Part 17

Vanhin näistä, rokonarpinen ukko, jolla oli pienet silmät ja bambukeppi kädessä, puhutteli häntä kysyen kuka hän oli, mistä hän tuli ja miksi hän oli yksin metsässä, ja Kalulu vastasi hymyillen ja huonolla kisawilin murteella, jota rannikkoheimot puhuivat, toivoen että ukko osoittaisi hiukan iloa nähdessään hänet. Miehet keskustelivat taaskin yhdessä, ja rokonarpinen, joka oli puoleksi neekeri, puoleksi arabi, kävi istumaan ja käski Kalulun istua viereensä. Tämähän oli ystävyydenosoitus, ja Kalulu kysyi viattomasti: "Oletteko te arabeja?"

"Tietysti, Misallah. Keneksi muuksi sinä meitä luulit?" vastasi rokonarpinen.

"En tiedä, en ollut aivan varma asiasta." Ja Kalulu katseli nyt turvallisemmin ympärilleen. Leirin yhdessä nurkkauksessa hän näki joukon orjia, jotka olivat lujasti köytetyt toisiinsa. Heidän oli mahdoton karata, tuumi hän. Ei edes Simba olisi voinut katkoa noita kahleita eikä murtaa niitä vahvoja lukkoja, joilla kaulavanteet olivat suljetut.

Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun aivan äkkiarvaamatta kymmenkunta miestä tarttui häneen ja riisti aseet häneltä. Joukko orjia astui esiin, kaulavanne ojennettiin johtajalle, joka sovitti sen Kalulun kaulaan, lukitsi sen lukolla ja tarkasteli sitten vankiaan. Hän nyökkäsi päätä miehille, jotka olivat pidelleet kiinni vangista. Nämä päästivät hänet irti nuorukainen kohosi pystyyn ja vanki ja hänen herransa katselivat toisiaan.

"Ettekö te sanonut olevanne arabeja?"

"Kyllä, arabeja me olemme", sanoi johtaja nauraen Kalulun typeryydelle.

"Mutta jos te olette arabeja, mitä tämä väkivalta silloin merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinä olet minun orjani."

"Orja? Minäkö?"

"Juuri niin, ja ainakin viidenkymmenen dollarin arvoinen Sansibarissa."

"Minäkö orja! Tunnetteko Selimiä?"

"Selimiä? Mitä Selimiä? Minä tunnen montakin sen nimistä."

"Minun Selimiäni. Valkeaa arabialaispoikaa, joka on yhtä suuri kuin minä."

"Mikä hän sitten on?"

"Hän on minun veljeni."

"Sinun veljesi! Valkea arabi sinun veljesi. Pakanan koira!"

"Me olemme tehneet veljesliiton. Minä olen watutalaisten kuningas."

"Sinäkö watutalaisten kuningas! Ha, ha, haa! Kuninkaita meillä on täällä yllin kyllin. Näetkö tuota naista? Hän on kuningatar Uwembassa. Me myymme ainoastaan kuninkaita. Vaikkapa olisit kaikkien paholaisten kuningas ja kaikkien arabialaisten Selimien veli, niin olet sittenkin minun orjani vieläpä kaunein ja komein, mitä minulla koskaan on ollut. En myy sinua alle sadan dollarin. Wallahi! Kas niin, mene nyt! Miehet, viekää hänet pois! Me lähdemme nyt matkaan."

"Mutta kuule minua, päällikkö, minä en ole sinun orjasi. Anna minun mennä. Simba ja Moto suuttuvat sinuun, jos pidätät minut täällä. Anna minun mennä, anna minun palata leiriimme. Se on aivan lähellä."

"Ole vaiti! Ei sanaakaan enää! Sinä olet minun orjani. Arabit osaavat kyllä kohdella orjia. Pahoille orjille on meillä puuies ja kahleet. Ole järkevä ja vaikene. Saat kulkea Sansibariin kaulavanteessa, ja jos olet itsepintainen, panemme ikeen niskaasi. Lörpötteleviä orjia varten on meillä piiska. Ole järkevä, sanon minä. Ajakaa heitä eteenpäin, miehet."

Veri nousi Kalulun päähän, hän oli aivan suunniltaan. Hän hyökkäsi roiston kimppuun ja koetti murskata hänen päänsä kahleillaan, ja varmaan olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut tekemisissä viekkaitten ja viisaitten miesten kanssa, jotka tiesivät, miten voimakkaita vastapyydystetyt orjat ovat. Ennenkuin Kalulu oli ennättänyt lyödä johtajaa muuta kuin kolme kertaa, oli hän potkittu ja lyöty melkein kuoliaaksi. Sen jälkeen seurasi johdonmukainen pahoinpitely, jollaiseen vain sekarotuinen arabi voi pystyä. Kalulu tappeli vastaan kaikin voimin, niin että kuudella miehellä oli täysi työ pitää häntä aisoissa. Kun rangaistus oli suoritettu, sai hän viimeisenä orjarivissä marssia Unyanyembeä kohti.

Arabit aikoivat suorittaa iltamarssin, "tirikesan", joksi he sitä nimittivät, päästäkseen seuraavana päivänä ennen päivällistä järven rannalle, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän leiripaikaltaan. Leirinsä he olivat pystyttäneet kauaksi tiestä, ja ellei savu olisi antanut heitä ilmi, ei Kalulu koskaan olisi tavannut heitä. Kun tulet olivat sammutetut, ei kukaan olisi voinut aavistaakaan, että seudulla oli ollut orjanpyydystäjiä tai että Kalulua oli kohdeltu noin väkivaltaisesti.

Mikä äkillinen muutos! Kalulu oli eronnut arabialaisleiristä ja yhtynyt toiseen. Edellisessä häntä rakastettiin, kunnioitettiin, jumaloitiin, jälkimmäisessä hän oli kahlein kytketty orja, piiskattu koira! Toisessa leirissä arabit olivat hyviä, ystävällisiä, veljellisiä, toisessa rosvoja, orjienpyydystäjiä, roistoja. Tuolla hänen oma mielensä oli täynnä rakkautta ja ihailua, täällä sitä vastoin mitä katkerinta vihaa.

Kun häntä jo orjuuden ensi päivänä kohdeltiin näin julmasti, niin kuinkahan paljon hän saisikaan kärsiä, ennenkuin hän saapuisi Sansibariin? Ja kuinka hän voisi tulla toimeen Sansibarissa kaulavanne kaulassaan? Loppuisiko tämä kurjuus koskaan? Vai täytyikö hänen ikiajoiksi sanoa jäähyväiset vapaudelle ja ystävyydelle? Eikö hänellä ollut mitään toivoa enää?

Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän kulki jäykkä vanne kaulassaan ja kalisevat kahleet käsissään, pitkä orjien rivi edessään ja kovasydämiset ihmisrosvot takanaan.

Kalulu parka! Sinä olet vain yksi niistä monista tuhansista ja jälleen tuhansista onnettomista miehistä, naisista ja lapsista, jotka ovat kulkeneet tätä kärsimyksen tietä, joiden hurjia, uppiniskaisia ajatuksia ei koskaan kukaan ole tulkinnut, joiden toivottomia katseita ei kukaan ole nähnyt eikä hiljaisia rukouksia kuullut. Mutta astu sinä eteenpäin, kärsi orjuuttasi, niinkuin tuhannet ennen sinua! Me kohtaamme sinut vielä!

VIIDESTOISTA LUKU.

"Emmekö koskaan enää saa nähdä Kalulua?" -- Marssi Unyanyembeen. -- Vihdoinkin ystävien parissa. -- Jalopeurakuninkaan kaupunki. -- Kotona jälleen. -- Selim syleilee äitiään. -- Kalulu löytynyt. -- Orjamarkkinat. -- Paljonko Kalulu maksaa? -- Kalulu jälleen ystäviensä parissa. -- Esitetään Abdullahin äidille. -- Oma Kaluluni!

Aurinko oli mennyt mailleen ja pimeys laskeutunut maahan. Simba seisoi levottomana pienen leirin ovella, sillä Kalulu ei ollut vielä palannut takaisin. Ja sisällä leirissä toiset kuuntelivat yhtä jännittyneinä vähintäkin askelten ääntä.

"Mitähän pojalle on tapahtunut? Luuletko, että hän on eksynyt, Moto?" kysyi Simba.

"En luule, Kalulu ei voisi eksyä, vaikka hän yrittäisikin. Hän on tappanut jonkun elukan ja palaa laahaten mukanaan suurta lihataakkaa. Kalulu tietää, miten metsänriistaa on ammuttava."

"Minä olisin toivonut, ettei hän olisi lähtenyt lainkaan", sanoi Selim. "Kovin ikävä, jos hänelle olisi tapahtunut jotain ikävää, kun olemme siksi lähellä ystäviämme."

"Miten hänelle voisi tapahtua jotakin ikävää? Vaikkapa hän kohtaisi jalopeuran tai leopardin, niin kyllä hän niistä suoriutuisi. Puita on yllin kyllin, joihin hän voi kiivetä, ja tahtoisinpa nähdä apinan, joka kiipeäisi sen ketterämmin kuin hän", sanoi Moto.

Mutta yö pimeni yhä, ja ystävien levottomuus eneni.

"Mitä tietä hän meni, tiedätkö sinä, Moto?" Simba kysyi.

"Luullakseni hän läksi Unyanyembeen vievää tietä myöten, mutta mahdollisesti hän meni myös metsään. Jos hän löysi metsänriistan jälkiä, niin ei hän suinkaan pysähtynyt tielle, vaan seurasi niitä", vastasi Moto.

"Minä menen häntä etsimään? Tahdotko tulla mukaan? Pojat voivat pitää tulta vireillä, niin ettemme eksy leiristä", sanoi Simba.

"Miten levoton sinä olet, Simba! Etkö tiedä, ettemme yön aikana voi tehdä mitään? Jos meillä olisi pyssy, niin voisimme antaa sillä merkin, nyt me vain väsyttäisimme itsemme emmekä hyödyttäisi ketään tässä pimeydessä. Jos Kalulu on joutunut kauaksi seuratessaan antiloopin tai jonkin muun eläimen jälkiä, osaa hän viettää yötä taivasalla. Hän voi nukkua puun oksalla, ontossa puussa tai metsäkarjun pesässä yhtä hyvin kuin leirissäkin. Meidän on parasta nukkua nyt leirissä, ja huomenaamulla me lähdemme eri suuntiin häntä etsimään ja huudamme häntä niin, että koko seutu kajahtaa."

"Sinä olet minua viisaampi, Moto, mutta kovaa tämä on. Jos hänelle tapahtuu jotakin pahaa, niin syytän siitä aina itseäni, kun olin niin typerä enkä pitänyt parempaa huolta pojasta. Olen pahoillani, etten pakottanut häntä jäämään leiriin. Tunnen, että onnettomuus on tapahtunut. -- Niin, jääkäämme tänne aamun sarastukseen saakka, ja Allah auttakoon meitä, jotta löydämme hänet!"

"Amen", vastasivat arabialaispojat hartaina.

Aamun sarastaessa Simba herätti ystävänsä. Hän ei ollut nukkunut rahtuistakaan, vaikka hän oli käynyt pitkäkseen. Sykkivin sydämin ja jännittynein mielin hän oli kuunnellut jokaista ääntä, joka katkaisi hiljaisuuden. Kevyt aikainen antilooppi, rasahteleva palmunlehti, maahan pudonnut oksa tai hyeenan hiipivät askeleet, kaikki herättivät hänen mielessään toiveen, että Kalulu palasi takaisin.

Simba odotti kärsimättömästi päästäkseen liikkeelle ja saadakseen käyttää vahvoja keuhkojaan. Kun aurinko nousi, kysyi hän Motolta karhealla äänellä, minkä tien hän valitsi.

"Etkö tule koskaan, mies! Meidän täytyy kiiruhtaa. Menetkö etelää vai pohjoista kohti?"

"Mihinkä tahansa", vastasi Moto, "mene sinä etelään, minä menen pohjoiseen, ja sitten käännymme molemmat itään. Meidän täytyy palata päivällisen aikaan, sillä ellei Kalulu ole siihen mennessä palannut eikä kumpikaan meistä ole löytänyt häntä, niin on hän" --

"Mitä, Moto?" keskeytti Selim hänet kovin levottomana. "Älä sano, että hän on hukassa! Meidän täytyy löytää hänet. Minä kuljen Unyanyemben tietä pitkin niin pitkälle kuin voin, ja palaan päivällisen aikaan takaisin."

"Älä lähde leiristä", sanoi Simba. "Minun on melkein mahdoton kestää ajatusta, että Kalulu on kadonnut, mutta jos sinäkin häviät, niin kaikki maailman paha kohdatkoon minua ja vaikka heti paikalla."

"Mutta rakas Simba, nythän on kirkas päivä. En minä voi kadota. Minä pysyttelen vain tiellä. Minä menen itään ja kun olen kulkenut muutaman tunnin tietä myöten, käännyn takaisin ja palaan samaa tietä leiriin. Ehkäpä veljeni Kalulu on haavoittunut ja makaa jossakin odottaen meitä. Ken tietää? Hän on tehnyt niin paljon hyvää minulle, että minunkin täytyy uskaltaa jotain hänen hyväkseen. Minä menen, Simba. Abdullah ja Niani jäävät vartioimaan leiriä."

"No niin, miten tahdot. Sinä olet herra täällä niinkuin muuallakin, missä minä olen. Tule, Moto, lähdetään matkaan."

"Oletko pahoillasi minulle, Simba?" sanoi Selim kiiruhtaen hänen luokseen. "Etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on etsiä häntä? Ajattelehan kaikkea, mitä hän minun hyväkseni on tehnyt? Ole nyt minulle hyvä, niinkuin aina ennenkin, Simba. Anna minun lähteä tarvitsematta tuntea, että olet minulle pahoillasi?"

"Niin, mene sinä, nuori herra, ja olkoon Allah sinun kanssasi. Simba ei tiedä paljonkaan Allahista, mutta etsiessään Kalulua hän rukoilee Allahia suojelemaan sinua. Tule nyt, Moto."

"Allah olkoon sinun kanssasi, Simba, ja sinunkin Moto!" huusi Selim lähtiessään.

"Sinunkin kanssasi!" vastasivat molemmat, ja kaikki kolme lähtivät eri suuntiin.

Abdullah ja Niani kuulivat leiriin ystäviensä toistuvat huudot:

"Kalulu! Kalu-lu! Ka-luuu-luu!", kunnes äänet hävisivät etäisyyteen.

Selim kulki ja kulki eteenpäin huutaen alati kadonnutta ystäväänsä nimeltä.

"Oi Kalulu -- Kalulu -- Kaluluu-luu-u!" kajahti autiolla tasangolla kääpiö-ebenpuiden ja kumipensaiden lomasta. Selim oli saapunut sen takana olevaan metsään, ja taaskin hän huusi Kalulua. Mutta ei vähintäkään jälkeä näkynyt hänestä keskellä tätä kauheaa yksinäisyyttä. Metsä oli hiljaa ja ääneti ikäänkuin ei ketään ihmistä koskaan olisi liikkunut sen pimennoissa. Selim tarkasteli tietä, joka oli sileä ja kova. Joskus hän oli näkevinään paljaiden jalkojen jälkiä, mutta niitä oli niin paljon, etteivät ne voineet olla yhden ihmisen jättämiä. Eikö tämä ollutkin Unyanyembeen johtava karavaanitie?

Kun Selim vihdoin palasi leiriin huutaen yhä Kalulua nimeltä ja saamatta mitään vastausta, oli hänen sydämensä täynnä surua ja levottomuutta, Hieman myöhemmin palasivat myös Simba ja Moto etsittyään kadonnutta yhtä turhaan, ja he alkoivat surra Kalulua kuin kadotettua ystävää ainakin.

Heidän surunsa oli syvä. Selim vuodatti katkeria kyyneleitä, eikä hän voinut karkoittaa mielestään sitä syvää alakuloisuutta, jonka ystävän kohtalo oli jättänyt häneen. Lakkaamatta hän kysyi itseltään, mitähän hänelle oli saattanut tapahtua, mutta ei löytänyt mitään vastausta. Kalulu oli lähtenyt hymyilevänä ja iloisena, nuoruutensa täydessä voimassa. Terävine päineen, jäntevine käsivarsineen, notkeine jäsenineen ja nopsine jalkoineen hän tuntui voittamattomalta. Ja nyt hän oli kadonnut jäljettömiin!

"Jos voit saada minut uskomaan, että tapaamme vielä Kalulun, niin siunaan sinua, Moto", sanoi Selim.

"Minä en sitä ymmärrä. Jalopeura on voinut hyökätä hänen päälleen takaa ja viedä hänet mukanaan -- mutta se ei ole luultavaa. Villit ovat voineet vangita hänet, mutta tässä erämaassa ei kernaasti voi olla ihmisiä. Sinä tiedät, mitä hän jo on saanut aikaan, miten notkea ja nopsa hän on, miten voimakas ja viisas. Hän on oikea metsän poika. Jos vaara ja kuolema on yllättänyt hänet, niin on se tapahtunut kovin äkkiä."

"Entäs mitä sinä luulet, Simba?"

"En tiedä mitään muuta, kuin ettei hän ole täällä, nuori herra, ja ettemme me tiedä, minne nuori päällikkö on joutunut, hän, jonka avutta emme olisi vielä lähimainkaan päässeet näin pitkälle kotia kohti", vastasi Simba ääneensä itkien. Ja hänen kyyneleensä lisäsivät yleistä alakuloisuutta.

"Emmekö me saa koskaan enää nähdä Kalulua?" nyyhkytti Abdullah. Ja sekä hän että Selim muistelivat, miten monta kertaa Kalulu oli pelastanut heidät vaarasta, miten jalo ja hyvä tuo nuori villi oli ollut ja miten suuresti he rakastivat häntä.

"Älkää itkekö noin katkerasti", Moto sanoi. "Ehkei Kalulu ole vielä kadonnut, ehkä hän palaa ikäpuolella. Minä lähden uudestaan häntä hakemaan ja koetan samalla hankkia meille hiukan ruokaa. Älkää heittäkö kaikkea toivoa, kummempaakin on tapahtunut kuin että hän tulisi takaisin."

Pojat ja Simba katsoivat kiitollisina Motoon, joka oli heidän paras metsästäjänsä, ja tämä lähti kulkemaan Unyanyembeen johtavaa tietä myöten.

Hän palasi illalla takaisin antilooppi mukanaan sekä tuoden hämmästyttäviä uutisia.

"Minä kuljin samaa tietä kuin Selim aamulla", kertoi hän, sillä välin kuin Simba ja hän valmistivat ateriaa, "ja saavuin tiheään metsään. Heti sinne tultuani kiintyi huomioni keltaiseen multakasaan, jolla metsäkarju oli peittänyt pesänsä. Minä astuin sen luoja mitä luulette minun siellä nähneen? Pojan jalkojen jäljet, ne olivat pienet ja kapeat, aivan varmaan ne olivat Kalulun jäljet. Hän oli hypännyt kummulle, sillä varpaat olivat syvemmälle painuneet kuin kantapää. Minä koetin seurata jälkiä, mutta pian ne katosivat kokonaan. Kuljin sittenkin edelleen samaan suuntaan ja puolen tunnin kuluttua saavuin leiriin, jossa ei ollut minkäänlaista aitausta, mutta siellä oli palanut tuli, sillä tuhka tuntui vieläkin lämpimältä. Jos Kalulu elää, olen aivan varma siitä, että hän on ollut noiden ihmisten parissa. Mutta ketä he ovat? Rosvojako? Vai wanyamwezejä? Alkuasukkaitako? Vai arabeja? Tämä on erämaata, täällä ei ole ainoatakaan kylää lähiseuduilla. Minne nuo ihmiset ovat menneet?"

"Lähtekäämme etsimään. Seuratkaamme tietä, kunnes saavumme johonkin kylään, jossa voimme tiedustella", huudahti Simba, ja Selim ja Abdullah yhtyivät häneen.

"Malttakaahan, syödään ensin, niin että jaksamme kulkea", vastasi Moto äänellä, josta kävi ilmi, että hän tiesi mitä tahtoi.

Tunnin kuluttua he olivat syöneet vankan aterian ja tuntia ennen auringonlaskua he olivat matkalla Unyanyembeen. Mutta ennenkuin he olivat ehtineet sille leiripaikalle, joka oli herättänyt Moton huomiota, oli jo niin pimeä, että oli parasta asettua yöpuulle.

He koettivat arvata, mitä Kalululle oli tapahtunut. Sitten he muistelivat kuluneiden kuukausien tapahtumia ja puhuivat paljon Kalulusta, hänen herttaisuudestaan, hyvyydestään ja jalomielisyydestään. Paljon ei sinä yönä nukuttu, ja varhain seuraavana aamuna oltiin taas jalkeilla. Kapea polku oli kovaksi tallattu, osittain se kulki aivan suoraan, osittain se kiemurteli monessa mutkassa kuin käärme. Se tuntui matkamiehistämme yhtä loppumattomalta kuin metsäkin. Ei mitään muuta kuin metsää ja metsää ja metsää, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, vain metsää, eikä jälkeäkään viljelyksestä ja ihmisasunnoista. Vain puita, puita, puita. Kaiken lajisia puita, okaisia kaktuksia, keihäslehtisiä aloepuita, orjantappuroita, kumipuita, silkkiäispuita, mimosoja, plataneja, tamarindeja, villejä hedelmäpuita -- mutta ei missään peltoja eikä kyliä.

Seuraavana päivänä metsä harveni ja muuttui puistomaisemmaksi, ja sen jälkeen he saapuivat kalkinväriselle, hedelmättömälle alangolle. Sitten seurasi harvaa metsää, viidakkoa ja taas alankomaata -- mutta ei vieläkään ihmisasuntojen jälkiä. Tuntuipa siltä, kuin ei muita elollisia olentoja olisi ollut koko maailmassa. Mutta raivattu tie jatkui yhä edelleen kiemurrellen mutkaisena tai kulkien suorana kuin nuora pitkät matkat.

Sinä iltana he lepäsivät jälleen leveän joen rannassa, jakoivat liha-annoksensa ja jatkoivat matkaa aamun sarastaessa. Päivällisen aikaan he näkivät viljavainion ja keltaisten tähkien takana kylän. Kun he saapuivat sinne, kohtasivat he sen portilla alkuasukkaita.

"Terveyttä minä toivotan teille, veljet!" huusi Moto.

"Terveyttä, terveyttä teillekin!" kuului vastaus.

"Mikä maa tämä on?"

"Manyara."

"Manyara!" huudahti Moto ihmeissään.

"Niin, ja Ma-Manyara on meidän kuninkaamme."

"Silloin ei ole pitkältä Unyanyembeen?"

"Noin yhdeksän päivän matka."

"Emmekö me kulkeneet vastikään Gombe-joen poikki?"

"Kyllä, jos tulitte Ukonongosta."

"Niin, sieltä me tulimme. Olemme käyneet metsästämässä ja meille sattui onnettomuus. Olemme matkalla Unyanyembeen. Oletteko nähneet karavaanin vastikään kulkevan Unyanyembeen?"

"Emme, emme moneen päivään."

"Terveyttä toivotamme teille, ystävät!"

"Terve, terve!" he vastasivat.

Ystävämme kulkivat edelleen viljeltyjen maitten ohi ja kun he saapuivat jälleen metsään, kääntyi Moto taakseen ja sanoi:

"Kalulu on kadonnut!"

"Kadonnut! Oi, Moto! Emmekö me koskaan enää tapaa häntä?"

"Pelkään pahoin, ettemme tapaa. Luulin tuon karavaanin olleen arabialaisen. Mutta jos niin olisi ollut laita, olisi se kulkenut tätä tietä, ja silloin kylän väki olisi nähnyt sen. Mutta nyt luulen, että ne ovat olleet rosvoja. Minne he ovat menneet? Mistä he tulivat? Olivatko he wazavilalaisia vai wanyamwezilaisia? Arabeja he eivät olleet, sillä siinä tapauksessa he olisivat kulkeneet tätä tietä. Me olemme joutuneet jo liian kauaksi voidaksemme kääntyä takaisin, ja me saisimme etsiä Kalulua vuosikausia eri heimokuntien parista löytämättä häntä sittenkään. Rosvot tappavat kaikki vangit, jotka joutuvat heidän käsiinsä, jolleivät he voi tehdä heitä orjikseen. Eikä heitä näe koskaan. Niitä on kaikkialla -- mutta ei missään, kun haluaa nähdä niitä! Ei, Kalulu on kadonnut, ja jollemme itse tahdo joutua hukkaan, täytyy meidän jatkaa matkaa Unyanyembeen."

Tämä oli kova isku arabialaispojille ja Simballe, jotka olivat olleet varmasti vakuuttuneet siitä, että he löytäisivät ystävänsä, ja nyt he muitta mutkitta saivat kuulla, että hän oli kokonaan kadonnut.

"Oi, Kalulu!" sanoi Selim. "Minulta hän ei ole kadonnut. Minun muistissani ja sydämessäni säilyy hänen kuvansa sellaisena kuin tunsin hänet, tuon parhaan ja jaloimman nuorukaisen, jolla oli ylpeä mieli, vilkas luonne ja lämmin sydän. Kuolemaani saakka muistan häntä uskollisimpana ja hellimpänä veljenäni."

"Minäkin säilytän hänet muistissani", sanoi Abdullah. "Kertokaamme hänestä äideillemme, jotka eivät koskaan olisi saaneet nähdä meitä, jollei Kalulua olisi ollut, ja he siunaavat häntä. Hänen nimensä ei koskaan kuole, ja aina kun kuulen häntä mainittavan, tahdon rukoilla Allahia, että minusta tulisi hänen kaltaisensa. Kalulun tähden tahdon kohdella hyvin kaikkia niitä mustia, jotka nimittävät minua herrakseen."

"Ja minä lupaan", Selim sanoi, "että veljeni Kalulun vuoksi en koskaan osta itselleni orjaa. Ja kun minä kuolen, saavat kaikki orjani vapautensa. Ei kenenkään minun palveluksessani olevan mustan tarvitse valittaa sitä, että tapasin Kalulun Afrikassa. He saavat iloita sen johdosta ja kiittää Kalulua siitä, että heitä tästä lähtien kohdellaan hyvin minun talossani."

"Allah olkoon teidän kummankin kanssa!" huudahti Simba. "Jos kaikki arabit olisivat teidän kaltaisianne, olisivat arabit rakastettuja pakanoitten parissa."

"Niin, se on varmaa", sanoi Moto, "eikä meidän heimoomme kuuluvia ihmisiä ostettaisi kuin lampaita ja vuohia eikä ajettaisi piiskoilla ja kepeillä markkinoille myytäväksi. Joka ainoa päivä arabit tekevät suurta vääryyttä tässä maassa, eikä ihme, että alkuasukkaat kohtelevat heitä pahoin, kun he saavat heidät käsiinsä. Tifum kohteli Selimiä ja Abdullahia julmasti siksi, että hän oli kuullut, että heidän kansalaisensa kohtelivat mustia samalla tavalla. Sinä ja minä, Simba, emme olisi sellaisia kuin olemme, jos joku muu kuin sheikki Amer ben Osman olisi ollut herramme."

"Se on totta, Moto", sanoi Simba. "Emmekä me olisi nyt matkalla Sansibariin, jos jalon Amerin poika olisi toisenlainen kuin hän on. Selim herra on paras arabi koko maailmassa. Mutta kiiruhtakaamme nyt Unyanyembeen ennenkuin mitään pahaa tapahtuu Selimille ja Abdullahille, sillä silloin ei meillä enää olisi mitään ilon syytä."

Moto hätkähti ajatellessaankin sitä mahdollisuutta että jotain pahaa voisi tapahtua hänen nuorelle herralleen, ja kiiruhti eteenpäin, kunnes he saapuivat tasangolle, jossa hän lähti etsimään heille ruokaa, ja saikin seepran kaadetuksi.

Kesti kuitenkin kaksi viikkoa, ennenkuin he saapuivat Unyanyembeen. Syynä oli osittain se, että he kaipasivat Kalulun virkistävää seuraa, osittain viivytti matkaa ravinnon hankinta. Mutta kolmannen viikon ensi päivänä tunsivat Simba ja Moto arabialaista siirtokuntaa ympäröivät tutut vuoret.

Vasemmalla kohosivat Zimbilin liuskavuoret, joiden juurella sijaitsi arabialaiskylä Maroro, ja sen tällä puolen laajeni Kwiharan laakso. Pian he näkivät edessään Say ben Salimin, Abdullah ben Saydin, sheikki Nasibin ja pelätyn Kisesan arabialaisasunnot. He kulkivat niiden ohitse ja jatkoivat nopein askelin tietä myöten, joka kulki Kisiwanin ja kahden kukkulan välitse, ja sitten kohosivat heidän eteensä Taboran suuret rakennukset pisangi- ja granaattiomenapuineen.

Kun he kysyivät vastaantulijoilta, jotka tuijottivat Selimiin ja Abdullahiin ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi nähneet arabeja, keitä asui Taborassa, mainittiin heille monien muiden nimien joukossa myös Sultan ben Alin.

"Asuuko hän täällä?" kysyi Selim.

"Tuolla, tuon suuren puun luona."

He päästivät ilohuudahduksen, ja Selim ehdotti, että he menisivät yllättämään vanhuksen, joka varmaankin istui verannallaan ja keskusteli toisten arabien kanssa.

He tunkeutuivat hyvin puettujen sansibarilaisorjien ohi, jotka ihmetellen katselivat arabialaispoikia, mutta siirtyivät heti heidän tieltään. Selim ja Abdullah saapuivat hetken kuluttua perille ja näkivät valkopartaisen sheikin istuvan seinävierustalla kirjavaan tyynyyn nojautuneena. Hänen ympärillään istui useita muita arabeja. Kaikki hämmästyivät nähdessään omituiset arabialaispojat, jotka alastomina -- lukuunottamatta likaista ja repaleista lantiovaatetta -- astuivat esiin ja puhuttelivat heitä selvällä arabiankielellä.

"Salaam Aleikum!" [Rauha teidän kanssanne.]

"Aleikum Salaam!" vastasivat hämmästyneet arabit nousten pystyyn.

"Oletteko te arabeja, lapset?" kysyi vanha Sultan ben Ali ja katseli heitä tarkasti.

"Me olemme arabeja Muskatista", vastasi Selim vapisevalla äänellä.

"Allahin nimessä, mitenkä te sitten esiinnytte tuolla tavalla alastomina oikeauskoisten nähden?" kysyi vanha sheikki edelleen.