Part 2

(Hilma huutaa ulkoa: Robert, Robert!)

PROFESSORI.

Seisokaa oven edessä, ettei se tule takaisin.

POUTIAINEN.

No mittee nyt. Hilemaha se siellä huutaa.

PROFESSORI.

Ovi lukkoon! Se tulee syliin ja kaulaan ja otsalle.

POUTIAINEN.

Kuka, mikä se tulloo?

PROFESSORI.

Hilma. Hän on mennyt minun kanssani kihloihin, väkisin ja huomaamatta.

POUTIAINEN.

No olokee hyvillänne. Hilema kelepois vaikka kenelle.

PROFESSORI.

Mutta minä pelkään rakastuneita naisia.

POUTIAINEN.

Minusta vuan on onni rohvessyöriä aika lailla potkassu.

PROFESSORI.

Mutta kun hän tahtoo nauttia "korkeinta yli-ihmisrakkauden onnea" minun kustannuksellani.

POUTIAINEN.

Minä en sitte vuan pelekeis sammosta.

PROFESSORI.

Poutiainen ottaa hänet, se on hyvä ratkaisu.

POUTIAINEN.

Mittee tuo rohvessyör? Hilema on kommee immeine.

PROFESSORI.

Ei tarvitse muuta kuin antaa istua polvella ja kuunnella. Hilma kyllä puhuu ja rakastaa ja rakastaa ja puhuu.

POUTIAINEN.

Suattaisiha minä, mutta rohvessyör jiäp sitte ileman.

PROFESSORI.

En minä välitä kenestäkään. Saatte hänet ilmaiseksi.

POUTIAINEN.

Enhää minä iha ilemaseks ilekee.

PROFESSORI.

No, auttakaa minua palkaksi täältä pois. Matkustan heti, ennenkuin hän tulee takaisin.

POUTIAINEN.

Suatanhan minä kyyvitä asemalle. Pannoo vuan kamssut kokkoo.

PROFESSORI.

Minä lähden näin vaan, saavat lähettää tavarat jälestäpäin. Päällysvaatteet päälle, luennot mukaan ja sitten pois, pois!

POUTIAINEN.

Jos tuota ensistää neuvosija, kun tuo lehmäkarja alakaa tuas lypsee nii huonosti, ni mittee sitä oikee pitäs tehhä?

PROFESSORI.

Ovatkos ne vanhoja?

POUTIAINEN.

Taitaapa se olla piäsyynä.

PROFESSORI.

Olen Kuullut, että Amerikassa otetaan serumia sian tai apinan rauhasista ja ruiskutetaan lehmiin, jotka sillä tavalla nuortuvat ja tulevat voimakkaiksi.

POUTIAISEN.

Vai nuortuvat! Ihme, ku tuo Hilemakkaa ei oo hoksanna että taitaa olla suluhasen piässä vikkoo.

(Hilma ulkoa: Robert, Robert!)

PROFESSORI.

Kuuletteko, mitenkä hän on rakastunut? Nyt mennään sukkelaan.

POUTIAINEN.

Eiköhän rohvessyöri antasj ruiskuttoo ihteesä sian tai apinan sisälmyksiä, nii että ite voimistusj rakastammaa?

PROFESSORI.

Ei, ei, nyt ei ole aikaa muuhun kuin pikaiseen pakoon. Tulkaa nyt! (Ottaa paperit ja menee.)

POUTIAINEN.

Suahan tuon kyyvitä pois. Ei siitä miehestä oo papiks tähä kirkkoo. (Menee.)

(Ulkoa kuuluu melua, huudahduksia. Oras, Sylvia, Elina ja Antti tulevat.)

ANTTI.

Tervetuloa, lapseni! Kukoistattehan te kuin ruusut.

ELINA.

Olemme odottaneet teitä kuin auringonnousua.

SYLVIA.

Terveisiä isosta maailmasta, mereltä ja maalta. Euroopan surisevasta katulasta.

ORAS.

Nyt me tulimme ja nyt me jäämme Kallilaan.

ELINA.

Kuinkahan nyt viihdytte maaseudun sydämessä.

ORAS.

Tännehän mielemme palaa. Sydämeni kiehuu ja kuohuu kuin seitsemän veljeksen heidän palatessaan Jukolaan, ja sanon heidän kanssaan: Terve kotini kasoinesi, peltoinesi, niittyinesi ja terve hallava lantakasa. Kallila on ihanin paratiisi.

SYLVIA.

Ja minä lisään niinkuin Jukolan pojat: "Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen."

ANTTI.

Toivon että viihdytte luonamme isänmaata viljelemässä ja kotitaloa hoitelemassa.

ORAS.

En ole luotu kivilinnoissa kitumaan, enkä asfalttikatuja matalissa kengissä polkemaan. Siellä tympäisee kaikki, kaasun, kivihiilen ja keuhkoja tärvelevä ravintoloiden ilma ja ihmisten keinotekoiset sielut.

ANTTI.

Jumala loi taivaan ja maan, ihminen loi kaupungin.

ELINA.

Entäs tiede, taide, keksinnöt, kulttuuri?

SYLVIA.

Mitä siitä on parasta, sen tuomme mukanamme tänne. Kirjoja, sanomalehtiä ja taideteoksia, mitä vaan kannattaa ostaa. Välillä matkustamme itse kaupunkiin saadaksemme henkistä virikettä.

ORAS.

Keksinnöt tuomme ensimmäiseksi tänne, — ainakin maataloutta koskevat.

ANTTI.

Onhan meillä koneita, viskuukone — — —

ORAS.

Ompelukone ja lihamylly. Taitaapa olla aurakin.

ANTIT.

Niin, mistäs otat varoja enempään!

ORAS.

Onhan meillä Kallilassa pari suurta aarretta.

ELINA.

Älä nyt pilkkaa, Oras.

ANTTI.

Ei minulla muita aarteita ole kuin tämä Elina tässä.

ORAS.

Entäs iso vanha metsä?

ANTTI.

Metsänraiskaajaksi ei kukaan minua saa.

ORAS.

Eikä minuakaan. Mutta meidän metsämme on raivaamatonta aarniometsää. Jos otamme sieltä yli-ikäiset puut, niin paranee metsä ja saamme rahat koneisiin.

ELINA.

Tulen sairaaksi, kun näen puun kaatuvan.

ANTTI.

Tuo on yhtä tavallinen ominaisuus naisissa kuin pitkät hiukset. Puita ei saisi kaataa, vaikka tukehtuisimme lehviin. Tuskinpa saisimme halkoja, jos naiset määräisivät.

ORAS.

Sitten meillä on toinen aarre. Takamaan suuri suo.

ANTTI.

Soita on raskasta viljellä.

ORAS.

Ei ollenkaan uusien apuneuvojen avulla, joita saamme metsärahoilla.

SYLVIA (tulee ikkunan luota).

Katselin miten tytöt kantoivat korennolla raskasta vesisaavia mäkeä ylös. Miksi meille rakennetaan iso lasiveranta, vaikkei ole vesijohtoa?

ELINA.

Verantahan koristaa koko taloa. Siellä pidän ruusuni ja siellä nautimme auringonlaskusta.

ORAS.

Sillaikaa kun tytöt nääntyvät vesikorennon alla.

SYLVIA.

Vesi läikkyi Marin valkoisille kangaskengille ja Katrin harsopuku liimautui märkänä ruumiiseen. Onko tällaiset puvut sopivia maatytöille?

ELINA.

Nythän käytetään sellaisia pukuja. Tytöt ovat nuoria.

ANTTI.

Eihän Sylvian yksinkertainen puku pilaa hänen nuoruuttaan.

ELINA.

Kaikki eivät saa kotikutoisia kankaita niin maukkaiksi kuin Sylvia.

SYLVIA.

Keittiöön hankitaan koneita. Pesukone, separaattori, höyrykattiloita, perunankuorija, pavunleikkaaja y.m. Onhan luonnotonta, että sisätalous hoidetaan naisvoimilla. Tenniskenttä valmistuu pian, mutta ei uneksitakaan Rex-koneen hankkimista.

ELINA.

Enhän kuitenkaan voisi säilyttää purkkejani.

SYLVIA.

Kellaria ei tietysti ole, mutta suurenmoinen huvimaja.

ORAS.

Jos kaupungin rakennukset ovat huonosti sisustettuja, niin kyllä sitten maallakin rakennetaan epäkäytännöllisesti. Onhan hyvä kellari yhtä tärkeä kuin uimahuone, lipputanko, huvimaja tai jalkapallokenttä.

ANTTI.

Valtionkin tulisi uhrata enemmän asunto-olojen hyväksi. Eikö maa, joka urheilun alalla tavoittelee ensi paikkoja maailman maiden joukossa ja johon yhtämittaa perustetaan yliopistoja, voisi tehdä enemmän kotitalouden puolesta?

(Eero, Lilja ja Hilma tulevat. Yleistä tervehtimistä.)

LILJA.

Oras ja Sylvia, milloin tulitte? tervetuloa! Tervetuloa.

SYLVIA.

Olette kaikki terveen ja onnellisen näköisiä. Kallila on hyvä paikka. Mutta luulisin olevani Pariisissa, kun näen sinut, Lilja. Et sinä juuri ole maalla asuvan tytön tamineissa.

HILMA.

Hänhän on hempeimmillään — Saaroninlilja, täytyyhän hänen olla puettuna sen mukaan.

SYLVIA.

Lauantaisin aion pitää neulomaseuroja ja opetan teidät pukeutumaan sievästi ja samalla käytännöllisesti.

ORAS.

Silläpä olisi iso kansantaloudellinen merkitys.

SYLVIA.

Mutta kerropas, Lilja, mitä on tapahtunut. Hautajaisia, ristiäisiä, häitä?

HILMA.

Häitä tulee pian, hyvin pian.

LILJA.

Eero, Hilma on arvannut.

ANTTI.

Mistä puhutte? Mitä Hilema-neiti ja Lilja tarkoittavat?

EERO.

Ei auta salata. Lilja ja minä rakastamme toisiamme.

ELINA.

Lilja, lapseni!

SYLVIA (suutelee).

Sepä yllätys, Liljaseni.

ANTTI.

Mutta mitenkäs menette naimisiin tyhjin käsin, lapsiparat?

EERO.

Tyhjät eivät käteni ole, eikä käsivartenikaan, kun niihin suljen valkoliljani.

ORAS.

Oikein puhuttu. Mutta olethan sinä, Eero, käynyt seminaarin?

EERO.

Olen kyllä, mutta opettajaksi en tahdo, sillä lukujärjestys kahlehtii vapaan toiminnan. Maanviljelijänä teen mitä tahdon.

ORAS.

Sepä erehdys. Maanviljelijä ei koskaan onnistu, ellei hän seuraa tarkkaa työjärjestystä. Rupea sinä niiden kansakoulumme opettajaksi. Siellä voit opettaa lapsille ihanteellista isänmaanrakkautta ja runoilla luonnosta ja mistä haluttaa.

ANTTI.

Kunhan hiiret vaan eivät olisi juoneet kahvia!

HILMA.

Kauheaa! Nyt leivät jäivät panematta uuniin!

LILJA.

Ja pikkuleivokset — — —

EERO.

Saivat aikaan paljon hyvää.

EERO.

Jospa Lilja suostuisi.

SYLVIA.

Ei mitään. Toin kahvileipää tuliaisiksi muassani.

LILJA.

Tietysti, rakastan lapsia, ja koulu on ihanalla paikalla.

SYLVIA.

Sinut, Lilja, opetan käytännölliseksi emännäksi ja maatalous-ihmiseksi. Voit sitten opettaa koulussa ruuanlaittoa, käsitöitä, puutarhanviljelystä, lastenhoitoa y.m. tarpeellista.

ELINA.

Nyt on apu tullut taloon.

ANTTI.

Aavistan, että Oras saa päivällisensä täsmälleen.

ORAS.

Me nostamme tämän talon esikuvaksi koko seudulle. Järkiperäinen kasvatus, rakkautemme luontoon ja iso metsä auttavat meitä.

ELINA.

Nyt menemme kahvia juomaan.

SYLVIA.

Seison uskollisena vieressäsi jalossa työssä.

ELINA.

Nyt täällä alkaa uusi elämä.

ANTTI.

Teillä on tulevaisuus edessänne.

II NÄYTÖS.

(Sama työhuone, mutta siistimpi, liinat, uutimet sohvatyynyt suomalaista mallia. Henkilöjen puvut ovat kotikutoiset, paitsi Antin, joka on keski-ikäisen herran kotipuvussa.)

HILMA.

Väliin vain kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren, raukan, rinta vapahammin silloin lyö. Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua sulhastansa, vapautta ja toiveitaan.

POUTIAINEN (tulee).

Elekee tuossa turhoo ruikutella. Vieläkö Hilema sitä kaljupiätä mielessää hautoo?

HILMA.

Hän petti minut katalasti, ja Poutiainen auttoi häntä.

POUTIAINEN.

Asemalle kyyvihin. Eikä tuo joutava rikulieroomine mittaa aota. Vuan Hilemalla tarvihtis olla uusi suluhane, iha täysjärkine, ja hiukset sietäsi olla päässä.

HILMA.

Minun elämäni on mennyt.

POUTIAINEN.

Älä joutavia!

HILMA.

Olen surrut kaksi vuotta.

POUTIAINEN.

Eikä nuo lesk'immeisetkää vuotta enempee sure. On siinnäi jo urakkoo.

HILMA.

Välistä tunteet kytevät hiilloksen alla. Tahtoisin jotakin, en tiedä mitä.

POUTIAINEN.

Mitäs muuta ku suluhasta? Ilekiihä tuon tunnustoo.

HILMA.

Epämääräinen kaipuu kalvaa kuin mato elämäni lankaa, ja yöni ovat unettomia horrostiloja.

POUTIAINEN.

Kyllä ne herrat ossoo suarnata. Papin alakuja ovat jokkaine, nii miesväk ku hame-mmeisettii.

HILMA.

Kukapa minun suruistani välittäisi?

POUTIAINEN.

En minä tässä lähe tuota kaljupiätä suremaa, mutta jos Hilemalla on jottai oikeeta suremista, nii soon toinen asia, jota minnäi suatan surra.

HILMA.

Poutiainen on hyvä ystävä.

POUTIAINEN.

Eiköön tuota kelepois muukskii ku vua ystäväks?

HILMA.

Poutiainen on komea mies vielä.

POUTIAINEN.

Hilema sannoo jorrauttaa vuan Ilemariks. Hilema ja Ilemarj, eikös se passoo.

HILMA.

Mitä Ilmari tarkoittaa?

POUTIAINEN.

Tarkotampahan vuan naimista ja pyhhee siätyvä.

HILMA.

Että minäkö vielä naimisiin?

POUTIAINEN.

Niin vuan kuuluutuksille ja sitten räiskis vuan.

HILMA.

Ehkäpä minullekin koittaa uusi kevät?

POUTIAINEN.

Se julumetus lupassii Hileman miule kyytjpalakaks asemalle-ajosta.

HILMA.

Kuka?

POUTIAINEN.

Se kaljupää rohvessyörj.

HILMA.

Hän oli kuitenkin niin oppinut ja viisas.

POUTIAINEN.

Suattaa olla, mutta järkee ei ollu enempee ku hiuksijakkaa.

HILMA.

Kyllähän Poutiainen on miehekkäämpi.

POUTIAINEN.

Lyötäsköhän kättä piälle ja tehtäs kontrahti hautaa asti? Tai jos vähä rutistettassii?

HILMA.

Ilmarihan on parempi sulhanen kuin...

POUTIAINEN (syleilee).

Ku se kaljupiä. Hilema nitistää vuan nii paljo ku jaksaa.

(Antti ja Elina tulevat.) ANTTI.

ANTTI.

Mitäs Poutiainen tekee?

ELINA.

Ja Hilma?

POUTIAINEN.

On vuan tehty kauppoja Hileman kans.

HILMA.

Ilmari on minun ensi lempeni.

POUTIAINEN.

Elä ilivettä!

HILMA.

Nyt tunnen sen selvästi.

ELINA.

Tätä olen kauan toivonutkin, onnea vaan ja siunausta.

ANTTI (Lyö kättä molempien kanssa.)

Onneks olkoon.

HILMA.

Kiitos vaan! Nythän Kallilassa ei enää tarvitakaan taloudenhoitajaa, kun nuori emäntä hoitaa talouden.

(Sylvia ja Oras tulevat.)

ANTTI.

Tuossahan nuoret tulevat. Tässä esitän teille kihlatun parin.

ORAS.

Onnittelen sydämestäni. Poutiainen saa nyt 'oppia runoja lausumaan töitten lomassa.

POUTIAINEN.

Siihe röpelyksee ei minusta ou. Hilema suap lasketella runoja, minä puhun vuan selevee savvoo.

SYLVIA.

Toivon, että tulette yhtä onnellisiksi kuin Lilja ja Eero ovat. Tulemme juuri kansakoululta lukukauden päättäjäisistä. Eero puhui niin kauniisti yhteistyöstä isänmaan hyväksi. Kansakoulun opettajat seisovat lähellä kansaa. Heidän sanansa tunkeutuvat syviin riveihin.

ORAS.

Eero opettaa lapsille oikeaa isänmaallista henkeä. Sitäpaitsi he saavat hyvät lukutiedot ja erinomaisen käytännöllisen opetuksen. En luule heidän pyrkivän kaupungin huumaavaan myllyyn, jossa tulee puoli-ihmiseksi. Heihin on istutettu rakkautta kotiseutuun ja luontoon.

SYLVIA.

Liljakin on kotikudotussa hameessa ja sukissa herttainen pieni emäntä. Koti on siisti ja valoisa ja kuitenkin yksinkertainen.

ELINA.

Te olette kaiken alku ja juuri. Kotimme on nyt hauska ja käytännöllinen. Pukumme järkiperäiset ja järjestys vallitsee joka puolella. Vähitellen ulottuu vaikutuksenne koko seutuun.

ANTTI.

Sunnuntaina tapasin lääkärin tyttäret punaisissa pumpulihameissa.

ELINA.

Ja juhannuskokolla ei näkynyt harsokankaita eikä kiiltonahkakenkiä oman pitäjän nuorisolla.

POUTIAINEN.

On täällä kotonakki uus komento. Ei vuan laiteta ennee ranssia apilasniitystä eikä kaaroja porstalla puhisteta.

SYLVIA.

Tämäkin huone on käynyt puhdistavan kylvyn läpi. Nyt näkee, mitenkä suomalaiset mallit ja tyyli sopivat paljon paremmin maalaiskotiin kuin ulkomainen komeus.

ANTTI.

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Oras otti talon haltuunsa. Silloin istuimme me tässä kahden ja olimme alakuloisia: maanviljelyksemme näytti epäonnistuneen.

ELINA.

Sisätalous oli yhtä kurjaa. Olimme vähällä väsyä koko talouteen.

ANTTI.

Muistatko, Oras, että takamaan pelto on kynnettävä ensi viikolla?

POUTIAINEN.

Joha se jorrautettiin eilispäevänä.

ORAS.

Uusi traktori teki sen työn muutamassa tunnissa.

SYLVIA.

Tämä päivä on onnenpäivä. Heti aamulla sain hautomakoneesta 18 keltaista Leghorn-poikasta. Sitten onnistuivat viikkoleipomiset erinomaisesti, ja käynti kansakoululla virkisti mieltä.

ELINA.

Mitä me emme saaneet aikaan, sen suorittivat lapsemme ilman tuskaa ja huolta.

ORAS.

Työtä se on vaatinut ja huolta myöskin.

ANTTI.

Erehdyimme, kun luulimme, että maanviljelijäksi kelpaa ilman oppia ja kokemusta. Luulimme, että rakkaus maahan ja altis mieli veisi meidät perille.

ELINA.

Kotitalouteenkin tarvitaan oppia, niinkuin kaikkiin toimiin.

POUTIAINEN.

Nuor akronoomi ku on iha tiällä muan syvämmessä syntynnä ja alako hoitoo talloo vuan selevällä järellä ja herrain konneilla nii siitä tulloo tolokku ja oikee meininki.

SYLVIA.

Me saimme alkaa oikeasta päästä. Saimme oppia ja hyötyä toisten kokemuksista ja nyt rakennamme uuden Suomen terveelle kansantaloudelliselle pohjalle.

HILMA.

Täytyykö sitten hengen ja sivistyksen ihmisten hävitä ja joutua alakynteen?

ORAS.

Enemmänhän meillä on aikaa uhrata henkisillekin riennoille, kun taloutemme on hyvin hoidettu ja varallisuus sen mukana kasvaa.

ANTTI.

Mekin tulemme nyt toimeen kolmannella osalla palveluskuntaa entiseen verrattuna.

ELINA.

Keittiö ei nyt niele koko päiväämme. Vesijohto, mukavat keittoastiat ja monenlaiset koneet tekevät työn iloksi.

HILMA.

Rotatkin ovat hävinneet, mikä on suuri voitto pimeyden voimista.

POUTIAINEN.

En oikei ymmärrä mistee ne herrat suavattii sitä rahhoo kaikkii hommiisa.

ANTTI.

Metsähän meille rahat antoi, eikä sitä sentään ole raiskattu. Nyt alkaa maanviljelys kannattaa. Pellot kasvavat ihmeellisesti. Niityt elättävät suuren karjan, suo antaa polttoturvetta ja pian viljaa.

ORAS.

Suomesta tulee vielä varakas ja onnellinen maa, se ei olo mikään huono viljelysmaa. Kun nuoriso kasvaa työssä ja puhtaan luonnon helmassa, niin saamme vahvan vastapainon nykyajan kevyttä henkeä vastaan.

ELINA.

Eniten olen iloinnut asunto-olojemme paranemisesta. Nyt on väellä hauskat makuuhuoneet ullakolla. Ennen sullouduttiin kaikki yhteen tupaan.

SYLVIA.

Mutta tästä asiasta oli käytävä kovaa taistelua. Miina-muori sanoi vilustuvansa, jos ei saanut maata takan vieressä isiltä perittyjen vällyjen sisässä.

ORAS.

Jotka vikisivät, kun ne poltettiin, niin täynnä asujamia ne olivat.

HILMA.

Katri ja Mari sanoivat pelkäävänsä, jos miehet eivät maanneet toisella puolen tupaa.

ELINA.

Iisakki-ukkokin piti näin avaraa asuntoa viimeisiä päiviä ennustavana ylellisyytenä.

ANTTI.

Sitäpaitsi asui tuvassa pari kissaa, koira, usein kananpoikia korissa, ja joskus otettiin porsaskin sisään.

POUTIAINEN.

Ei tiällä immeisellä ou hyvä olla yksinää.

HILMA.

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin."

POUTIAINEN.

Elä ilivettä! Kehtoot huastoo semmosta. Nyt ku on jouvuttu sammaa sakkii, ni yhessä eletää tässä mualimassa ja yhessä huushollataan.

HILMA.

En ole vielä tottunut uuteen onneeni.

ANTTI.

Paljon olette, Sylvia ja Oras, saaneet aikaan, mutta viihdyttekö myöskin täällä?

ORAS.

Meissä on syntymästä asti ollut maahenkeä. Se vetää meitä mullassa myllistämään, kukkivilla niityillä hihasilla heilumaan, tuhatjärvien ulapoilla kalavenheissä kiikkumaan.

SYLVIA.

Emme hylkää koskaan kotisarkaa, emme maata, joka palkitsee runsaasti vaivamme. Teemme työtä kodin kohottamiseksi ja kasvatamme lapsistamme hyödyllisiä, tervejärkisiä suomalaisia.

POUTIAINEN.

Ei vuan taeja tulla herrasväkkee semmosista.

ANTTI.

Silloin vasta saamme oikeata väkeä, kun kouluutetut, valveutuneet ihmiset antautuvat kotitaloutta ja maanviljelystä edistämään.

ELINA.

Puhutaan niin paljon nykyajan huonosta hengestä ja moraalista, mutta toiselta puolen näemme paljon todellista työtä ja isänmaallista mieltä.

ANTTI.

Oikein teimme, Elina, kun antauduimme käytännölliselle alalle. Vaivat on kestetty, ja lopulla tulee työn palkka ja siunaus.

ELINA.

Me olemme kylväneet tulevaisuuden satoa.

ORAS.

Ja me kiitämme siitä, että johdatitte meidät jaloon, uutteraan työhön.

SYLVIA.

Työ antaa ilon, rauhan ja onnen.

POUTIAINEN.

Mitteepä tässä ossoo muuta, ku käet ristissä kiittee iärettömästä siunaaksesta. Sen kaljupiän rohvessyörin lähöstä alakain ja ku niä nuoret tulj tänne, on tiällä jokkaise kohalle tullunna siunaasta ja menestystä. Saetta on suatu aikanaa ja poutoo tuas tarpee mukkaa. Nii on ollunna muallisissa ja nii hengellisissäi meiningeissä.

Väliverho.