Part 18

"Meidän isämme ovat kuolleet. He olivat rikkaita kauppiaita Sansibarista. He kaatuivat taistelussa, ja me, heidän poikansa, jouduimme orjiksi. Monen kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta -- Allahille olkoon kiitos hänen armostaan -- ja tulimme nyt teitä tervehtimään ystävinämme."

"Kaatuivat taistelussa!" huudahti sheikki. "Keitä te olette? Missä taistelussa teidän isänne kaatuivat?"

"Tämä", sanoi Selim osoittaen Abdullahia, "on Abdullah, sheikki Mohammed ben Mussoudin poika, ja minä olen Selim, Amer ben Osmanin poika. Sinä olet Sultan ben Ali, minun sukulaiseni ja ystäväni."

"Oi, Allahille olkoon kiitos!" huudahti vanha Sultan hyökäten heidän luokseen ja syleillen ja suudellen poikia. Hän katseli heitä kyynelsilmin ja muistellessaan onnetonta päivää Urorissa hän sanoi: "Vai niin, sinä olet Selim, jalon Amerin poika? Ja tämä on Abdullah, Mohammedin poika? Oi, ihmeellisiä ovat Allahin tiet, ja hän on armelias oikeauskoisiaan kohtaan. Teidän silmissänne minä näen jälleen Amerin ja Mohammedin. Kuinka voisin koskaan unohtaa Kwikurun onnetonta päivää? Mutta astukaa sisään, lapset! Astukaa sisään Allahin nimessä. Amerin sukulainen ei unohda, mitä hän on Amerin pojalle velkaa."

Mutta toisetkin arabit tahtoivat syleillä poikia ja lausuivat hartaat kiitoksensa Allahille. Ja ennenkuin pojat astuivat sisään, sanoi Selim:

"Sultan ben Ali, älä salli Amerin poikaa sanottavan epäkiitolliseksi. Kas, tässä ovat minun ystäväni. Sinä et ole kiittänyt heitä siitä, mitä he ovat meille tehneet. Tässä on Simba ja Moto. Etkö tunne heitä?"

"Tunnen kyllä, kukapa ei tuntisi Simbaa ja Motoa!" Sultan vastasi ja astui miesten luo syleillen heitäkin. "Astukaa Allahin nimessä sisään. Sanokaa Amerin sukulaiselle, mitä te haluatte syödä ja juoda." Hän kysyi sitten, kuka Niani oli ja syleili häntäkin.

Sultan ben Alin ystävät syleilivät nyt vuorossaan Simbaa, Motoa ja Niania, ja monet hänen orjistaan tulivat tervehtimään ystäviään, joiden he luulivat kaatuneen tuona hirveänä päivänä, jolloin neljäsataa miestä -- arabeja ja heidän palvelijoitaan oli kohdannut niin surkea kohtalo.

Sultan ben Ali käski orjiensa valmistaa heti paikalla hyvän aterian, vei sitten Selimin ja Abdullahin mukanaan omaan kodikkaaseen, matoilla peitettyyn huoneeseensa ja pyysi heitä lepäämään hetken aikaa, sillä välin kuin hän kiiruhti keski-ikäisen arabin luo, joka istui verannalla.

"Soud ben Sayd", sanoi hän tälle, "sinulla on kaksi yhdenikäistä poikaa kuin nämä nuorukaiset. Kiiruhda ystäväni hakemaan heille vaatteita, parhaat mitä sinulla on, ja sano mitä niistä tahdot, niin ostan ne sinulta."

"Älä puhu maksusta, sheikki, ne ovat omasi. Minä nousen aasini selkään ja palaan takaisin vaatteiden kera ennenkuin ennätät edes sanoa Bismillah!" ja hyväsydäminen mies kiiruhti kotiinsa.

Sultan ben Ali lähetti hakemaan parturinsa, ja tämä leikkasi poikien hiukset, jotka valuivat hartioille saakka. Ennenkuin tämä oli tehty, oli Soud ben Sayd jo palannut takaisin mukanaan kaksi täydellistä vaatekertaa, -- paidat, kauniisti ompeluilla koristetut takit ja fetsit, leveät liinahousut ja tohvelit.

Pojat vietiin nyt kylpyhuoneeseen, jossa oli runsaasti saippuaa ja vettä ja käsiliinoja, ja sitten Sultan ben Ali palasi verannalle ystäviensä luo, jotka yhä vilkkaasti keskustelivat arabialaispoikien odottamattomasta paluusta.

"Tämä on suuri päivä, Sultan ben Ali!" sanoi Soud ben Sayd.

"Sanohan muuta. Miten suuresti Amerin ja Mohammedin lesket iloitsevatkaan! Entäs Leila, joka on määrätty Selimin vaimoksi, kun hän on kyllin vanha! Ystäväni, jääkää kaikki päivälliselle luokseni, jotta nuo lapsiparat tuntisivat, että he ovat taas ystävien ja sukulaisten parissa. Poika parat, kuinka kovasti he ovatkaan saaneet kärsiä! Mutta paljon on vielä kertomatta. Pian me saamme kuulla heidän tarinansa. Olen iloinen, että te olette täällä yhdessä minun kanssani."

Puolen tunnin kuluttua tulivat Selim ja Abdullah täysissä pukimissaan verannalle, ja he olivat niin muuttuneet ulkomuodoltaan, että tuskin olisi tuntenut heitä samoiksi villiintyneiksi, pitkätukkaisiksi pojiksi, jotka olivat niin suuresti pelästyttäneet vanhusta kaikkea muuta kuin sopivalla ulkoasullaan. Selim tuli ensin, Abdullah hänen jäljessään, ja kaikki arabit kohosivat pystyyn. Lähestyessään sheikki Sultania ilon välke kauniilla kasvoillaan Selim tarttui vanhusta käteen ja kohotti sen kunnioittavasti huulilleen ja sitten hän aikoi tervehtiä samaan tapaan toisiakin, mutta nämä eivät sallineet sitä, vaan suutelivat sekä häntä että Abdullahia poskelle.

Pojat saivat istua kunniapaikoille Sultan ben Alin viereen, ja sitten Selimiä pyydettiin kertomaan seikkailuistaan. Tämä kertoikin lyhyesti, mutta selvästi kaikista tapahtumista, eikä hänellä koskaan ollut ollut sen tarkkaavaisempia kuuntelijoita.

Arabien vilkkaat ja osaaottavat huudahdukset ilmaisivat pojille, että he nyt vihdoinkin olivat ystävien parissa. Kalulua ylistettiin suuresti, ja Sultan ben Ali lausui sen otaksuman, että poika luultavasti oli murhattu tai viety vankeuteen ja orjuuteen.

Pian tarjottiin niin runsas ateria, että nälkäiset pojat aivan hämmästyivät ja erityinen vati oli varattuna Simballe, Motolle ja Nianille, jotka myös kutsuttiin sisään. Kaikkien kädet valeltiin vedellä, ja kun Selim ja Abdullah näkivät suuret riisi- ja lihavadit, huokasivat he tyytyväisinä. Sultan laski heidän eteensä parhaat palat, ja pojat pakotettiin syömään niin paljon makeisia ja kakkuja ja hunajaa, että he lopulta kieltäytyivät enempää syömästä.

Seuraavana päivänä heidät vietiin kaikkien Taborassa, Kwiharassa ja Marorossa asuvien arabien luo vieraskäynneille ja kaikkialla heidät otettiin sydämellisesti vastaan ja kutsuttiin kesteihin, jotka seurasivat toinen toistaan niin tiheästi, että pojat kuukauden kuluttua olivat aivan pyöreäposkiset eikä kummassakaan näkynyt enää niiden seikkailujen ja kärsimysten jälkiä, joita he olivat saaneet kestää.

Oltuaan kaksi kuukautta Unyanyembessä pojat jatkoivat matkaa Soud ben Saydin kanssa, joka kuljetti suurta karavaania rannikolle. Sultan ben Ali ja monet muut arabit saattoivat heitä jonkun matkaa ja erosivat sitten alakuloisina heistä toivottaen heille kaikkea hyvää elämän varrelle.

Kolme kuukautta myöhemmin he kulkivat enemmittä seikkailuitta hedelmättömän Ugogan halki, ja saapuivat sitten kitkerän veden -- Marenga M'kalin -- ystävälliseen erämaahan sivuuttaen seuraavana päivänä Usagaran keitaat.

Kymmenen päivää myöhemmin he tulivat Makatatasangolle, ja pystyttivät viikkoa myöhemmin leirin Simbamwennin, Jalopeurankuninkaan kaupungissa, joka erikoisesti oli jäänyt poikien mieleen Nianin ja Isan ikävän kohtauksen vuoksi. Isa paran, joka oli nyt kuollut!

Levättyään kaksi päivää Simbamwennissa jatkoi karavaani marssiaan, ja seitsemäntenäkymmenentenä päivänä lähtönsä jälkeen Unyanyembestä näkivät ystävämme Bagamoyon takaisilta kukkuloilta Sansibaria ympäröivän meren ja sen ikuisesti hymyilevän pinnan, ja heidän mielensä olivat niin liikuttuneet, etteivät he voineet sanoilla tulkita tunteitaan. He nauttivat tästä näöstä kunnes se katosi, kun he laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas ja saapuivat merikaupunki Bagamoyon lehtojen ja puutarhojen kautta sen kaduille, missä heitä tervehdittiin niinkuin ainakin pitkämatkaisia matkamiehiä iloisin huudahduksin, hymyilevin katsein ja sydämellisin kädenpuristuksin.

Jo seuraavana päivänä Soud ben Sayd nousi nuorien ystäviensä ja koko karavaanin kera kahteen purjealukseen. Ankkurit nostettiin, purjeet levitettiin ja laivat soljuivat myötätuulessa salmen poikki, joka erottaa Sansibarin mannermaasta.

"Kotia kohti! Miten ihanaa!" huudahti Selim ihastuneena ja syleili tunteittensa vallassa Abdullahia.

"Kotona! Vihdoinkin kotona!" sanoi Abdullah. "Meillä on ollut monenlaisia kokemuksia, Selim, mutta me olemme oppineet monta terveellistä läksyä. Kiitetty olkoon Allah! Hän on vain koetellut meitä, jotta tulisimme paremmiksi ja puhtaammiksi, ja minä tahdon koettaa hyötyä tästä opistani. Entäs sinä, Selim?"

"Allahin avulla minäkin!" Selim vastasi.

"Tiedätkö mikä koranin luku parhaiten soveltuu meihin?" kysyi Abdullah.

"Mikä sitten?"

"Se, jossa puhutaan kirkkaudesta, ja jossa profeetta, jonka nimi olkoon siunattu, sanoo: Auringon helteessä, yön pimeydessä ei Jumalasi ole hyljännyt sinua eikä hän vihaa sinua. Eikö hän nähnyt sinua isättömänä ja äidittömänä ja hoivannut sinua? Eikö hän tavannut sinua eksyttävillä teillä ja johtanut sinua totuuteen? Eikö hän nähnyt sinut köyhänä ja tehnyt sinut rikkaaksi? Sen vuoksi älä sorra isätöntä, älä työnnä luotasi kerjäläistä, vaan julista Herran hyvyyttä."

"Kuinka ihanaa!" sanoi Selim. "Älä sorra isätöntä voi tarkoittaa: älä sorra orjia. Niin, tosia ovat koraanin sanat, ja ylistetty olkoon Jumala, ainoa, ikuinen Jumala!"

"Amen", vastasi Abdullah. "On olemassa vain yksi Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa!"

"Amen", vastasivat nyt Simba ja Moto yhtä haltioituneina hetken onnesta kuin Selim ja Abdullah.

Vihdoin Sansibarin ranta kohosi kuin smaragdi pyöreän safiirin keskeltä, ja matkamiehet tervehtivät suloista saarta iloisin huudahduksin. He lähestyivät yhä lähemmäksi, jokaista yksityiskohtaa tarkattiin ja jokainen tuttu talo veti heidän silmänsä puoleensa. Vihdoin laivat laskivat satamaan, Selim ja hänen ystävänsä lausuivat jäähyväiset Soud ben Saydille ja pyysivät häntä käymään heidän kodeissaan, sitten he laskeutuivat veneeseen ja soutivat rantaan. Kun he astuivat kaupungin katuja pitkin, hohtivat heidän poskensa ja silmänsä loistivat. Vastaantulijat kääntyivät katsomaan heitä, useita tuttujakin he tapasivat, mutta eivät malttaneet -- näin lähellä kotia -- pysähtyä keskustelemaan heidän kanssaan, vaan astuivat nopeasti arabi-, hindu- ja neekerikorttelien läpi ja sillan poikki ja saapuivat pian rikkaitten arabialaisten puutarhojen keskelle. Päästyään kaupungin ulkopuolelle he alkoivat juosta, mutta lähellä kotiaan he hiljensivät vauhtiaan kalpeina ja liikuttuneina.

Äkkiä huusi Abdullah:

"Tuossa, Selim, on minun kotini!"

Selim seurasi ystäväänsä ovelle, syleili häntä vielä kerran ja pyysi häntä pian tulemaan luokseen, sitten hän Simban, Moton ja Nianin seuraamana kiiruhti omaa komeaa kotiaan kohti.

Hän näki mangopuut, oranssilehdot, kaneelipuut ja solakat ryytineilikkapensaat. Pian asuinrakennuskin kohosi suurena ja valkeana puiden välistä. Hän näki ristikkoikkunat, joista hän usein oli uneksinut Afrikan erämaissa ja pienen temppelin, jonka hänen isänsä Amer oli rakennuttanut. Hetkeksi hänen katseensa kiintyi mereen ja rantaan, jossa hänen isänsä ja tämän ystävät niin usein olivat istuneet ja katselleet laineiden leikkiä, ja sitten hän hyökkäsi portista sisään, kiiruhti pihan poikki, veistetystä ovesta sisään, portaita ylös ja suoraan haaremiin, jossa näki naisen ristikkoikkunan ääressä katselevan ulos. Se oli Amina, hänen äitinsä! Amina kohotti katseensa ja näki poikansa, Selimin, joka oli palannut kotiin neekerien maasta!

On mahdoton sanoin kuvata äidin ja pojan iloa, kun he nyt saivat syleillä toisiaan pitkän eron jälkeen. Ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi Selim kävi istumaan äitinsä viereen ja alkoi kertoa hänelle synkkää tarinaa suruista ja kärsimyksistä, vaivoista ja pettymyksistä, monista ihmeellisistä seikkailuista ja vieläkin ihmeellisemmästä pelastuksesta sekä Kalulusta, hänen rohkeudestaan, uhrautuvaisuudestaan ja uskollisuudestaan. Äiti puolestaan kertoi mitä kärsimyksiä hänellä oli ollut näinä kahtena vuonna. Selimin setä oli tahtonut ostaa maatilukset Amerin poissaollessa, mutta siihen ei Amina ollut suostunut.

Kaikki oli käynyt hyvin, ja Selim oli nyt hyvin rikas. Saatuaan lisäksi Leilan myötäjäiset hän saattoi lukeutua erääksi saaren rikkaimmista miehistä. Mutta Amina pyysi, ettei Selim ajattelisi vielä naimista, hänhän oli vain kahdeksantoista vuoden vanha -- vain poika -- ja Selim lupasi sen hänelle.

Kolmantena päivänä kotiintulonsa jälkeen Selim lähti isännöitsijänsä, rehellisen muhamettilaisen hindun kanssa kaupunkiin ostamaan vaatteita uskollisille palvelijoilleen ja heidän perheilleen. Simba, Moto ja Niani seurasivat mukana. Matkan varrella hän pistäytyi Abdullahin kotiin pyytääkseen ystäväänsä mukaansa.

Hän käväisi myöskin entisten leikkitovereittensa luona, jotka ottivat hänet ilomielin vastaan, ja kaikki halusivat kuulla hänen kertovan, miten paljon hän oli saanut kärsiä orjuudessa ja miten hän oli päässyt sieltä vapaaksi.

Kaupungilla kulkiessaan saapui Selim sattumalta ystäviensä kera orjamarkkinoille, missä joukottain onnettomia olentoja myytiin eniten tarjoaville. Ostajia oli paljon -- voimakkaita, komeita arabeja, varakkaita sekarotuisia arabeja sekä aina Intiasta saakka tulleita muhamettilaisia, jotka kaikki tarkasti tutkivat kaupan olevaa "tavaraa". Siinä oli kumpaakin sukupuolta, kaiken ikäisiä, puolialastomia ja kokonaan paljaita. Tuskin ainoakaan näytti terveeltä, useimmat olivat nälistyneitä ja heikkoja. Viime aikoina oli tuotu suurin joukoin orjia Kilwasta, Mombasahista, Whindestä, Saadanista ja Bagamoyosta. Kaikki olivat livahtaneet englantilaisten risteilijöiden ja englantilaisten agenttien käsistä. Mutta täällä he seisoivat sen talon ikkunoiden alla, jonka katolla liehui Englannin lippu nuo onnettomat olennot, surkein "ihmiskarja", jonka yli aurinko koskaan on paistanut.

Selim tunsi inhoa katsellessaan tuota näytelmää ja aikoi juuri poistua paikalta, kun hän tuli luoneeksi katseensa orjaan, jota juuri myytiin.

Kalpeana ja poissa suunniltaan hän kuiskasi tovereilleen:

"Pian, tätä tietä, kiiruhtakaa Allahin tähden!" ja hän veti muut mukanaan huutokaupanpitäjän silmien alta. He pysähtyivät uteliaitten ryhmän taakse.

"Mikä nyt, Selim?" Abdullah kysyi. "Oletko sairas?"

"Sairasko! En. Mutta näettekö orjaa, joka juuri aiotaan myydä?"

"Näemme", vastasivat kaikki.

"Niin totta kuin Allah on taivaassa, tuo orja on minun veljeni Kalulu!"

"Kalulu!" huudahtivat he hämmästyneinä.

"Niin, Kalulu!"

"Wallahi, hän se on!" huusi Moto liikuttuneena. "Täällä ei ole ketään muuta -- ei arabia eikä afrikkalaista -- joka pitäisi päätään niinkuin hän. Se on watutalaisten kuningas! Sen minä voin vannoa!" Näin sanoen hän aikoi kiiruhtaa paikalle Simban seuraamana, mutta Selim huusi: "Allahin tähden, älkää liikahtako paikaltanne!"

"Minkä vuoksi? Eihän hän ole orja!" huusi Simba. "Arabialainen karavaani ryösti hänet keskellä yötä, siksi että sen johtajat pelkäävät päivän valoa aivan kuin varkaat. Moto, sinä olit oikeassa, ja minä hakkaan sen varkaan pään poikki, vaikka Sansibarin sulttaani sitä ennen hakkaisi minun pääni poikki. Anna minun mennä, Selim!"

"Hiljaa, Simba!" sanoi isännöitsijä. "Sinä vedät ihmisten huomion meidän nuoreen herraamme. Minä ymmärrän, mitä Selim toivoo. Hän tahtoo, että ostat tuon orjan. Oi, Afrikka on opettanut sinut viekkaaksi!"

"Niin, mene sinä", Selim sanoi. "Tarjoa mitä hyvänsä, vaikkapa tuhatta dollaria, mutta älä anna häntä kenellekään muulle. Me odotamme sinua täällä."

"Älä ole huolissasi. Sinä et ole huomannut erästä asiaa, Selim. Minä tiedän saavani hänet hyvällä hinnalla. Etkö näe, että hänellä on käsiraudat? Hän kuuluu vaarallisiin. Ole varuillasi, Simba, niin että huomaat, kun annan sinulle merkin. Sitä ennen et hievahda paikaltasi, mutta kun minä nyökkään, astut esiin ja tartut häneen. Kun olen maksanut hänestä rahat, on hän Selimin orja. Ja sinä, Selim, sekä te muut, pitäkää Simbaa silmällä, ettei hän pilaa suunnitelmaani. Ymmärrättekö?"

"Kyllä", vastasivat toiset.

Piilopaikastaan he näkivät isännöitsijän astuvan esiin ja asettuvan ostajien pariin ja kuulivat huutokaupanpitäjän, voimakkaan miehen, jolla oli turbaani päässä, huutavan kovalla äänellä:

"Halloo, arabit, Sansibarin pojat ja rikkaat miehet, katsokaa tänne! Tässä on erinomainen orja Ututasta. Hän sanoo olevansa Ututan kuningas (eräs katselijoista naurahti). Ja kuninkaat ovat kalliita. ('Heistä tulee huonoja orjia!' huusi Selimin isännöitsijä.) Tämän pojan hinta kohoaa korkealle. ('Sitä se ei tee', huomautti isännöitsijä.) Katsokaa häntä tarkasti. Huomatkaa hänen silmänsä, ne ovat kuin elävää tulta. Katsokaa pään asentoa. Katsokaa hänen jäseniään, ne ovat notkeat ja kaunismuotoiset kuin varsan. Katsokaa hänen rintaansa, siinä vasta on keuhkot, jotka kelpaavat kovaan työhön. ('Työhön ei niistä ole, mutta erinomaiset juostessa', sanoi Selimin isännöitsijä.) Katsokaa hänen hampaitaan. Avaa suusi, poika! Etkö tottele, koira! Tästä saat! (Kauppias töytäisi häntä.) Katsokaa hänen hiuksiaan! Ne ulottuvat pitkälle selkään. Tällaista orjaa ei koskaan vielä ole nähty näillä markkinoilla. Tehkää tarjous, arabit. Te rikkaat miehet, jotka tarvitsette orjaa, tarjotkaa jokin summa parhaasta orjasta, mitä Sansibarissa koskaan on nähty."

"Mutta sanokaahan, miksi hänellä on käsiraudat? Onko hän yrittänyt murhata herransa? Ja miksi hänellä on kaulavanne? Onko hän yrittänyt karata?" kysyi Selimin isännöitsijä.

"Hiljaa!" huusi kaupittelija. "Tehkää tarjous."

"Kaksi dollaria!" huusi isännöitsijä ivallisesti nauraen.

"Kaksi dollaria! Vain kaksi dollaria! Tästä erinomaisesta orjasta! Katsohan häntä, mies, ja tarjoa sitten sata."

"Viisi dollaria!" huusi toinen. "Viisi dollaria! Viisi, viisi, viisi, viisi, viisi."

"Kuusi dollaria!" huusi isännöitsijä.

"Kymmenen dollaria!"

"Kaksikymmentä dollaria!" tarjosi isännöitsijä.

"Kaksikymmentä dollaria! Kuka tarjoo enemmän?"

"Kaksikymmentäviisi!" huusi toinen.

"Kolmekymmentä dollaria! Hän on enemmänkin arvoinen, mutta hän on oikea paholainen. Näen sen hänen silmistään."

"Kolmekymmentä, kolmekymmentä, kolmekymmentä. Eikö kukaan tarjoa enempää? Hän on enemmän arvoinen. Tarjotkaa enemmän, arabit! Kolmekymmentä, kolmekymmentä. Ensimmäisen toisen -- kolmannen kerran." Ja huutokaupan pitäjä nyökkäsi päätä isännöitsijälle, joka astui esiin ja laski kolmekymmentä dollaria kullassa. Toinen pisti ne taskuunsa ja sanoi nauraen:

"Tämä orja tappaa sinut ensi kerran nähdessään sinun nukkuvan. Varo häntä. Olisin pahoillani, jos jonakin päivänä saisin kuulla, että hän on leikannut kaulasi poikki."

"Älä ole levoton minun tähteni. Olen nähnyt hurjempien kesyttyvän. Irrota vanne hänen kaulastaan ja vapauta hänen käsiraudoista."

"Oletko hullu?" kysyi huutokaupanpitäjä.

"En lainkaan, vapauta hänet vain kahleistaan!" vastasi isännöitsijä.

Kaulavanne avautui ja käsiraudat olivat juuri putoamaisillaan maahan, kun isännöitsijä nyökkäsi päätään Simballe, joka hyppäsi kuin jalopeura kansanjoukon läpi ja samassa, kun käsiraudat kilahtivat maahan, lausui syvällä äänellään taikasanan:

"Kalulu!"

Orja, joka seisoi yhä lavalla, kääntyi kuullessaan tuon sanan. Hän näki Simban tutut kasvot, sekä hänen takanaan kaksi hienosti puettua arabialaispoikaa, joita hän ei tuntenut, mutta Moto ja Niani olivat hänelle hyvinkin tutut. Hän horjahti ja olisi kaatunut maahan, jolleivat Simban vahvat käsivarret olisi tarttuneet häneen, nostaneet hänet alas lavalta ja kantaneet hänet arabialaispoikien luo.

"Kalulu, etkö tunne Selimiä?"

Hämmästynyt Kalulu tarkasteli hetken aikaa Selimin kasvoja. Hän näki hänen hymyillen astuvan häntä kohti, ja Kalulu syöksyi hänen luokseen. Siten ystävykset olivat tavanneet toisensa jälleen monen kuukauden eron jälkeen. Abdullah ja kaikki muut saivat myös osansa syleilystä läsnäolevien suureksi hämmästykseksi. He eivät voineet ymmärtää, mitenkä arabit saattoivat alentua syleilemään orjaa, joka pari hetkeä sitten oli ollut kahleissa ja tullut myydyksi kolmestakymmenestä dollarista.

Mutta ystävämme eivät välittäneet läsnäolevien huomautuksista ja ihmettelystä, vaan menivät suoraan erääseen puotiin, jossa myytiin valmiita vaatteita. Arabialainen paita heitettiin Kalulun hartioille, valkea vaate käärittiin hänen päänsä ympärille, ja Kalulu oli kuin muuttunut. Selim antoi sittemmin käskyn isännöitsijälle hankkia komea arabialainen puku Kalulua varten.

"Parin päivän kuluttua", sanoi Selim Kalululle, "olet yhtä hyvin puettu kuin mikä arabi tahansa Sansibarissa, mutta nyt tahdon näyttää sinulle äitini ja kotini. Kun olemme päässeet kaupungin ulkopuolelle, voit kertoa meille tarinasi."

Ja Kalulu kertoi, miten hän oli joutunut arabien leiriin ja miten hänet oli petollisesti vangittu ja pantu kahleihin.

"Alussa tein hurjaa vastarintaa, mutta he löivät ja pitelivät minua niin pahoin, että olivat vähällä ottaa minut hengiltä. Samana yönä me lähdimme kulkemaan ja olimme vain öisin liikkeellä, kunnes saavuimme Unyanyembeen, jossa meitä säilytettiin pimeässä huoneessa. Parin päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, joka päättyi meren rantaan. Meidän saavuttuamme tähän saareen, pani arabi minut peltotyöhön, mutta he eivät saaneet minua tekemään työtä. He löivät ja piiskasivat minua joka päivä, mutta minä en tahtonut tehdä työtä, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei hän tullut minun kanssani toimeen, lähetti hän minut useiden muiden mukana myytäväksi. Siinä minun tarinani."

"Tiedätkö, että sinä olet minun orjani, Kalulu? Mutta kun minä olin sinun orjasi, annoit sinä minulle vapauden ja suojelit minua tekemällä veljesliiton kanssani. Nyt minä teen saman sinulle. Sinä olet vapaa ja minä olen sinun veljesi, ja minun äitini on sinun äitisi", sanoi Selim.

"Ja minun myöskin", sanoi Abdullah. "Selim ei saa pitää sinua yksin omanaan. Äitini haluaa nähdä sinut. Tässä on hänen kotinsa, käy sisään."

Selim ja Kalulu seurasivat hänen mukanaan portaita ylös, ja kun he olivat riisuneet tohvelit jalasta, saattoi Abdullah heidät suureen saliin. Sen seiniä pitkin kulki komea sohva, joka oli päällystetty kallisarvoisella silkillä, jommoista Kalulu ei ollut unissaankaan nähnyt, ja lattialla oli paksuja persialaisia mattoja.

"Niin, Kalulu, minun kotini ei ole yhtä komea kuin Selim," sanoi Abdullah, "mutta se on parempi kuin useammat muut arabialaiskodit. Odota hetken aikaa, niin käyn hakemassa äitini."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Abdullah palasi äitinsä kanssa, jonka kasvot olivat ohuen hunnun peitossa. Mutta kun hän näki, että vieras oli vain nuori poika, heitti hän harson silmiltään, astui hänen luokseen ja kiitti häntä suloisella äänellä. Hän pyysi Kalulua pitämään tätä kotia omanaan ja oleskelemaan siellä milloin ikänä Selim vain saattoi luopua hänen seurastaan. Ja sitten hän poistui jälleen omaan huoneeseensa.

"Sinä näet, Kalulu, että meidän naisillamme on toiset tavat kuin sinun heimolaisillasi", sanoi Abdullah äidin mentyä. "Jos olisit täysi-ikäinen mies, et koskaan olisi saanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta sinä olet jo siksi suuri poika, että äitini arasteli sinuakin. Mutta minä puolestani tahdon vielä painostaa hänen sanojaan: tule varhain tai myöhään, kaikki mitä me omistamme on sinun omasi."

"Nyt et saa pitää Kalulua kauemmin luonasi, Abdullah, mutta seuraa meidän mukanamme minun äitini luo", sanoi Selim.

"Ei, Selim, veljeni Kalulu syököön ensin minun luonani, sitten käymme kaikki yhdessä sinun kotiisi."

"Meidän päivällisateriamme on valmis. Minä tahdon, että Kalulu tapaa minun äitini. Tule, Abdullah, meidän kanssamme, me palaamme sinun luoksesi illalliselle."

Kun Abdullah huomasi, ettei Selimillä ollut rauhaa jäädä antoi hän myöten, joskin se soti arabialaista tapaa vastaan. Hän lohdutti itseään sillä, että he palaisivat illalla takaisin hänen kotiinsa ja ilmoitettuaan siitä äidilleen hän seurasi Selimin ja Kalulun mukana. Simba, Moto ja Niani odottivat oven ulkopuolella, ja kaikki lähtivät nyt yhdessä Selimin kotiin.

Jos Abdullahin koti oli jo tehnyt suuremmoisen vaikutuksen Kaluluun, niin ihmetteli hän vieläkin enemmän Selimin komeaa asuntoa. Pihamaan loistavan valkea marmori, puhtaus ja järjestys, joka vallitsi kaikkialla, hyvin puetut orjat, jotka avuliaina kiiruhtivat heitä vastaan, leveät portaat, veistetyt ovet ja suuri eteishalli, kaikki tuo saattoi nuoren päällikön aivan hengästyneeksi ihmetyksestä. Hänen katseensa etsi Simbaa ja Motoa, mutta hän huomasi, että he olivat pysähtyneet ovelle. Heidän ei ollut lupa astua ylempään kerrokseen, jonne hänet nyt vietiin, ja Kalulun mieli tuntui hiukan levottomalta.