Part 2

laps aaltojen ja aavistusten maan kun kaipuutaan yön hiljaisuuteen huhuu ruokohuilullaan.

FANTASIA.

Jossain pyörryttävän kaukana — öljytyynen, kavalan valtameren villin rehevässä saaressa kelluu hunajankeltainen jättiläiskukka höyryävän lammen pinnalla niinkuin oudon suuri, samettinen dahlia —

Loistavat, myrkylliset hyönteiset laskevat miljoonia muniaan limantahmeiden terälehtien lomiin. Metsän kuumehorteisista puista tippuu helmeilevä tuskanhiki jossain pyörryttävän kaukana —

MYRKKYLILJAT.

Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä jok' ainoon lemmittynsä askelen.

Hän suven hyvää hedelmää ei niitä, hän myrkyttämä mustain liljojen. Hän saamastaan ei sallimusta kiitä, vaan itkee maata, joka vajos merehen!

Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin voi värähdellä mimosan hän lailla ja vaiti on, ei nosta katsettaan.

Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin, ja unen lempeätä lahjaa vailla hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.

MUSTANPUNAINEN MELANKOLIA.

Kookospalmujen siimestämä tie, jota käyden askeleeni kantaa pitkin ahnaan, huohottavan meren liejuista rantaa. Luode kaikki rakkaimpani vie, muodottomia ruumiita mukanaan vuoksi kantaa.

Kookospalmujen siimestämä tie, tumma loimu aarniometsäin yllä — raskas murhe sydämessä hyljätyllä. Mikä tähti palanutkaan lie kerran unikoilla peitetyn kehtoni yllä?

Kuuma, vereen kastettu tähti paloi!

ODALISKI.

Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.

Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.

Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.

Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!

LOTI AZIYADÉLLE.

Oi Sirkassian metsien myrttikukka, joka suot minun juoda huultesi hunajaa! Sinä suloinen! Syvin lainein aaltoaa alas olkapäillesi ambrantuoksuinen, tumma tukka. Aziyadé!

Valot kirkkaat illoin syttyvät Stambulissa, väri silmäisi fosforiloistein kimmeltää. Sisin sielus arvoitukseksi aina jää, sinä Aasian poloinen, silkinpehmeä pieni kissa. Aziyadé!

KEVÄISET AROT.

Tuulen siivin lempi toi mun halki aromaan. Kukkaverho kirjava sen peitti kokonaan. — Nauratko, kaunis Katinka?

Kukkasiksi muuttua jos onnemme nyt vois, tuoksuavan tulvan alla laajat arot ois! — Uskotko, armas Katinka?

Mutta niinkuin hyasintit, liljat, tulppaanit, helle polttaa nuoruutemme riemut kaunihit. — Itketkö, pieni Katinka?

LAULU KITARAN SÄESTYKSELLÄ.

Lauloi nuori gondolieri hämyssä Venetsian yön: itkettävää niin ei ole mitään kuin on kylmä, lemmetön syön!

Sulaa vuorten sininen jääkin, ei sula sydämesi sun, säihkyvän ihana, julma Judith, riistäjä rauhani, toivoni mun!

Kukkivat visaiset viikunapuutkin, lempeen ei puhkea lemmetön syön! — Hiljaa kapea gondooli liukui hämyssä Venetsian yön.

RAKKAUS.

Ruusu puhkesi punainen keskellä keltaista poutaa. Tumma, polttava viini sen suonissa soi ja soutaa. Pisaran yhden jos viiniä juo ikuinen onni vuottaa, kaksi pisarta tuskan tuo, kolme kuoleman tuottaa.

YÖ.

Kuink' aallot kuumat kuohupäin mun ylitseni lyö! Täys lempeäin, täys lempeäin on mykkä, musta yö. Ma kohun kuulen uhkaavan kuin tuuli erämaan. Oi myrskyn pauhun, kuoleman se tuoko mukanaan —?

En pelkää tulta Samumin, jo liekkijuoman join. Ah, auringoita tuhansin Ma yössä nähdä voin! Oon myrskyn raivoon hukkuva kuin hehkuun hellyyden ja hiekkahautaan nukkuva kuin alle ruusujen!

KOHTALO.

Kuin vanha jättiläinen pilvihin pään nostaa kellanharmaa tulivuori. Sen halkeamat peittää laavakuori, kuin veri hyytyneenä haavoihin.

Mut liepehellä paljaan tunturin on pinja tumman vihanta ja nuori. Se latvan tuuheen taivahalle suori, kun ilma hehkui sätein punaisin.

Maan uumenista kuuluu kumma pauhu, ja tuhkansakeana verhoo sauhu kuin pilvi vuoren ammottavan suun.

Pian kuohuu esiin kuuma alkuaine, lyö yli seudun liekehtivä laine ja laava hautaa alleen pinjapuun.

VIRTA.

On pitkä sateenkaari taivahalla, se yli kylmäin vetten kaareutuu. Ja sinipunavihreen sillan alla vuo usvaa henkäilevä uneksuu.

Mut virran himmeällä kaltahalla, oi katso, kasvaa villi viinipuu! Se hedelmäinsä raskaan painon alla veen poreilevaan peiliin kallistuu.

Jo itku tärisyttää ilman rantaa. Käy ruuheen, armas, jonka kanssa verta ma kultarypäleistä äsken join!

Niin meidät mittaamaton kymi kantaa päin kuolon suurta sumuvaltamerta, miss' sammuneet ui pallot aurinkoin.

KUU.

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?

Sieluni mun on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

Varjo pyhä ylitseni lankeais — —

— — —

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.