Part 2

"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni, ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni, että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle, Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä pois ja oppia tulemaan mieheksi."

"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan. "Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa, ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin -- ilman sekä herraani että poikaani?"

"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä. Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt, joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten, valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."

"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille, miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen ilme kasvoillaan.

"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut, vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.

Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia, ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain, että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.

Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna 128-- Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun mukaan v. 186--. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi, Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.

TOINEN LUKU.

_Jäähyväiset. -- Amina sanoo jäähyväiset Selimille. -- Selim. -- Simban voimannäytös. Moton luonne. -- Poika Niani eli Apina, joksi häntä nimitetään. -- Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. -- Hädin tuskin pelastettu. -- Moton kertomus. -- Kisesan hyökkäys. -- Kuninkaanpoika Kalulu. -- Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. -- Simba kehuu Motoa._

Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset tervehdykset.

Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä ikipäiviksi.

Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset? Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo, jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti rukoillen kohotti ne miestään kohti.

"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah, inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle. Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin. Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan? Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin, ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."

Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika ei voisi hävittää.

"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan, Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim -- matka on pitkä, viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet, jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta. Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja jää luokseni:

"Se päivä koittaa, hetki murheinen, kun pojat suree surmaa isien. Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen ja voimas pettää, arabialainen.

"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"

"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana? Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."

Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.

"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.

"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.

Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.

Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja horjumatonta päättäväisyyttä.

Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen, salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.

Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella rannalla.

Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.

"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"

"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on tarttunut sydämeenikin."

"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta, poikani", sanoi Amer hellästi.

"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli, pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut itkeä."

"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.

Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.

Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin. Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.

Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli), jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään, ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.

Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan, jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan, Ugandan ja Karagwahin maihin.

Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin poikaansa.

Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta. Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.

Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut. Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas, kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä eräs mies -- jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa -- että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.

Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa, teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä, niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.

Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa. Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa, ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja ympärillään.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä. Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia, he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.

Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta. Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys yli koko karavaanin.

"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa --"

"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.

"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin --"

"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim hänet jälleen.

"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta norsuja on enemmän Kawendissa."

"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika, Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä --"

Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän hyökkäsi paikaltaan karbasi -- virtahevon nahasta tehty piiska -- kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa. Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru tarttui koko leiriin.

"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli, mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.

"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.

"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."

"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.

"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani keskeytti minut ja --"

"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.

"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule, että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"

"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.

"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä saat käteni vakuudeksi."

Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.

"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle neljä kyynärää pumpulikangasta.

"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle, ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä. Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma, joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa joen rantaan juomaan.

"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut. Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa, jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä. Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja peitti minut siten muiden katseilta.

"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta, jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta norsunluusta.

"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka -- sen voin vakuuttaa -- kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.

"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan tasankojen yli niinkuin minä.

"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni, huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös, pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua, ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat. Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta, niin että ilma pimenee.