valittu retkikunnan johtajaksi, ja hänen luonaan tarjottiin ravitseva ateria nälkäisille matkamiehille.

Sinä aikana kuin Amer ja hänen poikansa Selim tyydyttivät nälkäänsä, kerrottiin vain matkan varrella tapahtuneista seikkailuista, mutta kun ateria oli päättynyt, otti Khamis ben Abdullah keskustelunalaiseksi kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä -- mitä tietä retkikunnan oli nyt määrä jatkaa matkaansa.

"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se, valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan, vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan. Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."

"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden molempien teitten välillä."

"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien, tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit, jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."

"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer kysyi.

"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie", vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä, mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä ärsytä heitä sotaan."

"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä, tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"

"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme pohjoista tietä edullisempana."

"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä", selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista, jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me säästämme sekä tavaraa että aikaa."

"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän karavaanimme kestää?"

"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus taisteluhaluisia, mutta watutat -- niin minulle on kerrottu -- ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät kaikki päälliköt ole yksimielisiä."

"Minun suostumukseni sinä saat, jos sitä tarvitset", sanoi Amer. "Jos Allah suo, saattaa hän meidät vahingoittumatta kaikkien Afrikan heimojen keskitse."

"Ja jos tarvitset minun ääntäni", lisäsi Sultan ben Ali, "niin suostun enemmistön tahtoon. Nyt asia riippuu vain sinusta, Khamis, tahdotko pohjoista vai eteläistä tietä saattaa meidät norsunluumaahan."

"Minulla on vain yksi ääni", vastasi Khamis, "ja jos te kaikki olette yhtä mieltä siitä, että meidän on parasta valita eteläinen tie ja että minun tulee johdattaa teitä, niin ei minulla ole sen enempää sanomista."

"Me olemme yhtä mieltä", vastasivat kaikki.

"Sitten lähdemme huomenna, tuntia ennen aamun koittoa matkaan. Me kuljemme ensin Mhumiin saakka ja käännymme sieltä etelään."

Päätöstä koskeva tieto levisi nopeasti ja kullakin ryhmällä oli oma mielipiteensä. Älkäämme unohtako ystäviämme Simbaa ja Motoa, vaan kuunnelkaamme, mitä he arvelevat siitä tiestä, jota oli päätetty kulkea.

Oli yö. Leiritulet loimusivat suuressa ympyrässä, jonka läpimitta oli yli viisisataa jalkaa ja jonka keskellä oli useita majoja. Päälliköiden majat olivat rivissä rinnatusten, joskin niin kaukana toisistaan, että kukin päällikkö ja hänen perheensä saattoi vapaasti liikkua sen ympärillä.

Lähellä Amer ben Osmanin telttaa istuivat tulen ääressä Simba ja Moto sekä toisten päällikköjen fundit, ja matoilla lepäsivät Selim, Amerin poika, Khamis, Khamis Abdullahin poika, Isa, sheikki Thanin poika, sekä veljekset Abdullah ja Mussoud, sheikki Mohammedin neljä- ja kaksitoista-vuotiaat pojat.

"No Simba?" kuului Selimin ääni. "Et tiedä, Isa, mikä aarre Simba on, hän on niin suuri ja viisas ja voimakas. -- Mitä sinä arvelet eteläisestä tiestä, Simba? Saammeko kokea sen varrella enemmän seikkailuja?"

"Sitä kyllä pelkään, nuori herra", vastasi Simba.

"Pelkäät!" toisti Isa hämmästyneenä. "Pelkäätkö sinä seikkailuja? Eikö Selim juuri sanonut, että olet hyvin voimakas?"

Simba käänsi suuret viisaat silmänsä Isaan. "Te olette nuori poika, herra Isa", hän vastasi. "Te ette ymmärrä sitä."

"Kuulkaahan orjaa!" huudahti Isa. "Mitä minä en ymmärrä -- sanopa se, uljas Simba?"

"Te ette ymmärrä, että se mikä seikkailussa on toisille hauskaa, on toisille surullista, ja me voimme joutua sellaisiin seikkailuihin, joista ei kenellekään meistä ole iloa", vastasi Simba vakavana.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" kysyi Selim.

"Minä en pidä siitä tiestä, jonka päälliköt ovat valinneet. Ei kukaan ymmärrä paremmin tätä asiaa kuin ystäväni Moto, ja jos hänen mieltään olisi kysytty, olisin vähemmän levoton teidän ja herrani Amerin puolesta."

"Mitä sinä arvelet, Moto?" kysyi Selim.

"Simba puhuu totta", Moto vastasi. "Warorit ovat ilkeitä ja watutat ovat vieläkin ilkeämpiä. Kovat ajat odottavat meitä."

"Kuinka kovat?" kysyi Selim jälleen.

"Luultavasti sota", vastasi Moto. "Aina Kisesan ja Mostanan taistelusta saakka ovat warorit olleet ilkeämielisiä. Heillä on nykyään arabialaisia orjia. Ennen heillä oli tapana tappaa tai kiduttaa vankeja, mutta nyt he kohtelevat heitä samaten kuin arabit -- ottavat heidät orjikseen."

"Ottavatko he arabeja orjikseen!" huudahti nuori Khamis, voimakas, kiivas nuorukainen. "Sinä valehtelet!"

"Oi herra", vastasi Moto, "jos he joutuvat orjiksi niin enhän minä ole siihen syypää. Mutta minä puhun totta."

"Beduiiniko -- vapaa beduiiniko, joka ei tunnusta mitään herraa -- olisi orja! Moto, sinä valehtelet. Beduiini ei voi elää orjana."

"Waroreilla on nykyään orjia, ja jotkut niistä ovat arabeja, minä vannon sen", sanoi Moto juhlallisena.

"Sitten minä iloitsen, että isäni valitsi tämän tien", sanoi nuori Khamis. "Paha periköön nuo uskottomat koirat! Varokoon se mrori itseään, joka joutuu minun käsiini, sillä Muhammedin pyhän nimen kautta, minä kidutan hänet kuoliaaksi."

"Malttakaa, nuori herra", sanoi Simba nousten seisoalleen, "ja kuulkaa minua! Warorit ovat ilkeämielisiä, niinkuin Moto sanoo, mutta he ovat ihmisiä, ja eräs hyvä nasarealainen, eräs valkoihoinen mies Sansibarissa, sanoi kerran, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Jos warorit ovat ihmisiä ja asuvat omassa maassaan, ja jos arabit tulevat häiritsemään heidän rauhaansa ja kohtelevat heitä väärin, niin miksi he eivät kohtelisi arabialaisia vankeja samalla tavalla kuin arabit heitä? Vastatkaa minulle tähän."