Part 15

"Mikä kansa rakastaisi enemmän soittoa kuin warorit ja watutalaiset", jatkoi Kalulu. "Äitimme laulavat meille istuessaan tamarindipuun varjossa ja tuudittaessaan meitä uneen. He laulavat viljavainioista, työstä ja jokimatkoista, sodasta, suurista, kauan sitten kuolleista kuninkaista ja juhlista, mutta he eivät laula koskaan linnuista eivätkä veden äänestä. Me emme kuule koskaan sellaisia säveliä kuin sinä. Heti opittuamme kävelemään astuvat jalkamme rummun tahdissa, ja kun me vartumme suuriksi, rummutamme ja laulamme me päivät pitkät ja yölläkin, kuutamossa. Meidän naisemme laulavat, meidän sotilaamme laulavat ennenkuin he menevät taisteluun, me laulamme häissä ja hautajaisissa. Aina ja alituisesti heimoni laulaa ja samoin teen minäkin. Mutta en koskaan ole kuullut heidän sanovan, että vesi laulaa ja että puut ja lehdet tai oksat laulavat. Sanotko sinä kaikkien villien eläintenkin karjuntaa ja mörinää lauluksi?"

Hetken kuluttua Kalulu jatkoi jälleen:

"Ei, Selim veljeni, sinun taivaanhenkesi ei ole sama kuin minun. Sinun opettaa sinulle vain valheita. Hän ei uskalla näyttäytyä, hän tahtoo paistatella itseään auringossa, valtaistuimellaan. Kovin kuuma lienee tuolla pilvien yläpuolella, ja kova kuumuus tekee laiskaksi. Miksikä hän ei astu alas ja näyttäydy meille? Meidän henkemme käy usein meidän luonamme. Yhtenä päivänä hän tulee valkosiipisenä lintuna, toisena suurena korppina, jonkun kerran karjuvana jalopeurana tai leopardina. Mgangan rukoilee häntä juomalla taikajuomaa ja helisyttämällä kurpitsapulloja, ja hän antaa meille sotaonnea tai runsaasti kankaita, helmiä ja norsuntorahampaita. Jos hän on äkeissään, tappaa hän meidät tarttuvilla taudeilla tai ärsyttää vihollisia vastaamme ja tekee meidät heikoiksi. Mutta hän ei koskaan valehtele. Kun hyvä taikuri kysyy häneltä, vastaa hän aina, ja tapahtuu aina hänen sanojensa mukaan."

Vieläkin Kalulu puhui:

"Sinä sanot, että sinun taivaanhenkesi on luonut sinut ja minut ja kaikki ihmiset. Ehkä hän on luonut sinut ja arabit, sillä te olette valkeita, mutta waroreja ja watutoja hän ei ole luonut. Me olemme mustia, mustien vanhempien lapsia. Oletko nähnyt metsäkauriin käyvän laitumella emänsä rinnalla? Samoinkuin ne tulevat maailmaan, samoin myös watutain ja warorien lapset. Sinä sanoit kerran, että kun hyvät arabit kuolevat, joutuvat he paratiisiin. Voihan se olla, sillä he ovat valkeita ja sinun taivaanhenkesi suosii heitä. Mutta kun warorit ja watutat kuolevat, lasketaan heidät syvään hautaan, yhdentekevää ovatko he olleet hyviä vai pahoja, eikä heistä kuulla sen enempää, siksi etteivät he ole enää elossa, että he ovat kuolleet. Sen ovat taikurit ja viisaat miehet sanoneet minulle, ja minä puhun totta."

"Oi, Kalulu veljeni, sinä olet kuin ne, jotka eivät näe, siksi ettei heillä ole silmien valoa, ja jotka eivät kuule, siksi että heidän korvansa ovat suljetut. On varma, että Allah, taivaanhenki, on luonut taivaan katokseksi ylitsemme ja maan vuoteeksemme, ja vaikka sinä olet musta, niin on hän sittenkin luonut sinut samoinkuin minutkin. Hän on luonut linnut, puut, vuoret ja laaksot. Hän antaa sateen langeta maahan ja kaikkien hedelmien ja viljan kasvaa aikanaan meidän hyödyksemme. Kun tulet Sansibariin ja olet oppinut meidän kieltämme, saat nähdä, että minä puhun totta. Nyt sinun mielesi on kuin aamuhämärä, mutta aurinko tunkeutuu esiin ja mustat pilvet hajoavat sen valon tieltä. Samoin on pimeys haihtuva sinustakin. Mutta älkäämme puhuko tästä enää, vaan käykäämme levolle, jotta voimme yöllä taas jatkaa matkaamme."

Selim kävi makuulle, ja kun Kalulu oli turhaan yrittänyt käsittää veljensä sanoja ja jo edeltäkäsin nähdä vilahduksen siitä valosta, jota hän oli hänelle luvannut, laskeutui hänkin levolle.

Simba herätti heidät, seisoen heidän edessään kuin henkien maasta saapunut jättiläisvarjo. Voimakas ravistus hävitti kuitenkin tämän harhaluulon ja ilmaisi heille, että yö oli saapunut ja että Simba herätti heidät, jotta he jälleen jatkaisivat matkaansa.

Kevyin askelin he kiiruhtivat rantaan rakkaan kanoottinsa luo ja pian oli Mimosasaari hävinnyt yön varjojen pariin.

He pysyttelivät kaukana rannasta, jotta kalastajien veneet eivät pidättäisi heitä. Yltympärillä oli syvää vettä, ja yläpuolella korkea taivas tuhansine tähtineen, jotka valaisivat pakolaisraukkojen tietä. Virkistääkseen tovereittensa mieltä viritti Kalulu Liemban soutajanlaulun:

Vene vierii, nopsaan kierii.

Ja aironvetojen kiihtymisestä hän huomasi, että laululla oli tarkoitettu vaikutuksensa.

Kun aamu jälleen valkeni, tähystelivät he ympärilleen nähdäkseen, näkyisikö missään asuntoja, mutta kun he huomasivat, ettei niin ollut asian laita, soutivat he lähemmäksi rantaa, ja Simba, joka oli keksinyt pienen lahdelman kahden kukkulan välissä, ehdotti, että he nousisivat siellä maihin ja kävisivät metsänriistaa etsimässä, sillä eväät alkoivat jo loppua.

He eivät olisi voineet valita sen parempaa paikkaa, sillä täällä ei ollut kaislikkoa eikä meriheinää, jota muuten aina kasvoi rannalla joensuun läheisyydessä. Rannalla kasvoi sen sijaan paljon hedelmäpuita. Täällä oli kypsiä singwehedelmiä -- suuria kuin luumut, mutta kirpeämmän makuisia -- sekä keltaisia mbembuja, jotka muistuttivat pieniä persikoita. Kaikki hyökkäsivät heti hedelmien kimppuun, niin nälkäisiä he olivat.

Syötyään kyllikseen ehdotti Kalulu, että Selim ja hän lähtisivät yhteen suuntaan, Moto ja Abdullah toiseen ja Simba ja Niani jäisivät vartioimaan kanoottia, ja kaikki hyväksyivät ehdotuksen.

Kalulu ja Selim lähtivät astumaan koillista kohti kiiruhtaen nopeasti eteenpäin, Kalulu jousineen ja keihäineen ja Selim pyssy olalla. He kulkivat hedelmämetsän halki näkemättä ainoatakaan metsäneläintä, mutta kauempana he tulivat tasaiselle tantereelle, jossa kasvoi yksinäisiä puita, ja siellä he näkivät seepraparven. Selim tähtäsi kaunista eläintä, joka seisoi joukon etunenässä ja pää pystyssä tarkasti heitä. Laukaus pamahti, ja komea eläin kiepsahti kumoon toisten ilmaistessa suruaan ja levottomuuttaan kimakasti hirnuen ja nelistäen pois metsämiesten luota, jotka nauraen kiiruhtivat ottamaan haltuunsa saaliin.

Haavoittunut seepra makasi liikkumatta. Selim, joka luuli sitä kuolleeksi, laski pyssynsä maahan ja jäi katselemaan kaunista eläintä. Voimatta hillitä haluaan hän istahti sen selkään ja tarttui sen harjaan kiinni.

"Mikä erinomainen ratsu tämä olisi!" hän sanoi Kalululle. "Miten hauska, jos tällainen eläin veisi minut Sansibariin!" Mutta juuri kun hän sai sen sanotuksi, kohosikin seepra jaloilleen -- niin nopeasti, ettei Selim ennättänyt heittäytyä alas sen selästä-- ja kiiruhti nuolen nopeudella toveriensa jälkeen.

Kalulu päästi kauhistuneen huudon, mutta hillitsi heti itsensä ja hän sai ammutuksi nuolen pakenevan eläimen kylkeen.

Uusi haava kiihdytti pelästyneen eläimen yhä hurjempaan juoksuun. Kalulu kuuli seeprojen iloisen hirnunnan, kun niiden johtaja palasi takaisin. Hän näki niiden piirittävän sen ja katselevan epäilevin katsein ratsumiestä, näki niiden hurjasti nelistäen hyökkäävän Selimiä vastaan, suut auki, korvat höröllään ja jalat kohotettuina potkuun. Kalulu näki haavoittuneen seepran katoavan muun lauman mukana metsään, ja hän oli peloissaan valkoisen veljensä puolesta.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään piti Kalulu silmällä suuntaa, jonne seeprat olivat kadonneet, ja palasi sitten takaisin leirille, missä Simba ja Niani odottivat metsästäjien paluuta. Hän kertoi heille tapahtumasta ja pyysi Simbaa seuraamaan mukanaan seeprojen jälkeen.

Niani itki surusta, mutta Simba käski hänen jäädä vartioimaan leiriä ja kiiruhti Kalulun kanssa tasangolle. He pysähtyivät hetkeksi sen puun alle, missä seepra oli maannut ikäänkuin kuolleena. Kalulu osoitti, mihin suuntaan seepra oli nelistänyt, ja juoksujalkaa he kiiruhtivat eteenpäin.

Kavioiden jäljet näkyivät selvästi pehmeässä maassa, ja he saattoivat seurata parven kiivaita liikkeitä sen hyökätessä uskaliaan miehen kimppuun, joka oli rohjennut nousta sen johtajan selkään. Ja he saattoivat käsittää tuon vapauteen tottuneen joukon harmin, kun he säihkyvin silmin ja harjat pystyssä kuopivat maata kavioillaan. Sitten he ajattelivat, miltä Selimistä mahtoi tuntua, kun nuo hurjat eläimet pärisevin sieraimin ja kiihkeästi hengittäen purivat ja potkivat häntä hänen yrittäessään iskuin ja huudoin puolustautua vastaan.

He kiiruhtivat eteenpäin sitä nopeammin, mitä enemmän ajattelivat sitä johon Selim oli joutunut. Suuret veritäplät maassa todistivat heille, että seepra oli varmaankin väsynyt, ja ennenkuin Kalulun ja Simban voimat olivat aivan lopussa, näkivät he Selimin vahingoittumattomana astuvan heitä vastaan.

Uupuneina kiihkeästä juoksustaan heittäytyivät Simba ja Kalulu maahan heidän sydämiensä tykyttäessä hurjasti ja keuhkojensa tehdessä rajusti työtä. Heidän päätään särki, mutta toinnuttuaan hiukan he pyysivät Selimin kertomaan seikkailunsa. Niinpiankuin Seepra oli horjahtanut ja kaatunut maahan, oli Selim hypännyt alas sen selästä ja piiloutunut puun taakse, ja seepraparvi oli äänekkäästi hirnuen hävinnyt metsään jättäen johtajansa oman onnensa nojaan.

Hetken kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, leikkasivat kappaleiksi seepran, joka oli tuottanut heille niin paljon vaivaa ja levottomuutta, ja palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Auringon laskiessa matkamiehemme seisoivat jälleen saman puun alla, josta kilpajuoksu oli alkanut, ja sen juurelta he löysivät Selimin pyssyn, jonka hän typeryydessään oli laskenut kädestään. Pian sen jälkeen he saapuivat leiriinsä, ja siellä Moto ja Abdullah tervehtivät riemulla heitä. He puolestaan olivat tappaneet nuoren puhvelilehmän.

He viettivät yön leirissä suoden itselleen hiukan lepoa viime päivien vaivojen ja vastusten jälkeen.

Kun he seuraavana aamuna auringon noustessa jatkoivat matkaansa, pysyttelivät he rannan läheisyydessä, jota he saattoivat nyt tarkemmin tähystellä. He näkivät laineiden hyrskyvän kallioita vasten, jotka kohosivat korkealle heidän päänsä yläpuolelle tai kisaillen hyväilivät hiekkarantoja. He näkivät puroja, jotka hiekkaisen maan läpi juoksivat järveen, ja suuria jokia, jotka laskivat vetensä kaislikkojen ja ruohokasvien lomitse tähän suureen sisämaanmereen. He ihailivat jättiläiskorkuista kaislikkoa, jonka miekanmuotoiset lehdet kahisivat tuulessa ja loistivat kuin hienoin silkki, ja jonka varret seisoivat niin tiheissä riveissä, että niiden juurella vallitsi täydellinen pimeys. Mutta he kuulivat jalkojen töminää sekä lintujen viserrystä ja hätäisiä huutoja.

He kulkivat niemien ja alankojen ohi, joilla kasvoi villejä banaanipuita, öljypalmuja, tamarindeja, varjoisia sykomoreja ja monihaaraisia mimosoja, ja kaikki nämä kummut ja laaksot, niemet ja lahdet, joissa virtahevot leikittelivät ja krokotiilit laiskoina ojentelivat suunnattomassa pituudessaan, olivat kauniit katsoa.

Sitten järvi kapeni. Molemmat rannat tulivat lähemmäksi toisiaan, ja kova virta kuljetti heitä pohjoiseen päin vieläkin suuremmalla järvellä. He jatkoivat matkaa sen oikeaa rantaa pitkin iloiten siitä, että he nyt olivat saapuneet Ujijijärvelle. Silloin tällöin he soutivat kylien ohi, ja öisin he lepäsivät syvällä kaislikossa tai jossakin yksinäisessä saaressa kaukana ihmisasunnoista. Päivän toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa häiriöttä, ja kaikki luulivat, että he pääsisivät seikkailuitta Usowaan.

Mutta kuudentena päivänä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet suurelle järvelle, nousi myrsky ja ukkonen. Aallot vyöryivät valkovaahtoisina, niin että kanootti, joka niin kauan oli kantanut heitä, viskautui sinne ja tänne kunnes he luulivat menehtyvänsä. Simba ja Moto tekivät ankarasti työtä airoineen ja koettivat suunnata kulkunsa rantaan, mutta vahva tuuli teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi ja ajoi veneen yhä kauemmaksi ulapalle, ja laineet vuoroin nostivat sen vaahtopäisille harjoilleen, vuoroin syöksivät sen suoraan syvyyteen. Salamat leimahtelivat joka suunnalla ukkosenjyrinä oli räjähyttää taivaan halki, ja sade virtasi tulvinaan. Tuuli ja aallot ajoivat puoleksi vajonnutta venettä minne halusivat, eikä ollut paljonkaan apua siitä, että poika parat ammensivat siitä vettä voimainsa takaa. Kanootti ajautui nyt kaikista ponnistuksista huolimatta sumun ja sakean sateen läpi asuttua rantaa kohti, ja kun ilma hetkeksi kirkastui, huomasivat matkamiehemme joukon ihmisiä, jotka olivat kerääntyneet rantaan katsomaan heidän kulkuaan.

Pelästyneet pakolaisemme ihmettelivät ketä nuo ihmiset saattoivat olla ja miten he ottaisivat heidät vastaan. Mutta he eivät ennättäneet ajatella sen enempää, ennenkuin jättiläisaalto heitti Simban kädestä airon ja pyörähytti veneen ympäri, niin että seuraava laine sattui siihen sivulta, nosti sen korkealle ilmaan ja heitti sen ylös alaisin. Kolmas aalto viskasi sekä veneen että sen miehistön rannalle, missä hetkeksi typertyneet miehet heti joutuivat rannalla seisovien vangeiksi. Ne olivat wazavila- eli niinkuin arabialaiset sanovat wazavira-kansaan kuuluvia paimentolaisia, jotka rakentavat majansa Liemban rannoille, aina Usowasta Ututan rajoilla asti. Jos pakolaisemme olisivat saaneet matkata rauhassa vielä kolme päivää, olisivat he saapuneet Utowan ystävällisten asukkaiden pariin, mutta melkein tämän alueen kynnyksellä he joutuivat huonomaineisten wazavila-rosvojen käsiin.

Simba taisteli hurjasti vastaan, mutta hän enempää kuin toisetkaan ei voinut vastustaa ylivoimaa. Heidät sidottiin jaloista ja käsistä ja kuljetettiin vajaan, missä arabialaisten valkeat ruumiit herättivät yhtä paljon hämmästystä kuin watutainkin parissa.

Näiden rosvojen päällikkö oli nimeltään Casema. Hänen heimonsa lukumäärä, naiset ja lapset mukaanluettuina, teki kolmesataa. Noin neljä kuukautta aikaisemmin he olivat lähteneet Benzanista, joka sijaitsee Rungwa-joen pohjois- ja Usowan itäpuolella, ja sinne he aikoivat nyt palata vankeinensa.

Simba ja Moto pääsivät tästä perille päällikön neuvotellessa väkensä kanssa, ja he olivat varmat siitä, että saattaisivat päästä pakoon, kunhan käyttäytyisivät vain viisaasti ja varovaisesti. Itse he kyllä saattoivat hillitä itsensä, mutta he eivät olleet varmat kiivaasta Kalulusta, joka varmaankin voisi tehdä jotain ajattelematonta, tai ylpeistä arabialaispojista, jotka helposti saattoivat joutua epätoivoon. Niani paran puolesta ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän oli syntynyt orjana ja saattoi helposti tulla jälleen tylsäksi kuin orja, jolla ei ole mitään tulevaisuudentoivetta.

Taivas kirkastui pian, tuuli hiljeni ja laineet asettuivat. Voittajat tulivat lähemmäksi tarkastamaan vankejaan. Peläten että he voisivat saada apua järveltä käsin, päättivät nämä vielä samana iltana lähteä matkaan ja kulkivat sisämaahan sidottuaan ensin vankiparat vahvoilla nahkahihnoilla toisiinsa.

He kulkivat itää kohti, mutta niin perinpohjin mutkitellen, että Moto vain vaivalla saattoi pysyä matkan suunnasta selvillä.

Päivällisen aikana he pysähtyivät syvällä metsässä, ja sotilaita asetettiin vahtimaan vankeja, vaikka nämä olivat niin väsyneet päivän vaivoista, ettei mitään vartioimista olisi tarvittu. He vaipuivat pian uneen, vaikka hihnat hankasivat heidän kaulaansa ja ranteitaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Orjanmetsästäjät suunnittelevat hyökkäystä. -- Todenmukainen kuva orjakaupasta. -- Tulvan vallassa oleva tasanko. -- Hirveä loppukohtaus. -- Vapauden riemu. -- Simba taistelee leopardin kanssa. -- Kuinka mtutapäällikkö taistelee. -- Kalulu voittaa. -- Miten oikea metsänpoika toimii. -- Mitä Kalulu löysi arabialaisten leirissä. -- Alhainen teko.

Onnettomat vangit herätettiin auringon noustessa epäystävällisin keihääntöytäyksin. Kalulu oli vähällä päästää harminsa valloilleen, mutta kun Moto näki, kuinka hänen silmänsä leimahtivat, pyysi hän, ettei Kalulu ärsyttäisi heidän herrojaan vieläkin pahempiin väkivallan tekoihin.

Pian he olivat taas matkalla, sillä villit ja orjat eivät tarvitse suuresti valmistuksia. Heidän marssittuaan hetken aikaa kuuli Moto muutamien sotilaitten puhuvan hyökkäyksestä, jonka Casema oli päättänyt tehdä yöllä erääseen kylään, josta useimmat taistelukelpoiset miehet olivat poistuneet. Nämä olivat lähteneet metsästysretkelle eteläänpäin ja jättäneet vain muutamia miehiä puolustamaan naisia ja lapsia. Kylä kuului eräälle erillään elävälle wabemda-heimolle.

Kun päivä kallistui ehtooseen, käski Casema pysähtyä tiheään lehtoon, mutta kun ei saatu tehdä tulta, oli pakko syödä maissia paahtamatta, mikä on varsin vaikea tehtävä kaikkein vahvimmillekin leuoille. Sotilaat teroittivat keihäitään ja tarkastivat joustensa jänteitä ja valmistautuivat kaikella tavalla hyökkäykseen kylään, joka siis sijaitsi lähiseudulla.

Kolme tuntia sen jälkeen, kun oli tullut pimeä, lähti sataviisikymmentä wazavila-soturia matkaan ja vain parikymmentä jäi vartioimaan vankeja.

Vaikka Selim, Kalulu ja heidän ystävänsä koettivat kuunnella tarkasti, kuuluisiko mistään sodan melskettä, ei heidän korvansa voineet erottaa mitään melua. Mutta parin tunnin kuluttua he näkivät tulen loimua etelän puolella puitten latvojen yläpuolella, ja arvasivat, että tuo ilkeä työ oli suoritettu. Keskiyön aikana palasivat miehet mukanaan kaksisataaviisikymmentä naista ja lasta sekä muutamia ukkoja -- nuoremmat olivat kaatuneet viimeistä miestä myöten puolustaessaan kyläänsä. Marssikäsky annettiin ja wazavilamiehet ajoivat keihäillään orjiaan eteenpäin poluttomassa viidakossa, jotta he pääsivät turvaan ennenkuin ärtyneet wahembalaiset ennättäisivät ajaa heitä takaa.

Aamun sarastaessa he marssivat yhä koillista kohti, ja matkan varrella Selim ja Abdullah saivat nähdä mitä hirveimpiä näkyjä, jotka eivät kuitenkaan olleet Kalululle, Simballe eikä Motolle mitään uutta.

Lähes kahden viikon kuluessa nuo molemmat arabialaispojat näkivät Afrikan kirouksen silmiensä edessä ja käsittivät täydellisesti sen synnin koko laajuuden, johon wazavilarosvot olivat antautuneet. He olivat hyökänneet rauhallisen kylän kimppuun, saattaneet sen asukkaat kurjuuteen ja orjuuteen ja polttaneet heidän kotinsa. Kekäleiden ja tuhan keskellä lepäsivät niiden ruumiit, jotka olivat koettaneet puolustaa itseään ja kyläläisiään rosvoja vastaan.

Loppumattoman metsän ja tiheän viidakon läpi kulkivat orjaparat laahustavin askelin kostuttaen maata verensekaisella hiellään, ja päästivät surunsa ja tuskansa ilmoille kyynelin ja valituksin, minkä johdosta armottomat voittajat rankaisivat heitä iskuin ja lyönnein. Joka päivä jätettiin jokin rintalapsi, joka siihen saakka oli ollut täysin terve, kylmänä ja kuolleena tien viereen, kun äiti ei jaksanut enää pitää sitä hengissä ja usein onneton äiti itsekin vaipui nälkään kuolleen lapsensa viereen. Ja vieläkin surkeampaa oli, kun äiti raukka ravinnon puutteessa ensiksi kuoli ja lapsi parka hänen rinnoillaan jäi ihmetellen katsomaan poistuvan karavaanin jälkeen vaistomaisesti peläten metsän kaameaa hiljaisuutta. Ei kukaan jäljellejäänyt surrut näitä onnettomia, vain valittava tuuli lauloi yksitoikkoista kuolinlaulua, kunnes ahnas hyeena ja nälkäinen sakaali tuli jakamaan saalista.

Ei mikään olisi sen paremmin voinut parantaa Selimin ja Abdullahin halua ansaita rahaa orjakaupalla kuin tämä matka, vaikkapa heidän oma onneton kohtalonsa ei olisikaan opettanut heitä ymmärtämään "orja" sanan koko kirousta.

Viidentenätoista päivänä matkalle lähdön jälkeen he saapuivat asutulle tasangolle, missä wazavilalaiset myymällä kaksi orjaa saivat viikon ravintoannokset jokaiselle karavaanin jäsenelle, ja he lepäsivät kaksi päivää, jotta heidän ihmiskarjansa hiukan toipuisi. Sataseitsemänkymmentä orjaa oli jäljellä, sillä yli kahdeksankymmentä oli matkan varrella kuollut.

Jatkaessaan matkaa he suuntasivat kulkunsa melkein suoraan pohjoiseen. He olivat nyt sataneljäkymmentä penikulmaa Ujiji-järven itäpuolella, missä Kalulu ja hänen ystävänsä olivat olleet niin lähellä kuolemaa. Melkein kaiken aikaa oli satanut, ja tasanko, jota myöten he kulkivat, oli yhtenä järvenä, lisäten suuresti matkan vaivoja.

Maa yleni yhä, ja korkeammilta seuduilta virtaava vesi oli kerääntynyt tasangolle niin, että matkamiesten oli pakko kahlata kuuden tuuman syvyisessä ja usein vieläkin syvemmässä vedessä. Moto sai kuulla, että tätä osaa tasankoa nimitettiin Rikwaksi, ja yleisestä keskustelusta hän veti sen johtopäätöksen, että he saapuisivat pian Rungwa nimisen joen partaalle, joka aina sadeaikana tulvi yli äyräittensä.

Wazavilalaiset soivat heille taaskin kahden päivän lepoajan, jotta orjat jaksaisivat vaeltaa tämän hirveän tasangon ja joen poikki, jonka toinen ranta oli korkeampi.

Moto sanoi Simballe, että nyt olisi aika yrittää paeta. Varmaankin he saapuisivat joko yöllä tai ainakin illan suussa joen rannalle, ja jotta orjat eivät hukkuisi, olivat wazavilalaiset pakoitetut vapauttamaan heidät kahleista. Simba oli samaa mieltä kuin Motokin, ja toisia kehotettiin pitämään myös varansa.

Ne vähäiset voimat, joita väsyneet naiset ja lapset olivat keränneet saadessaan levätä kaksi päivää, kuluivat jälleen loppuun heidän kulkiessaan Rikwatasangon yli. Liejuinen maaperä, joka suuren ihmisjoukon jaloissa pehmeni sitkeäksi mudaksi, vaikeutti suuressa määrässä kärkijoukon etenemistä, ja joka hetki joku nainen tai lapsi sai taistella henkensä puolesta liejuisessa erämaassa pääsemättä koskaan enää jalkeille. Koko päivä kului eikä jokea vieläkään näkynyt, ja wazavilalaiset näyttivät varsin levottomilta. Mutta heti auringonlaskun jälkeen, kun päivä nopeasti vaihtui yöksi, saapui etujoukko vihdoinkin Rungwa-joen kahlaamolle, jossa leveän ja paisuneen joen vesimassat halkoivat tasankoa.

Pari sotilasta uskalsi astua joen rantaan mittaamaan sen syvyyttä ja virran voimaa. Heidän oli niin vaikea pysyä pystyssä ja mitata veden syvyyttä, joka paikotellen kohosi heidän hartioihinsa saakka, että helposti saattoi jo edeltäpäin otaksua monen ihmishengen menevän hukkaan, ennenkuin karavaani pääsisi joen poikki.

Ystävämme seisoivat aivan lähellä rantaa sinä aikana kuin näitä kokeita tehtiin, ja Moto pyysi erään sotilaan leikkaamaan poikki hänen köytensä, jotta hän ei hukkuisi virtaan. Sotilaan mielestä hänen pyyntönsä oli kohtuullinen, ja hän irroitti sekä Moton että hänen seuralaistensa kädet ja leikkasi jalomielisesti poikki myöskin sen köyden, jolla he olivat kaulastaan sidotut toisiinsa.

Simba astui ensimmäisenä veteen, ja pitkä ja vahva kun oli tarttui hän sekä Selimiä että Abdullahia käteen kiinni. Moto otti Nianin osalleen, ja Kalulu, joka astui heidän jäljessään, käytti Motoa aallonmurtajana ja samalla saattoi olla sekä hänelle että Nianille avuksi. Keskellä jokea oli virta niin vahva, etteivät arabialaispojat voineet seisoa enää pystyssä, yhtä vähän kuin Nianikaan, ja Kalulunkin oli varsin vaikeaa säilyttää tasapainoaan.

Kovaa työtä se oli Simballe ja Motollekin, mutta vihdoin he olivat kaikin joen toisella puolella, jossa he uupuneina vaipuivat maahan.

Heti Simban ja hänen ystäviensä jäljessä tuli kaksikymmentä sotilasta, kukin kuljettaen naista tai paria lasta kädestä. Mutta ensimmäisellä sotilaalla oli huono onni, sillä kun nainen, jota hän talutti, huomasi, ettei hän voinut vastustaa virtaa, heittäytyi hän huutaen eteenpäin ja painautui sotilasta vastaan, joka seisoi kaulaa myöten vedessä, ja silloin virta alkoi kuljettaa heitä mukanaan. Sotilas sukelsi veteen päästäkseen naisesta irti ja pääsi uimalla rantaan, jossa kaksi muuta sotilasta auttoi hänet kuivalle.

Uppoavan naisen hätähuudot saivat hirveän pakokauhun aikaan niiden naisten ja lasten joukossa, jotka olivat jo vedessä, ja sotilaat, jotka taluttivat heitä, joutuivat siinä määrin suunniltaan, että he horjahtivat ja ajautuivat virran mukana. Heillä oli nyt kyllin työtä taistellessaan oman henkensä puolesta, jota vastoin virta vei toiset armotta mukanaan onnettomien huutaessa ja valittaessa surkeasti, kunnes vesi huuhteli heidän ylitseen ja sai heidät vaikenemaan.