Part 19

Selim ja Abdullah riisuivat eteisessä tohvelit jaloistaan ja astuivat sitten suureen, korkeakattoiseen saliin, jossa oli paljon kallisarvoisia esineitä.

Selim kääntyi Kalulun puoleen ja sanoi:

"Mitä Ututan nuori kuningas arvelee veljensä Selimin talosta?"

"Sinä olet suurempi kuin minä. Minulla on ollut monta tuhatta sotilasta, jotka olivat valmiit täyttämään pienimmänkin käskyni, mutta minä olen ensimmäinen kuningas Ututassa, joka on nähnyt tämän kaltaisen talon. Minulla on ollut runsaasti norsunluuta ja lukemattomia lehmiä, lampaita ja vuohia, mutta tällaista taloa ei minulla koskaan ole ollut."

"Myöhemmin, Kalulu, kun me kaikki olemme varttuneet aikamiehiksi, seuraamme sinua Ututaan ja pidämme huolta siitä, että pääset taas oikeuksiisi, ja silloin voit saada kaikkea sellaista, mitä täällä näet. Mutta me olemme vielä nuoria poikia ja meidän pitää oppia vielä paljon, ennenkuin voimme taistella Ferodiaa vastaan. Siihen saakka pyydän sinua jäämään tänne Abdullahin ja minun luokseni Sansibariin ja pitämään minun kotiani omanasi. Odota hetken aikaa, minä käyn kutsumassa äitiäni, Aminaa, jota sinun täytyy oppia rakastamaan."

"Minä pidän kaikesta, mikä on sinulle rakasta, Selim", vastasi Kalulu ja kävi sohvalle istumaan.

Selim kolkutti äitinsä huoneiston ovelle, ja kun äiti tuli saliin, suuteli hän kunnioittavasti hänen kättään ja vei hänet Kalulun luo. Mutta kun äiti näki vieraan, mustan miehen, vetäytyi hän pois sanoen:

"Kuka tämä on, poikani? Mitä sinä ajattelet, kun päästät orjan huoneeseen, minne vain arabeilla on lupa tulla? Ja minä olen hunnutta! Hyi, poika!"

"Ei, rakas äiti, sehän on vain poika. Eikä hän ole mikään orja, vaan minun veljeni", vastasi Selim hymyillen viitatessaan luokseen Kalulun, joka näytti hämmästyneenä katselevan Aminan ihmeellistä kauneutta.

"Sinun veljesi! Onko sinulla kaksi äitiä? Herrani Amer ei kertonut minulle koskaan, että hänellä olisi ollut muita vaimoja, kuin mitä tässä talossa asuu. Mitä ihmeellistä peliä tämä? Kuka tuo poika on?"

"Etkö sinä arvaa, äiti? Se on veljeni, Kalulu."

"Kalulu!" toisti äiti. Hänen kauniille kasvoilleen levisi hymy, ja Kalulun luo astuen hän lausui tälle helliä sanoja niinkuin ainakin äiti poikansa pelastajalle ja vapauttajalle.

"Tämä talo on sinun käytettävänäsi", lopetti hän. "Käske mitä haluat, ja sinua totellaan. Minäkin, Selimin äiti, joka niin kauan surin häntä kuolleena, osaan olla kiitollinen. Simba, Moto ja pikku Niani, jotka ottivat osaa Selimin kärsimyksiin, ovat saaneet palkinnoksi taloja ja puutarhoja, eikä Selim voi koskaan kylliksi kehua heidän hyvyyttään. Mutta sinulle, joka olet saanut kärsiä niin paljon, tahdon minä olla äidin asemassa, ja sinä olet tästä lähtien minun oma Kaluluni."