Part 14

Niin pian kuin he alkoivat kulkea länteen päin, joutuivat he aarniometsän ikuisesta varjosta ja rauhasta viidakon kuumuuteen ja vaivoihin. Kaktuskasvien mädännyt haju kiusasi heitä ja oksaiset orjantappurapensaat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Ilma oli täynnä hapanta yrttien hajua, joka aiheutti yskää, ja jos he olivat kajonneet johonkin myrkylliseen lehteen ja koskettivat sitten epähuomiossa kasvojaan, paisuivat heidän nenänsä ja huulensa. Okaiset köynnöskasvit pistivät heitä jalkoihin tai takertuivat heidän ruumiiseensa ja saivat aikaan vertavuotavia haavoja. Nämä vastukset olivat kuitenkin vähäisiä verrattuina muihin vastoinkäymisiin. Koko maaperä oli täynnä haljenneitten siemenkotien kuoria, joissa on yhtä runsaasti piikkejä kuin metsäsian harjassa. Ajatelkaahan, miltä tuntuisi kulkea avojaloin sellaisessa metsässä, joka on ikäänkuin kylvetty täyteen pieniä metsäsikoja, ja teidän on pakko myöntää, että tuska on yhtä suuri, kuin jos kävelisi hehkuvilla hiilillä. Ystäviemme oli tuon tuostakin tuskasta irvistäen pysähdyttävä vetämään jaloistaan teräviä okaita.

Kuuma ja haljennut maa tuotti vielä monta muutakin ikävyyttä. Kovan kuivuuden johdosta se oli täynnä teräväreunaisia rakoja ja halkeamia, joihin helposti saattoi kompastua, ja varomattomat arabialaispojat kompastuivat vähän väliä, kun eivät alituisesti katsoneet eteensä.

Kaiken tämän yläpuolella paahtoi aurinko peloittavan kuumana. Ei ainoakaan tuulenhenki raikastuttanut ilmaa eikä ainoakaan ystävällinen puu suonut heille suojaa. Heistä tuntui kuin heidän alastomat ruumiinsa olisivat tulleet eläviltä paistetuiksi heidän yhä kulkiessa eteenpäin. Ja auringon paahde, maan kuumat höyryt, pistävät oksat ja marssin vaivat lisäsivät janoa, joka heitä kiusasi hien valuessa pitkin heidän ruumistaan.

He ajattelivat ihanaa varjoa, jota metsä oli heille suonut, ja he olisivat toivoneet, että sitä yhä olisi jatkunut. He ajattelivat kirjavien lintujen viserrystä ja kaikkia muita iloja, jotka he olivat nyt saaneet vaihtaa kuumaan tasankoon ja viidakon vaivoihin. Mutta kotimatka oli tuottava heille vielä monta koettelemusta, ja heidän täytyi kestää ne, jos he halusivat vielä kerran syleillä ystäviään, jotka odottivat heitä Sansibarissa.

He saapuivat illan suussa lammen rannalle, jonka vesi oli kalkinväristä ja mutaista. Poljettu maa sen ympärillä todisti, että eläinten, jotka kulkivat epäystävällisen tasangon yli pohjoispuolella oleville laidunmaille, oli tapana käydä täällä, ja sen vastenmielinen väri johtui siitä, että nämä janoiset petoeläimet olivat syöksyneet siihen saadakseen sammuttaa janoaan. Jossakin määrin tuo vesi saattoi sittenkin lievittää heidän tuskiaan.

Kun he seuraavana päivänä jatkoivat matkaansa, oli heille uusia vaivoja varattuna. Viidakko oli loppunut, ja sen sijaan levisi heidän eteensä puuton tasanko, jota peitti edellisen kesän korkea, kuiva heinä. Astuttuaan useita tunteja, he huomasivat, että tasanko yhä aleni, ja Kalulu väitti, että he olivat nyt saapuneet eteläpuolella Liembaa oleville niittymaille; Simba ja Moto yhtyivät ilomielin tähän arveluun. Mutta heidän saavuttuaan vielä kauemmaksi länteen, näytti maa jälleen kaukana taivaanrannassa kohoavan, vaikka heidän tiensä laskeutui laskeutumistaan. Pian oli hyvin vaikea päästä eteenpäin. Luja maa juuttui pehmeämmäksi, ja siinä kasvavat kaislat muodostivat yksinäisiä turpeita, jotka heilahtivat heidän allaan, kun he loikkasivat toiselta turpeelta toiselle.

Kahden tunnin väsyttävän kulun jälkeen he saapuivat liejuiselle maalle, joka pinnaltaan tuntui hyvinkin kiinteältä. Mutta niinpian kuin he astuivat sille, vajosivat he usein vyötäisiään myöten pahalta haisevaan sotkuun, jonka kostea multa ja mädännyt ruoho muodosti ja jossa pieniä öljymäisiä kouruja kulki. Kaislan miekanmuotoiset lehdet haavoittivat heidän paljaita ruumiitaan, ikäänkuin niitä olisi viilletty partaveitsellä, ja heidän rinnastaan ja jäsenistään vuoti verta. He näyttivät kovin surkeilta, kun he vihdoinkin pääsivät tästä suomaasta lujemmalle pohjalle, sillä heidän ruumiinsa oli kokonaan mustan liejun peitossa, joka auringossa pian kuivui ja kovettui likaisen harmaaksi kuoreksi.

Mutta he jatkoivat pelottomasti matkaansa kunnes saapuivat kukkulalle, joka aamusta alkaen oli häämöttänyt taivaanrannassa. Koska oli ilta, laskeutuivat he siellä levolle, ja he olivat niin väsyneitä vaivalloisesta päivämarssistaan, etteivät ajatelleet edes janoaan.

Varhain kolmannen päivän aamuna he jatkoivat taas matkaansa ja katselivat alakuloisina ääretöntä tasankoa, joka aaltoili kuin meri heidän edessään ja näytti ennustavan, että tämä päivä tulisi olemaan yhtä rasittava kuin eilinenkin. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkivät he edessään kumpuja ja harjuja, jotka olivat vaaleanharmaan, kuivan ja palaneen heinän peitossa. Koko kolmas päivä kului heidän vaeltaessaan tämän surullisen maan halki länttä kohti.

Neljäntenä päivänä Kalulu johti heitä leveää vuorenharjannetta pitkin, joka kulki luoteista suuntaa ja josta heillä oli laaja näköala yli koko seudun. Silloin tällöin heidän täytyi laskeutua laaksoon, mutta he nousivat pian taas ylemmäksi. Iltapuolella kohtasi heitä iloinen näky: synkkiä vuoria, joiden luo Kalulu arveli heidän voivan saapua seuraavana päivänä.

Viidennen päivän iltana he pystyttivät leirinsä vuoren rinteelle, kirkkaan joen partaalla kasvavaan bambulehtoon, jonka vihreät lehdet muodostivat mieluisan vastakohdan kuivalle heinälle. Senjälkeen he kulkivat tuuheiden metsien halki, ohi vuorien ja yli syvien kuilujen, kunnes saapuivat vihreille niittymaille, joilla kasvoi yksinäisiä puita. Kaikkina näinä päivinä he olivat laskeutuneet hitaasti, mutta varmasti sitä järveä kohti, jota he etsivät, ja mehevästä ruohosta päättäen he eivät voineet enää olla kaukana siitä. He asettuivat leiriin, lämmittivät viimeisen kuivan lihan ja lohduttivat toisiaan sillä, ettei täällä tarvinnut kauan etsiä metsänriistaa.

Keskiyöllä he heräsivät jalopeuran karjuntaan, joka kuului aivan läheltä, ja niin pian kuin Moto oli ennättänyt koota ajatuksensa, sanoi hän:

"Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä, että tällaisella seudulla täytyy olla paljon metsänriistaa, ja samaa ilmaisee tuokin karjunta. Jalopeura oleskelee vain sellaisilla seuduilla, missä se voi saada ruokaa. Pidä pyssysi valmiina, Selim, sillä jos rosvo on hyvin nälkäinen, hyökkää se meidän kimppuumme."

"Minä näen sen", sanoi Kalulu. "Ettekö huomaa mustaa olentoa tuon puun luona? Se pysähtyy ja katsoo tänne."

"Hiljaa", varotti Simba, "se lähestyy. Tähtää tarkasti, nuori herra."

"Ammunko nyt?" kysyi Selim kuiskaten.

"Ei, ei, ei!" Moto vastasi. "Odota, kunnes käsken. Luodin täytyy tunkeutua jalopeuran pään läpi, sillä ei riitä, että se vain haavoittuu."

He saattoivat melkein kuulla sydäntensä sykkivän odottaessaan aivan liikkumattomina puun juurella hurjaa ja mahtavaa rosvoa, joka Afrikan metsissä öisin etsii kenen se voisi niellä. Oli onni, että se oli ilmaissut tulonsa karjunnalla, sillä jos jalopeura olisi äkkiä hyökännyt matkamiesten kimppuun, olisi pelko jähmettänyt heidät. He eivät kuulleet enää ainoatakaan ääntä, näkivät vain, miten suuri, tumma ruumis hitaasti lähestyi heitä. Hetken kuluttua jalopeura pysähtyi jälleen, ja he kuulivat ruohon kahinaa -- eläin kai pieksi häntäänsä ja näkivät kaksi kiiluvaa täplää, joihin Selim nyt tähtäsi. Moton käsi lepäsi kuitenkin hänen olkapäällään ja esti häntä ampumasta.

Hetken seisoi jalopeura liikkumatta ja tuijotti miehiin, joiden se tiesi kyyköttävän puun alla. Sitten se käännähti vasemmalle aikoen kiertää ympäri, mutta Selim käänsi samalla pyssyään ja tähtäsi koko ajan molempiin kiiluviin täpliin. Äkkiä jalopeura pysähtyi jälleen ja päästi kovan karjunnan, joka jähmetytti matkamiesten veren. Niani ja Abdullah hiipivät Simban ja Moton taakse, jotka nostivat myös pyssyn poskelleen siltä varalta, että Selimin voima pettäisi ratkaisevana hetkenä. Jalopeura kyykistyi nyt maahan, ja Kalulu kuiskasi Motolle, että peto valmistui hyökkäykseen.

Sana "piga" -- tulta -- kajahti niin terävästi ja käskevästi, että kolme pyssyä pamahti samalla hetkellä, ja he näkivät tulen valossa jalopeuran kohoavan takajaloilleen. Hurja karjunta ja kumea tömähdys ilmaisi tuskallisille metsämiehille, että hyökkäys oli keskeytynyt ja että jalopeura joko oli henkitoreissaan tai kuollut.

He kokosivat hehkuvat hiilet nopeasti yhteen, heittivät kuivia oksia tuleen, niin että syttyi kirkas liekki, ja sen valossa he näkivät jalopeuran makaavan oikealla kyljellään ja sätkyttelevän yhä vasenta etukäpäläänsä leuat, valkeat hampaat, ulos riippuva kieli ja pää melkein murskaantuneina kolme kuulaa oli yhtä aikaa tunkeutunut sen aivoihin.

"Haa, ahnas peto!" huusi Niani innoissaan. "Sinä aioit syödä Nianin suuhusi, mutta isä Simba, Selim ja Moto antoivat sinulle kyytiä. -- Ei suinkaan se enää koskaan voi karjua, päällikkö?" kysyi hän Kalululta.

"Ei, poikaseni", vastasi tämä arvokkaasti, "nyt se ei voi enää samoilla metsässä eikä pelottaa antilooppeja karjunnallaan sydänyön aikaan. Voit nukkua rauhassa, Niani."

Toiset rauhoittivat myös Niania leikillisin sanoin, ja Moto ehdotti, että kaikki muut kävisivät levolle ja hän yksin valvoisi siltä varalta, että kuollut jalopeura houkuttelisi toisia paikalle.

Kun taivas alkoi idässä valjeta, herätti Moto toverinsa, jotka heti sytyttivät tulen lämmitelläkseen kylmän yökasteen jälkeen. Kalulu leikkasi jalopeuran kynnet, jotka hän antoi Selimille, Simballe ja Motolle. Neljännen käpälän hän aikoi antaa Abdullahille, mutta kun tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, piti hän sen itse.

Simba otti tuuhean harjan, leikkasi sen kuuteen yhtä suureen osaan ja jakoi ne kaikkien kesken. Sitten hän ehdotti, että matkaa jatkettaisiin ja metsänriistaa pidettäisiin tarkoin silmällä.

Tunnin kuluttua Simba näki kauriin, jonka hän ampui. Toverit ennättivät hänen luokseen juuri parahiksi kuullakseen, kuinka hän muhamettilaiseen tapaan hurskaasti lausui: "Bismillah", ennenkuin leikkasi kauniin eläimen kurkun poikki.

Sillä välin kun he paistoivat lihaa ehdotti Moto, että he lepäisivät tämän päivän pitkän matkansa vaivoista, mutta Simba ja Kalulu tahtoivat jatkaa matkaa, kunnes he pääsisivät Liemban rannalle. Selim kannatti Kalulun mielipidettä, mutta Abdullah ja Niani, jotka olivat kovin väsyneitä, olivat samaa mieltä kuin Moto.

He lepäsivät päivälliseen saakka, jolloin Niani ja Abdullah olivat jälleen siksi reippaat, että saattoivat kulkea eteenpäin.

Heidän lähtiessään matkaan näytti maisema heistä yhtä kauniilta kuin silloin, kun se ensi kerran avautui heidän silmiensä eteen, ja he näkivät kaukana puhvelihärkiä ja antilooppeja, jotka kävivät mehukkaassa ruohikossa laitumella.

Siellä täällä avarien niittyjen keskellä kohosi korkea tamarindi, silkkiäispuu, ryhmä komeita palmyrapalmuja, matala pensaikko, orjantappuratiheikkö tai mimosalehto, jotka antoivat maisemalle yhä suuremman viehätyksen.

Heidän päittensä yläpuolella leijailivat haukat ja kotkat tähystellen terävin silmin saalista pienempien lintujen viserrellessä pensaikossa ja puiden oksilla.

Maisema teki niin rauhallisen ja mieluisan vaikutuksen, että arabialaispojat toivoivat sen ulottuvan aina Sansibariin saakka. Poika parat! Se oli luonnollinen toive kaikkien niiden vastusten jälkeen, joita he lyhyenä oloaikanaan Afrikassa olivat saaneet kokea. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin että Ferodia olisi ilmestynyt viidenkymmenen sotilaansa kera heidän silmiensä eteen, jotta tämä rauhallinen, suloinen maisema olisi muuttunut kauhun paikaksi, sellaiseksi että viidakko ja puuton tasankokin olisi tuntunut paratiisilta sen rinnalla.

Heidän istuessaan illalla tulen ääressä arveli Kalulu, ettei näin viljava ja rikas seutu voinut olla asukkaita vailla, ja hän otaksui, että koska he nyt nopein askelin lähestyivät järven rantaa, saisivat he varmaankin seuraavana aamuna tai myöhemmin päivällä nähdä viljellyn maan ja asutuksen jälkiä. Heidän kuljettuaan seuraavana aamuna pari tuntia, huudahti Simba, joka marssi joukon etunenässä, että hän näki viljavainion. Tämä sanoma pelästytti ensin nuorempia, mutta vähitellen he rauhoittuivat ajatellessaan, että Ferodia oli kaukana heistä ja etteivät nämä ihmiset ehkä koskaan olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta hurjasta ja kauhistuttavasta miehestä.

He kiersivät viljavainion ympäri ja saapuivat tunnin kuluttua ruskealle ja syvälle joelle, joka oli noin kahdenkymmenen jalan levyinen ja juoksi pohjoista kohti. Tunkeutuessaan tiheän, pitkän ja jäykän ruohon läpi, jota kasvoi rannalla, päästi Niani äänekkään huudon osoittaen esinettä, joka oli piilotettu rantaan. Kalulu palasi takaisin katsomaan, mitä se oli, ja näki kaksihankaisen kanootin. Hän ilmoitti heti uutisen toisille, ja kaikki kerääntyivät yhteen pitäen hiljaisen neuvottelun. Mutta Moton mielestä oli kovin varomatonta lähteä kanootilla soutamaan ja hän ehdotti, että he piiloutuisivat lähimpään viidakkoon. Siihen suostuttiin, ja parin metrin päässä löytyikin sopiva paikka, jonne he saattoivat kätkeytyä ja neuvotella mitä tehdä, jätettyään ensin Nianin vartioimaan. Hänen oli määrä ilmoittaa heti, jos jotakin epäilyttävää näkyisi.

"Mitä väkeä sinä luulet täällä asuvan?" kysyi Simba Kalutulta.

Nuori päällikkö arveli, että niillä main asusti Wa-Liemba-heimoon kuuluvaa kansaa ja että kanootti oli kyläläisten, jotka olivat lähteneet etsimään metsänriistaa.

Moto ehdotti, että he odottaisivat sydänyön tuloa ja lähtisivät sitten soutamaan kanootilla virtaa alas. Simba ja Kalulu luulivat myöskin siten päästävän helpoimmin Liemba-järvelle. Mutta Selim ja Abdullah panivat kovasti vastaan -- sehän olisi varkautta ja sitä paitsi vihollismielinen teko heimoa kohtaan, joka ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. Toiset esittivät kuitenkin niin päteviä syitä, että arabialaispoikien täytyi vaieta. Pakenivathan he parhaillaan maasta, jossa jokainen väijyi heidän henkeään ja jossa ylivoima uhkasi ennemmin tai myöhemmin heidät nujertaa menettelevätpä he miten taitavasti tahansa. Viisaus ja varovaisuus kehotti heitä täten välttämään vaikeuksia ja uutta vankeutta, ja jolleivät he käyttäneet hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta, niin voisi sattua, että he muutaman tunnin jälkeen kiroisivat omantunnonherkkyyttään ja päättämättömyyttään, ja valittaisivat onnetonta kohtaloaan vieläkin kovempiin kahleihin kytkettynä kuin mitä Ferodian olivat olleet. Näiden sanojen jälkeen taipuivat Selim ja Abdullah toisten tahtoon eivätkä tehneet enää vastaväitteitä, joskin he keskenään valittivat sitä, että oli turvauduttava näin luvattomaan menettelyyn.

Yö saapui ilman että mitään erikoista tapahtui. Niani kutsuttiin pois vartiopaikaltaan ja vain kuiskaten vaihdettiin joitakin sanoja, ennenkuin lähdettiin matkaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Virralla. -- Vihdoinkin järvellä. -- Selim kehuu Liemban ihanuutta ja Kalulu vastaa siihen. -- Matka järvellä. -- Selim ampuu seepran. -- Selim ajaa hurjasti seepraa takaa. -- Myrsky järvellä. -- Taaskin vankina.

Kolme tuntia sen jälkeen kun pimeys oli laskeutunut maahan, oli aika ryhtyä siihen uhkarohkeaan tekoon, joka saattaisi heidät jälleen ystäviensä luo. He eivät olleet kuulleet ainoatakaan rauhattomuutta herättävää ääntä. Sammakot kurnuttivat ruohikossa ja krokotiilin käheä mörinä kajahti metsässä, mutta mustan ibislinnun karhea huuto oli kauan sitten vaiennut. Nyt oli aika lähteä matkaan, sillä tähän aikaan yöstä eivät rauhalliset afrikkalaiset uskalla loitota kylistään.

He löysivät helposti kanootin ja astuivat siihen varovasti sanaakaan sanomatta. Simba ja Moto tarttuivat kumpikin airoonsa, työnsivät veneen rannasta ja sousivat toisen rannan suojaan, jossa vene kulki korkean ruohon ja puitten suojassa.

Kylän luona he lepuuttivat airojaan ja antoivat kanootin hiljalleen soljua sen ohitse soutaakseen sitten jälleen varovaisesti eteenpäin. Ja kun he olivat sivuuttaneet viljellyt maat, rupesivat Kalulu ja Selim myös soutamaan, ja vene kiiti kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin. Seutu oli nyt jälleen viljelemätöntä, ja kun Simba pani koko jättiläisvoimansa liikkeelle ja Moto ponnisti lihastensa ja jänteittensä koko voiman, oli vauhti kiivas, mikä näkyi parhaiten nopeasti ohikiitävistä korkeista kaisloista ja puista. Tähdet valaisivat heidän tietään, virta auttoi heitä eteenpäin, ja nopea kulku -- viisi peninkulmaa tunnissa -- virkisti heidän mieltään. Täten olisivat he yhdeksän tunnin soudun jälkeen seuraavana aamuna kaukana kaikesta vaarasta, vaikkapa heitä ajettaisiinkin takaa. Sillä elleivät seudun alkuasukkaat keksisi heitä ei kukaan saisi selville heidän pakotietään, sillä he eivät jättäisi taakseen minkäänlaista jälkeä.

Kaikkien mielestä tämä oli mainio tapa kulkea kotia kohti, sillä vaikka he hetken aikaa lepuuttivatkin airojaan, niin ystävällinen virta kuljetti heitä sittenkin lähemmäksi heidän päämääräänsä.

Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä suuremman voiman.

Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä, hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa. Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten kanavien läpi -- minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne olivat matkalla.

Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään jatkoivat taas kulkuaan.

He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.

Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas -- he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan päässeensä jo miltei matkansa päähän.

Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.

Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa, mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.

"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja kävi nuoren päällikön viereen istumaan.

"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole vielä pitkä matka?"

"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?" kysyi Selim.

"On kyllä, mutta nouskaamme korkeammalle, jotta voimme katsella ympärillemme", ehdotti Kalulu, "siellä voimme nukkua rauhassa ja ilma on myöskin viileämpää kuin täällä."

Hetken kuluttua he olivat saapuneet saaren korkeimmalle kohdalle, ja istuen varjoisan mimosapuun alla katseli Selim ihastuneena ympärilleen ja osoitti Kalululle kaikkea sitä kauneutta, jonka hän ympärillään näki.

"Katso, Kalulu", hän sanoi, "annahan kun sanon sinulle, mikä minusta täällä on kauneinta. Katso Liemban vettä, miten kirkasta ja syvää se on. Se on taivastakin sinisempää siinä kohdin, missä järvi on syvä. Ja katso noita pieniä kumpuja rannoilla! Ne peilaavat itseään vedessä aivankuin meidän turhamaiset naisemme nähdäkseen miten kauniita he ovat. Näetkö miten ne muodoltaan muistuttavat watutamajoja? Mutta olkikaton asemesta on taivaanhenki kattanut ne puilla ja lähettänyt tuulet soittamaan niiden latvoihin ja oksiin. Ja kumpujen välissä, Kalulu, on kiemurtelevia laaksoja, jotka katoavat harmaitten kalliorotkojen vähin. Jos olisit lähempänä, niin kuulisit purojen laulavan ja nauravan solistessaan kallioiden ja kivien yli Liemban helmaan."

Hetken kuluttua hän jatkoi vakavammin:

"Tuo puiden ja purojen soitto kertoo meille arabeille taivaanhengen hyvyydestä. Jos kuulosi olisi kyllin herkkä ja me molemmat seisoisimme puiden siimeksessä laaksossa tuolla kaukana, niin kuulisit sieluni ja sydämeni äänen laulavan yhdessä purojen ja puiden kanssa. Ja samoinkuin sydämeni laulavat myös linnut. Eikö lintujen laulu ole sinusta suloista, Kalulu?"

"Kuuntele, Kalulu, kuuletko syvän järven laulavan? Etkö! Minä kuulen ja ymmärrän sen äänen. Kuuletko laineiden loisketta rantaa vasten? Se on musiikkia minun korvissani, ja se tuo mieleeni vieläkin syvemmän ja ihanamman laulun, jota meri Sansibarin rannoilla lauloi iltaisin isälleni ja hänen ystävilleen, kun he istuivat ja ihailivat laskevaa aurinkoa. Tiedätkö, Kalulu, noiden pienten laineiden äänet kajahtavat minun korvissani ikäänkuin kaukaisten ystävien huokaukset ja ne muuttavat mieleni puhtaammaksi ja paremmaksi, enemmän Allahin lapsen kaltaiseksi, tuon suuren taivaanhengen, joka on luonut sekä sinut että minut ja kaikki ihmiset. Ne täyttävät sydämeni rakkaudella ja vievät minut lähemmäksi Jumalaa. Tänä hetkenä en tunne vihamielisiä tunteita ketään kohtaan. En edes Ferodiaa. Tahdon unohtaa kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt minulle ja omaisilleni. Sillä mitä minä olen Allahin rinnalla, jonka näen kaikkialla luonnossa näissä mahtavissa kallioissa, näissä äärettömissä metsissä, kummuissa ja laaksoissa, rajattomassa taivaanholvissa, jonka yläpuolella Allahin kultainen valtaistuin lepää."

Kalulu kuunteli ihmetellen Selimiä, joka intomielisin sanoin ja katsein tulkitsi tunteitaan ja ympäröivän luonnon ihanuutta sekä kiitollisuuttaan, kun hän nyt oli pelastunut viimeisestä vaarasta. Kalulu, joka oli käytännöllisempi mieleltään, ei ymmärtänyt häntä, vaan luuli, että hänen puheessaan piili taikavoima. Taikavoimia ja loihtijan lahjoja hän ymmärsi ja niihin hän pani arvoa.

"Sinun sanasi", sanoi Kalulu, "herättävät minussa halun olla arabialainen samoinkuin sinäkin. Olen kuunnellut puhettasi, Selim veljeni, mutta minä en voi nähdä sitä kauneutta, josta sinä puhut. Minä en kuule taivaanhengen, purojen, puiden enkä laineiden ääntä. Mutta minä en ole arabi, vaan mtuta ja kuningas. Olen elänyt Urorin ja Ututan auringon alla. Olen samoillut molempien näiden maiden metsissä ja tasangoilla. Olen metsästänyt antilooppeja ja puhveleita, olen etsinyt hunajaa ja asettanut ansoja linnuille. Olen oleskellut laaksoissa ja uinut virroissa. Olen kiivennyt korkeita kallioita ylös ja nukkunut monena yönä vuorilla, mutta en ole koskaan kuullut säveliä kaikessa tässä."