Part 13

Kun hän täten mielikuvituksessaan näki vihollisensa jalkojensa juuressa, tunsi hän jonkun kevyesti koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi taakseen ja kohtasi Selimin lempeän, rukoilevan katseen ja kuuli hänen sanovan:

"Kalulu, meille sinä olet yhä watutalaisten kuningas. Käy rauhallisesti istumaan minun, veljeni Abdullahin ja pikku Nianin viereen ja kuuntele, mitä veljelläsi Selimillä on minulle sanottavana."

Ystävyys Selimiä kohtaan sai Kalulun mielen pehmenemään, ja Selimin osanottava katse ja ystävällinen ääni liikutti häntä siinä määrin, että hän ensi kertaa eläissään purskahti itkuun. Kun Selim näki nuoren, ylpeän päällikön kyyneleet, alkoi hänkin osanotosta itkeä.

"Kalulu", sanoi Selim voitettuaan liikutuksensa, "kun minä makasin nälkään nääntyneenä metsässä, tulit sinä minun luokseni, ja minä näin sinun mustissa silmissäsi niin syvää sääliä, että heti aloin pitää sinusta kuin veljestäni. Sitten me sekoitimme veremme yhteen, ja minä suostuin ilomielin veljeksesi. Kun olin kylässä ja tunsin Tifumin laskevan raskaan kätensä olalleni ja kuulin yhä korvissani Ferodian julmat käskyt, tulit sinä avukseni kuin hyvä enkeli. Ja Abdullahin sinä pelastit ahneen krokotiilin kidasta, vaikka se oli jo vetänyt hänet syvyyteen. Kun sinusta tuli kuningas ja sinun vallassasi oli monien sotilaiden elämä ja kuolema, pyysin minä sinulta lupaa lähteä omaan maahani poistaakseni surun taakan äitini hartioilta, ja sinä lupasit minulle rikkauksia ja seuralaisia. Mutta pahat päivät koittivat. Ferodia tuli kuin varas yöllä monine sotilaineen ja otti minut ja meidät kaikki orjikseen ja tahtoi tappaa sinut. Silloin pikku Niani pelasti meidät kaikki, hän, jonka luulin luodun vain leikkiä ja pilaa varten. Ja nyt me olemme taaskin vapaat, Allahille olkoon kiitos!"

Kalulu nyyhkytti rajusti, ja Selim saattoi vain vaivoin jatkaa puhettaan:

"Nyt minulla on enää pieni pyyntö sinulle, Kalulu: veljeni, mutta jos suostut siihen, niin teet Selimin vielä onnellisemmaksi kuin silloin, kun kuiskasit korvaani, että olin vapaa ja sinun veljesi. Mutta minä uskallan töin tuskin ilmaista pyyntöäni pelosta, että annat minulle kieltävän vastauksen."

"Kerro, Selim, mitä voin tehdä puolestasi? Enkö jo kauan sitten ole sanonut sinulle, että voit käskeä minua? Mutta mitäpä minä voisin antaa sinulle? Eilen Kalulu oli orja! Mitä orja voi antaa?" Ja hän nauroi katkerasti.

"Sinulla on enemmän, kuin koskaan ennen olet omistanut, Kalulu. Lupaatko suostua pyyntööni?"

"Sinä pilkkaat minua, mutta minä annan sinulle lupaukseni, eikä mtutapäällikkö helposti riko sanaansa", vastasi Kalulu.

"Kuule siis, veljeni! Sansibarissa minulla on kaunis koti. Sen ympärillä kasvaa suuria puita, jotka ovat täynnä hyviä, keltaisia hedelmiä, appelsiineja nimeltään, sekä toisia puita, joiden suuret hedelmät ovat hunajaakin makeammat ja joita nimitetään mangoiksi. Siellä kasvaa myöskin korkeita palmuja, joiden pähkinät ovat yhtä suuria kuin sinun pääsi ja täynnä maidonvalkeaa mehua, joka sammuttaa janon. Ei koko Ututassa eikä sen lähistössä ole sellaisia vihanneksia kuin minun puutarhoissani ja pelloillani Sansibarissa. Siellä kasvaa pumppuja, melooneja ja kurpitsoja, kurkkuja, herneitä ja papuja, keltaisia ja valkeita tomaatteja, banaaneja ja kaikenlaista muuta, joista et osaa edes uneksiakaan. Eikä sellaista taloa kuin minun ole koko neekerialueella. Se on korkea kuin korkein puu ja suuri kuin tori sinun kylässäsi, ja se on yltyleensä rakennettu kivestä. Sen lattiat ovat valkeaa kiveä, sen vuoteissa on untuvapatjoja ja hienointa valkeaa liinaa, ja niin pian kuin käyt niille lepäämään, unohdat kaikki huolesi. Ylemmistä ovista, joita me nimitämme ikkunoiksi, näet suuren, sinisen meren ja leikkivät laineet, jotka kaiken päivää laulavat rakkaudesta, kauneudesta ja ilosta. Tähän kauniiseen kotiin minä kutsun sinut, veljeni. Tähän ihanaan paikkaan, jonka Allah on antanut minulle, minä tahdon viedä sinut. Ja rakas äitini, joka on valkea kuin pilvi tuolla taivaalla ja kaunis kuin kuu, on rakastava sinua kuin omaa poikaansa kaiken sen vuoksi, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sano, Kalulu, tahdotko tulla minun kanssani ja saada osasi äitini rakkaudesta? Tahdotko tulla katsomaan kaikkia Sansibarin ihmeitä?"

Kalulu ei vastannut, hän vain nyyhkytti. Hänen ei ollut helppo vastata myöntävästi, mutta hän muisti lupauksensa ja että Selim pyysi häneltä suosionosoitusta. Simban syvä ääni keskeytti ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Nuori herramme Selim on lausunut viisaita sanoja", hän sanoi. "Ei Moto enkä minäkään olisi tullut sitä ajatelleeksi, mutta pojan sydän on löytänyt viisaamman neuvon, kuin mitä meidän päämme olisi voinut keksiä. Nuori päällikkö, kyllä sinusta tulee vielä Ututan kuningas, mutta lähde nyt ensin Sansibariin, missä silmäsi saavat nähdä ihmeitä ja pääsi oppia viisautta. Nyt minä tiedän, mikä meille kaikille on parasta. Jos lähdet Sansibariin, niin palaat takaisin suurena kuninkaana. Selimin kautta saat tutustua moneen rikkaaseen arabialaiseen, ja mitä paremmin opit heitä tuntemaan, sitä enemmän kiinnyt heihin. Ja oleskeltuasi siellä vuoden tai kaksi voit saada heidät lähtemään kanssasi omaan maahasi auttamaan sinua voittamaan takaisin oikeutesi. Palkaksi voit antaa heille ne orjat, jotka Ferodia on ottanut, ja antaa heille runsaasti norsunluuta ja heiltä voit vastalahjana saada paljon kankaita ja kaikenlaisia kauniita tavaroita. Kun olet tutustunut Sansibarin oloihin, opit myös varustamaan omat kyläsi niin vahvoiksi, että ne voivat vastustaa vihollisten hyökkäyksiä. Sinä voitat Ferodian ja kaikki heimot laajalla alueella ja teet maasi niin suureksi ja rikkaaksi, ettei toista sellaista tule olemaan, ja sinun nimesi ja kunniasi tulevat tunnetuiksi yli koko maailman. Minä olen puhunut."

Kalulu hyppäsi pystyyn ja huudahti innostuneena: "Jo riittää! Selim, sinä sait minut melkein suostumaan, mutta Simba on voittanut minut lopullisesti puolellenne. Minä seuraan mukana Sansibariin. Tahdon oppia paljon, niin että minusta tulee suuri kuningas, ja minä palaan Ututaan suurena ja voimakkaana miehenä, sellaisena kuin sinä, Simba, olet. Silloin Ferodia saa varoa. Nauttikoon hän saaliistaan kunnes Kalulu palaa, mutta -- Soltalin tuhan, Mostanan haudan, Katalambulan raunioiden nimessä -- minä olen kostava. Olen puhunut."

"Hyvä -- hyvä -- hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen. Selim nousi ylös ja syleili Kalulua, Simba ja Moto puristivat hänen käsiään ja Niani hyppi heidän ympärillään kuin pieni apina. Kun Abdullahin vuoro oli syleillä Kalulua, lupasi hän koraanin nimessä palata hänen kanssaan Ututaan nähdäkseen, että hän pääsi jälleen oikeuksiinsa. Pienessä lujasti varustetussa leirissä vallitsi mitä hurjin ilo.

"Yksi pyyntö minulla vielä olisi, Kalulu", sanoi Selim hymyillen, mutta katsomatta ylös.

"Vieläkö yksi pyyntö? Mikä se on? Minä lupaan sen tehdä. Puhu!" vastasi Kalulu ja kohotti Selimin kasvoja, niin että hän saattoi nähdä tämän silmät.

"Sinä olet hyvä, Kalulu, kun lupaat ennenkuin tiedät, mitä aion pyytää. Sinä tiedät, että minä olen arka ja pelkuri, en voisi nukkua rauhassa yötäni, jos tuo ilkeä pää olisi näin lähellä ja --"

Kalulu nousi heti, tarttui päähän ja heitti sen pensaikkoon orjantappuroiden keskelle, missä se oli paremmassa säilössä, kuin jos se olisi tullut haudatuksi kymmenen jalan syvyyteen maahan.

"Hyvä, hyvä!" huusivat Abdullah ja Selim, jotka nyt olivat rauhalliset ja tyytyväiset.

"Puhukaamme nyt muusta", sanoi Simba, kun kaikki olivat hiukan rauhoittuneet. "Sinä tunnet maan, Kalulu. Miten me pääsemme helpoimmin Sansibariin?"

"Missä Sansibar sijaitsee?" kysyi Kalulu.

"Sen pitäisi sijaita suoraan itään täältä, juuri siellä, mistä aurinko joka aamu nousee", sanoi Simba.

"Minä tunnen tien Uroriin saakka, mutta sen toisella puolella en ole käynyt", sanoi Kalulu. "Meidän joukkomme on liian pieni uskaltaaksemme kulkea Uhehen läpi", sanoi Simba. "Se ei käy päinsä. Mitä sinä neuvoisit, Moto?"

"Jos vain pääsisimme jollekin kauppatielle, löytäisin hyvinkin pian perille. Mutta Kalulu", huudahti hän äkkiä, "etkö sinä sanonut, että näillä tienoin on jokin suuri järvi?"

"On kyllä, Liemba-järvi, jolla ei ole ensinkään loppua. Se ulottuu kauaksi pohjoiseen", Kalulu vastasi.

"Liemba järvi! Liemba!" toisti Moto itsekseen, ikäänkuin koettaen muistutella nimeä. "En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan Liembasta. Monta kertaa olen kulkenut Tanganjikan yli matkalla Ujijista --"

"Ujiji!" keskeytti Kalulu ihmeissään. "Tanganjikasta en minä ole koskaan kuullut, mutta sen minä tiedän, että Ujiji sijaitsee Liemban rannalla, jonkun matkan päässä Usowasta."

"Wallahi!" huudahti Moto. "Silloin Liemba on sama järvi kuin Tanganjika, sillä Ujiji sijaitsee Tanganjikan rannalla. Ujijin jälkeen tulee Kawendi ja sitten Usowa -- se on parin päivämatkan päässä Ujijista etelään. Kun me olimme päässeet Uwenbaan, niin kuljimme aina suoraa tietä Marunguun."

"Jos sinä tunnet tien Ujijista Marunguun tai Uwembaan tai Usowaan, niin silloinhan tiemme on aivan selvä, koska tunnet tien Ujijista Sansibariin", sanoi Kalulu.

"Tärkeintä on siis päästä järven rantaan", sanoi Simba.

"Minä tunnen tien järven rantaan", sanoi Kalulu, "kävin siellä muutamia kuukausia sitten. Se on noin parinkymmenen päivämatkan päässä täältä, juuri siellä minne aurinko laskee. Mutta järven ja meidän välillämme on Ferodian maa. Viikon päivät meidän täytyy kulkea tuohon suuntaan", hän osoitti etelää kohti, "ja sitten kääntyä ja kulkea järveen päin".

"Niin, se on hyvä. Huomenna me aloitamme matkamme niinkuin sinä ehdotat, ja jos Allah sallii, olemme me viiden kuukauden kuluttua Sansibarissa", sanoi Simba.

"Ja huomenna me saamme ruokaa, Insallah!" huudahti Moto.

"Insallah! Insallah!" toistivat arabit.

KAHDESTOISTA LUKU.

Aamu aarniometsässä. -- Hyvä puhvelihäränjahti. -- Pikku Nianin tarina. -- Simba ottaa Nianin pojakseen. -- Viidakon vastuksia. -- Matkan vaikeuksia.

Kun taivas alkoi punottaa ennustaen auringonnousua, alkoivat matkamiehemme haukotella ja ojennella jäseniään, kunnes uni vihdoin oli kaikonnut ja he nousivat ylös.

Heillä ei ollut telttoja koottavana eikä tavaroita järjestettävänä. Heidän ei tarvinnut muuta kuin karistaa yltään multa ja ruoho, jolla he olivat levänneet, ja lähteä marssimaan.

Ei mikään ole niin ihanaa afrikkalaisessa metsässä kuin aamunsarastus. Siellä ei ole kasteen kostuttamaa korkeaa ruohoa, ei kaislikkoa, jonka miekanmuotoisista lehdistä ryöppyää kokonainen sadekuuro matkamiehen yli hänen astuessaan sen läpi, ei muuta kuin pehmeää, ruskeaa lehtimultaa, johon jalat vajoavat kuin persialaiseen mattoon. Niin kauan kuin vielä hämärtää, on kaikki metsässä hiljaista, puut ja lehvät eivät liiku, kaikki ikäänkuin odottaa päivän valkenemista. Mutta niin pian kuin valo tunkeutuu puiden siimekseen, alkavat ne elää. Niiden korkeissa latvoissa käy suhina, linnut alkavat visertää, merikotkan ja papukaijan ääni kuuluu ja helmikana pyrähtää lentoon. Pian hyenankin jäähyväishuuto kajahtaa metsässä, kun se pakenee pesäänsä karttaen rehellistä päivänvaloa. Myös jalopeura karjuu viimeisen tervehdyksensä yölle, niin että metsä kajahtaa. Nuoret hirvet ja antilopit kiiruhtavat laitumelle rehevän ruohon kimppuun.

Matkamiehemme seurasivat ihastunein katsein hämärän muuttumista päiväksi ja kiiruhtivat nopein askelin eteenpäin.

Kun he olivat marssineet tunnin ajan, pysähtyi Simba äkkiä ja viitaten alavaan paikkaan vuoren rinteellä kuiskasi: "Puhveleita."

Kaikkien mielet jännittyivät. He tähystelivät Simban viittaamaan suuntaan, mutta erottivat vaivoin vain joukon tummia pilkkuja pitkän matkan päässä. Kaikki suuntasivat askeleensa siihen suuntaan Niani kaikkein toimeliaimpana.

Kun he saapuivat alavan alueen reunaan, jakoi Simba joukkonsa kahteen osaan neljänkymmenen metrin päähän toisistaan ja kehotti heitä hiipimään elukoiden läheisyyteen kaikilta muilta suunnilta paitsi tuulen puolelta, liikkumaan mahdollisimman äänettömästi ja ampumaan vasta sitten, kun he kuulivat pitkän vihellyksen.

Onneksi tuuli oli läntinen, niin ettei heidän tarvinnut kiertää, ja puhvelien ja matkamiestemme välillä kohosi useita pieniä kumpuja, joita peitti korkea ruoho, kuten itse tasankoakin.

Epäonnistuminen olisi ollut hyvin harmillista, sillä tyhjin vatsoin eivät matkamiehet olisi jaksaneet enää kauaksi kulkea ja ruoka oli heille siis aivan välttämätöntä. Siksipä he lähestyivät eläimiä niin varovasti kuin suinkin ryömien ruohon peitossa ja piiloutuen silloin tällöin kumpujen taakse tai suurten palmujen varjoon.

Askel askeleelta ja henkeään pidätellen he hivuttautuivat yhä lähemmäksi kohottaen silloin tällöin päätään nähdäkseen, miten pitkälle olivat ennättäneet ja missä nuo muodottomat ja villit eläimet olivat, joiden kimppuun he aikoivat hyökätä.

Kalulu, joka oli tottuneempi tällaiseen metsästykseen kuin Simba tai Motokaan, suoriutui parhaiten. Hänen notkea, kevyt ruumiinsa tunkeutui ruohon läpi yhtä helposti kuin antiloopin. Paljoa ennenkuin hänen toverinsa olivat päässeet paikoilleen piiriin, oli hän tullut niin lähelle puhvelihärkää kuin oli suinkin mahdollista, ja hänen nuolensa oli jo valmiina jousessa, jotta hän heti merkin saatuaan voisi ampua.

Muutamien minuuttien kuluttua -- Simba oli odottanut, kunnes kaikki olivat perillä -- kuuli Kalulu vihellyksen ja kohosi pystyyn silmäilläkseen ympärilleen. Simba seisoi hänen oikealla puolellaan ja kauempana samalla puolella Moto. Abdullah oli parin metrin päässä Kalulun takana ja tähtäsi samaa eläintä kuin hänkin. Selim oli kauimpana vasemmalla noin kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä nuoresta puhvelista. Kaiken tämän Kalulu näki yhdellä silmäyksellä ja seuraavassa hetkessä hänen jousensa jänne laukesi ja Selimin, Simban ja Moton pyssyt paukahtivat. Puhvelit karkasivat hämmennyksissään joka puolelle.

Lauman johtaja, jonka kylkeen Kalulun nuoli oli tunkeutunut, oli jo painanut päänsä alas hyökätäkseen vihollisen kimppuun, kun Abdullahin laukaus pamahti aivan Kalulun takaa, niin että tämä painoi vaistomaisesti päänsä alemmaksi. Puhveli horjahti -- kuula oli osunut sen otsaluuhun -- mutta vain hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä se painoi päänsä alas, raastoi maata sarvillaan ja hyökkäsi hurjasti mylvien nuoren päällikön kimppuun.

Mutta yhtä hyvin olisi peto voinut tavoitella savua. Yhdellä harppauksella oli nuori mtuta väistänyt vaaran, ja kun puhveli hyökkäsi ohi, jännitti Kalulu jousensa ja ampui suoraan sen sydämeen, jolloin eläin kaatui maahan kuolinkouristuksissaan. Simba ja Moto olivat ottaneet osalleen yhteisen puhvelin ja kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella he tekivät siitä lopun. Selimin ensimmäinen laukaus oli murskannut hänen puhvelinsa etujalan, toinen oli osunut vatsaan niin pahoin, että eläin mörisi tuskasta ja oksensi verta -- varmat merkit siitä, että se oli kuoleman oma. Ennenkuin Selim ennätti ladata uudestaan, horjahti puhveli, kaatui polvilleen ja kierähti kuolleena kyljelleen.

Pikku Niani oli sillä välin puun taakse piiloutuneena seurannut terävin katsein taistelun menoa, ja kun se hänen mielestään oli nyt lopussa, astui hän esiin päästäen äänekkään riemuhuudon, ikäänkuin hän yksin olisi kaatanut kaikki kolme puhvelia. Mutta sen hyvän palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt heille, ei kukaan malttanut hillitä hänen ylimielisyyttään, vaan kaikki nauroivat hänelle, kun hän tanssi Kalulun ampuman puhvelin selässä. Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin tyhjät vatsat alkoivat äänekkäästi vaatia ravintoa. Keihäät ja veitset otettiin esille ja parhaat lihapalaset leikattiin irti. Kun kullakin oli niin suuri kantamus lihaa kuin hän jaksoi kantaa, palasivat he metsään ja etsivät itselleen sopivan piilopaikan, jossa saattoivat kaikessa rauhassa keittää ja syödä. Varovaisuus oli tarpeen, sillä olihan vihollinen voinut kuulla heidän laukauksensa.

Tunnin kuluttua he löysivät melkein samankaltaisen pensaikon kuin se, missä he olivat viettäneet yönsä. Simba ja Moto sytyttivät tulen, ja pojat vuolivat Kalulun johdolla teräviä seipäitä, joiden kärkiin ohuet lihaviipaleet pistettiin. Ne paistettiin sitten tulella kypsiksi. Sammuttaakseen pahimman nälkänsä he heittivät ohuita lihapaloja myös suoraan tuleen, ja niin pian kuin ne olivat hiukan kypsyneet, söivät he ne hyvällä halulla.

Sitten he veistivät vielä lisää seipäitä, rakensivat oikean halstarin tulen yläpuolelle ja kuivasivat siinä runsaasti lihaa matkaeväiksi. Ikäpuolella päivää he päättivät jatkaa taas matkaansa.

Kello kahden aikana lihat olivatkin valmiit, ja kukin otti taakan kantaakseen. Sitten he lähtivät kylläisinä ja tyytyväisinä kulkemaan jälleen etelää kohti.

Auringon laskiessa he pystyttivät leirinsä pienen järven rannalle, rakensivat aitauksen kuivista oksista ja asettuivat ilta-aterialle. Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja Simba narrasi toiset nauramaan lystikkäillä puheillaan.

Illallisen jälkeen Moto kaivoi esille lannevaatteensa suuresta taskusta tupakanlehden ja palan kalkkia tarjoten Simballe osan. Sitten hän kehotti Niania kertomaan tarinansa.

Hämmästyneenä ja niin mielissään, että hänen pienet mustat kasvonsa aivan polttivat, vastasi Niani, ettei hän osannut mitään tarinoida. Mutta kun Moto käski hänen kertoa olostaan vankeudessa, oli hän heti valmis seuraamaan kehoitusta.

"Siinä ei ole paljon kerrottavaa", hän sanoi. "Tifum Byah otti minut majaansa, ja minä sain palvella häntä, tuoda hänelle vettä ja puhdistaa hänen piippuaan, ja kun Ferodia lähti pois Katalambulan kylästä kovin suutuksissaan sen johdosta, etteivät Simba ja Moto sallineet hänen viedä Selimiä mukanaan, täytyi minun seurata Tifumia. Matkalla hän löi minua usein, ja kerran hän uhkasi hakata pääni poikki, jollen pitänyt kiirettä. Olin kovin suruissani, kaikki oli minusta aivan yhdentekevää, kun en saanut olla Selim herran luona. Eräs orja, jonka he olivat anastaneet arabialaisilta, koetti paeta, ja Ferodia antoi käskyn tappaa hänet. Kuusi miestä heitti hänet maahan, yksi taivutti hänen päätään taakse ja toinen leikkasi hänen päänsä poikki tylsällä veitsellä. En koskaan unohda, miten hirveää se oli, kun hänen verensä pärskyi toisten kasvoille, hänen ruumiinsa nytkähdellessä kuolinkamppailussa. Vaikkei Tifum, joka seisoi vieressä ja nauroi, olisi tehnyt mitään muuta pahaa, olisi hän ansainnut kuoleman. Matkan varrella ei tapahtunut mitään muuta, kuin että joka päivä jotain orjaa pideltiin pahoin tai piiskattiin. Matkalla kuoli luullakseni parikymmentä. Vihdoin me saavuimme Ferodian kylään, joka ei ole lainkaan niin suuri kuin Katalambulan, joskin hänellä on paljon lehmiä, lampaita ja vuohia. Tifumilla on neljä vaimoa, jotka kaikki ovat rumia ja julmia, ja he kohtelivat minua pahemmin kuin heidän herransa. He repivät minua tukasta, nipistivät minua korvista ja poskista, löivät minua ja panivat minut kantamaan vettä ja paimentamaan vuohia. Välistä luulin, että menehtyisin, mutta Tifum vain nauroi, ja silloin pidin viisaimpana olla oikein reipas. Kun Tifum huomasi sen, otti hän minut pois heidän luotaan ja antoi minun palvella vain itseään. Mutta koko ajan hän uhkasi leikata jonakuna päivänä pääni poikki ja syödä minut, ja silloin hän avasi suunsa niin selkosen selälleen, että minusta tuntui, kuin hän olisi voinut pistää minut suuhunsa kokonaisena. Usein hän valitti sitä, ettei hän ollut saanut valkoista orjaa -- senkin pakanallinen koira! Silloin hänen väkensä olisi kunnioittanut häntä paljon enemmän. Eräänä päivänä me kuulimme, että kuningas Katalambula oli kuollut ja Kalulu valittu kuninkaaksi. Ferodia suuttui hirveästi. Hän uhkasi tappaa kaikki, jotka olivat pitäneet Kalulun puolta, ja seuraavana päivänä hän keskusteli heimon vanhimpien kanssa ja lähti suuren joukkueen kera kulkemaan Katalambulan kylää kohti. Tifum otti minut mukaansa ja minä sain kantaa hänen keihästään, riisipussia sekä kurpitsapulloa. Koko ajan minä tuumin, miten saisin kylään päästyäni ilmaistuksi Simballe ja Motolle Ferodian aikeet. Mutta Tifum jätti minut Meroenin kylään, enkä voinut tehdä mitään. Sinä yönä, jolloin petos oli suoritettava, koetin jälleen päästä Simban ja Moton puheille, mutta turhaan, ja kun saavuimme Katalambulan kylään, oli Ferodia siellä jo herrana. Lopun te tiedätte. Minä näin teidät kaikki sidottuina, ja olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta Tifumin vuoksi en uskaltanut. Koko ajan tuumin miten voisin teitä auttaa. Samana päivänä, jolloin Soltali poltettiin metsässä, kuulin Tifumin vannovan, että hän seuraavana päivänä hakkauttaisi Kalulun pään poikki ja että Selimin kävisi samoin, yhdentekevää suostuisiko Ferodia siihen vai ei. Silloin minä suutuin. Naura sinä, Simba, jos haluat, mutta sydämeni oli musta, ja minä katselin Tifumin veistä ja toivoin, että voisin sillä lävistää hänen kurkkunsa. Odotin kunnes ilta pimeni, ja silloin kuulin Tifumin surkeasti valittavan. En luullut hänen koskaan vaipuvan uneen, mutta vihdoin hän sentään nukkui, ja minä varastin hänen veitsensä ja tulin teidän luoksenne, Selim herra. Muuta ei Nianilla ole kerrottavana."

"Reipas poika, oikein reipas poika!" huudahti Moto, mutta Simba ojensi käsivartensa, nosti Nianin ylös, painoi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi hänen korvaansa helliä sanoja, jommoisia Niani ei koskaan ollut kuullut. Pojan silmät kyyneltyivät, ja kurkussa tuntui niin kumman paksulta, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.

Ja hänen herransa Selim, joka oli niin paljon korkeampi sekä Niania että kaikkia muita ja jolla oli niin kaunis äiti Sansibarissa, hän katsoi Niania niin lempeästi hymyillen, ettei pojan ihailulla ollut rajoja. Ja sitten hän lausui suloisella äänellään: "Tule nyt minun luokseni, tule Selimin syliin, pikku Niani!" Ja nuori herra sulki syliinsä ja suuteli tuota pientä veitikkaa, joka oli saanut kasvaa kenenkään koskaan välittämättä hänestä.

"Äitini on kiittävä sinua", sanoi Selim ja laski kätensä pojan pään päälle. "Muistathan sinä hänet?"

"Oi, kuinka minä koskaan voisin unohtaa hänet tai teidät?" Niani huudahti, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

"Sinuttele minua, Niani. Sinä et ole enää orja, vaan minun ystäväni, samoinkuin Simba ja Moto."

"Niin, herra, mutta Simba ja Moto ovat suuria ja kilttejä, minä olen pieni ja paha. Ehkäpä teen jonakin päivänä jotakin ilkeää, niin ettet tahdo enää olla minun ystäväni."

"Kun se päivä koittaa, tahdon muistella erästä pientä poikaa, joka tuli palvelemaan minua ja hiipi keskellä yötä leirin läpi, jossa kaikki olivat pahoja ja pelkäsivät Soltalin henkeä. Tuon hyvänteon muisto pakottaa minut sanomaan: Anna anteeksi Nianille, sillä hän pelasti sinun henkesi."

"Niani tahtoo koettaa olla hyvä, sillä hän rakastaa herraansa", sanoi poika.

Myöskin Abdullah tarjosi ystävyyttään Nianille, ja Simba lupasi vieläkin enemmän.

"Tästä illasta alkaen saa Niani pitää minua isänään, koska hänellä ei ole isää eikä äitiä. Meidän herramme Selim, samoin Abdullah ja Moto ovat hänen ystäviään, ja kun Niani tulee suureksi, antaa Selim hänelle vaimon, talon ja puutarhan, ja siellä hän saa elää pienten Nianiensa kanssa."

Tämä herätti yleistä iloa, ja kaikki laskivat leikkiä Nianin lapsista, kunnes oli aika mennä levolle.

Tulen annettiin nyt sammua. Pimeä yö vallitsi synkässä metsässä, tuuheat oksat huojuivat hiljaa nukkuvien yläpuolella, ja tuikkivat tähdet levittivät valoaan heidän vuoteittensa yli.

Kuusi kokonaista päivää he marssivat etelää kohti, eikä metsä ollut vieläkään loppunut. Joka päivä he ampuivat tuoretta metsänriistaa ja kuivasivat osan lihasta, jotta heillä tarpeen sattuessa olisi ruokaa varattuna.

Seitsemäntenä päivänä arveli Kalulu, että he voisivat nyt kääntää kulkunsa länttä kohti ja kolmen päivän marssin jälkeen varmaankin saapuisivat Liemban rannalle.