Part 4

Minä halajan tietää, mitä sinun sielusi nyt ajattelee, eikö se milloin omaan vanhurskauteensa kyllästy ja opi Kristuksen vanhurskauteen nojaamaan ja luottamaan. Meidän aikanammehan tulevat monet kiusatuiksi, pitämään juuria ajatuksia itsestänsä, ne varsinkin, jotka kaikin voimin pyytävät olla laupeita ja hurskaita; ne, jotka, armosta meille runsaasti Kristuksessa lahjoitettua Jumalan vanhurskautta ymmärtämättä, koettavat itse tykönänsä niin kauvan aikaan saada sitä, mikä hyvää on, kunnes omien avujen ja ansioiden kaunistamina luulevat taitavansa Jumalan edessä seisoa, joka kuitenkin on perin mahdotonta. Silloin kuin sinä oleskelit meidän tykönämme, oli sinullakin sellaisia ajatuksia; olinhan itsekin saman harhaluulon sitomana, vaan nyt sodin minä tätäkin erhetystä vastaan; en kuitenkaan ole tähän asti sitä voittanut. Opi sentähden, rakas veljeni, tuntemaan Kristusta ristiinnaulittuna; opi kunnioittamaan Häntä ja toivottomuudessa ja epäilyksessäsi itsestäsi näin sanomaan Hänelle: sinä, Herra Jesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen sinun syntisi; Sinä olet tehnyt omaksesi mitä minun on, ja antanut minulle mitä Sinun on; Sinä, minun Wapahtajani, olet ruvennut siksi, mikä Sinä et ollut, ja antanut minun tulla siksi, mikä minä en ollut. Kavahda pyrkimistä niin suurta puhtautta saamaan, että herkeäisit itseäsi syntisenä pitämästä ja syntisenä olemasta. Sillä Kristus asuu ainoastaan syntisten tykönä. Hän on taivaasta astunut alas, asuaksensa syntisissä. Tutkistele tarkasti Hänen rakkauttansa, sinä olet siten havaitseva Hänestä suloisimman lohdutuksen vuotavan. Sillä jos meidän pitäisi työmme ja kärsimistemme kautta päästä lepoon, minkätähden olisi Hän silloin kuollut? Sentähden pitää sinun, epäillen itsestäsi ja omista töistäsi, löytää rauhan yksinään Hänessä. Siinä kivussa pitää sinun myöskin oppia Hänestä; niinkuin Hän on korjannut sinut, niin on Hän myös tehnyt sinun syntisi omaksensa, jos sinä, niinkuin sinun pitää, tämän vahvasti uskot; sillä kirottu se, joka ei sitä usko! Korjaa sinä myös samoin ja kanna kärsivällisyydellä niitä veljiä, jotka ovat kelvottomia ja vielä eksyväisiä, ja tee heidän syntinsä omiksesi; ja jos sinulla on jotakin hyvää, niin anna heidän nauttia hyötyä siitä, niinkuin Apostoli opettaa: "Korjatkaa toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on meitä Jumalan kunniaksi korjannut" (Room. 15: 7) ja taas: "Kullakin olkoon se ajatus kuin Kristuksella Jesuksella oli, joka, vaikka Hän on Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi" (Fil. 2: 5 ja seur.). Tee sinäkin samoin. Jos sinä luulet olevasi heitä parempi, niin älä lue sitä saaliiksesi, ikäänkuin olisi se sinun omasi, vaan alenna itsesi, unhota millainen sinä olet, ja ole niinkuin yksi heistä, että kantaisit heidän heikkouttansa. Sillä onneton on sen vanhurskaus, joka ei tahdo auttaa niitä, jotka hän rinnallansa huomaa olevan huonommassa tilassa kuin hän itse on, vaan ajattelee sen sijaan paeta erämaahan ja oleskella siellä, vaikka hänen läsnäolevana olisi pitänyt palvella muita kärsivällisyydellänsä, esirukouksillansa ja esikuvallansa. Tämä on sen leiviskän kätkemistä, jonka Herra kullekin on suonut, tämä on olla kanssapalvelijoillensa antamatta sitä, mikä heidän omansa on. Tiedä sentähden, jos sinä olet Kristuksen ruusu ja lemmenkukka, että sinä voimassa pysytetään orjantappurain seassa. Waro, ettet itse kärsimättömyyden, rohkean tuomitsemisen eli salaisen ylpeyden kautta tule orjantappurain pistimeksi. Kristuksen valtakunta on (Ps. 110: 2). Hänen valtakuntansa vihollisten keskellä. Sano siis minulle, missä luulet senkaltaisen vihollisten eli ystäväin asuinpaikan olevan. Jos sinulta jotakin puuttuu, niin heitä itsesi maahan Herran Jesuksen eteen ja etsi puutettasi rukouksessa; Hän on itse opettava sinulle kaikki. Katsele ainoastaan mitä Hän sinun ja kaikkien muiden ihmisten edestä on tehnyt, että sinä myös oppisit mitä sinun tulee muille tehdä. Jos hän olisi tahtonut elää ainoastaan hurskasten seassa ja kuolla ainoastaan ystäväinsä edestä, kenen edestä, rakas veljeni, olisi Hänen silloin pitänyt kuolla ja kenen joukossa elää? Tee sinäkin, veljeni niin ja rukoile minun edestäni, Herra on silloin oleva sinun kanssasi. Jää hyvästi Herrassa! Kirjoitettu Wittenbergissä 5 sunnuntaina Pääsiäisen jälkeen vuonna 1516.

Weljesi _Martti Luther_, Augustiini-munkki.

[27] Tässä ei suinkaan opeteta, ettei armoitetussa kristityssä pitäisi löytyä vakaista synnin katumusta ja kauhistusta, aina hillitsemässä häntä tekemästä kaikkea, mitä hän tahtoo, sillä se sotii sitä vakuutusta vastaan, joka Uskolla on synnin kauhistuksesta, josta kirjantekijä ylempänä 14 ja vielä enemmin seuraavissa §§:ssä sangen merkillisesti puhuu. Tekijän tarkoituksena on, että se, joka on ollut oikeassa hädässä ja tuntenut synnin kuoleman pistimenä, mutta sitä vastoin on tässä hätääntyneessä tilassansa sillä tavalla ja muodolla, kuin ylempänä 13 §:ssä on sanottu, saanut oikein tuntea Jesusta ainoaksi Auttajaksensa, Wapahtajaksensa ja Autuaaksitekijäksensä niin, että hän on tullut täydellisesti vakuutetuksi siitä, että Kristus on hänet syvästä helvetistä lunastanut ja verellänsä ja kuolemallansa Jumalan kanssa täydellisesti sovittanut; tekijän tarkoituksena on, ettei ihminen senkaltaisessa tilassansa tahdo tehdä pahaa, ettei hän tahdo tehdä syntiä, vaan tekee kiitollisuuden lain mukaan täydellä mielihyvällä ja halulla kalliin Wapahtajansa Jesuksen mielisuosioksi ja kunniaksi kaiken sen, minkä hänen pitää tehdä.

[28] Seuraavista raamatunlauseista: Ps. 132: 14; Jes. 66: 1, 2; Joh. 14: 23; 17:22,23; 1 Kor. 3: 16; 2 Kor. 6: 16, paitsi monista muista, näkyy kyllin selvästi, että Jesus Jumalan Poika, Isän Jumalan ja Pyhän Hengen kanssa, uskovaisessa sielussa rakentaa armo-istuimensa. Tämä ei taida muuta, kuin täydellisesti ijankaikkisiin aikoihin köyhää ja armoitettua sielua lohduttaa.

[29] Kirjantekijällä on ollut täysi syy lainata tämän sananparren 1 Joh. 2: 1 värsystä, jossa _vanhurskas_-sanalla ei ainoastaan tarkoiteta sellaista, jolla on selvä oikeus omistaa ja pitää esinettä hyvin ansaittuna omaisuutenansa, vaan myös sitä, jota muuten kutsutaan _laupiaaksi ja armiaaksi_; tämän käsitämme juuri näin olevan sekä tämän 1 Joh. 2: 1. Raamatunlauseen yhtenäisyydestä, että tämän sanan käyttämisestä Pyhän Raamatun monissa paikoissa, (Ps. 112: 9; Sananl. 11: 20, 21, 30; 12: 20; Jaak. 3: 17, 18 j.n.e.). Sana vanhurskas, Korkeimmassa merkityksessään tarkoittaa siis tässä sen hyvän suosion ylenpalttisuutta ja sitä täydellistä oikeutta, jonka se siis verellänsä ja kuolemallansa on ansainnut, tehdäksensä meitä hukkuneita ja kadotettuja syntisiä vanhurskaiksi ja Jumalan tykönä ijankaikkisesti autuaiksi; sillä muutoin on Hän kostavan vanhurskautensa mukaan polttava tuli ja kaikki syntiset ovat heinä ja olki, jotka eivät silmänräpäystäkään taida Hänen edessänsä kestää, jos Hän tahtoisi heidän kanssansa tuomiolle käydä.

[30] Evankeliumin armo ei kuulu kellekään muulle kuin omasta vanhurskaudestaan paljastetulle, katuvaiselle syntiselle (Math. 5: 3-6; Ps. 10: 14, 17; Luuk. 1: 53).

[31] Kirjantekijä ei suinkaan tässä kiellä sinua katselemasta omaa syntiviheliäisyyttäsi; sitä on hän myös ylempänä 17 §:ssä mieleesi teroittanut; hän selittää tämän tarkemmin seuraavissa sanoissa.

[32] Meidän kallis Lutherimme on Paavalin Roomalaisille kirjoittaman Epistolan kauniissa alkupuheessansa elävästi kuvannut sellaisia sieluja, kun hän muun muassa sanoo: "Ei se ole muuta kuin petosta, jota muutamat opettavat, että töillä pitää valmistautua armoon"; ja edespäin: "että he haparoitsevat uskoa ja hyviä töitä, eivätkä tiedä, mikä usko ja hyvät työt ovat; kuitenkin puhuvat he ja juttelevat monta sanaa uskosta ja hyvistä töistä".

[33] Se on, eroittaa sinut omasta hyvyydestäsi, vanhurskautesi, hartautesi ja pyhyytesi suuresta mielikuvituksesta ja luulosta, jonka nojalla sinä salaisesti niin suuresti ylpeilet.

[34] _Helvetti_-sanalla tässä ei ymmärretä sitä ijankaikkista vaivan sijaa, josta ei yhtään lunastusta löydy, vaan suurinta sieluntuskaa ja peljätystä, joka usein Jumalan viisaasta neuvosta ja pyhästä sallimuksesta voi kohdata uskovaisia sangen terveellisten tarkoituksien vuoksi. Siten Jumala joko tahtoo viedä uskovaista likemmin itseänsä tuntemaan, tahi poistaa hänestä jonkun salaisen hyvän ajatuksen omasta mahdollisuudestansa, kelvollisuudestansa ja salaisesta niihin luottamisestansa; tahi tahtoo Jumala näyttää hänelle ja irroittaa hänet jostakin salatusta paulasta, joka on sydämmen pohjassa ollut viritettynä, vaan on aikaa voittain tullut hyvien liikutusten, hartaiden harjoitusten ja omien parannusyritysten peittämäksi; tahi muutamien erhetysten tähden niin ankarasti kurittaa häntä; että hän sitten, niinkuin ruumistansa polttanut lapsi tekee, paremmin karttaisi tulta; tahi sen kautta tehdä häntä kykeneväksi välttämään jotakin uutta saatanan ansaa, ja estää häntä siihen lankeamasta. Senkaltaisessa merkityksessä käytetään helvetti-sanaa Pyhässä Raamatussa (l Sam. 2: 6; Ps. 71: 20; Ps. 116: 3, 4; Jes. 38: 10, 15; 2 Kor. 12: 7).

[35] Nimittäin ei muulla tavalla paljastettuina köyhinä syntisinä (Ilm. k. 5: 9, 10; 7: 14).

[36] Tämän todistavat nämät Raamatun lauseet: Joh. 3: 16; Room. 5: 20; 1 Tim. 1: 14, 15, 16.

[37] Nimittäin elävän toivosi, johon me Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen kautta kutsutut olemme (Gal. 5: 5; Hebr. 7: 19; 1 Piet. 1: 3, 21).

[38] Sillä tavalla, että sinä joutuisit epäilykseen ja antaisit saatanan viedä voiton asiastasi. Tosin pitää sinun kokonansa antautua Jumalan edessä ijankaikkiseen kadotukseen ja tuomioon syypääksi (Room. 3: 4, 10, 19; 1 Kor. 11: 31, 32); mutta sitä vastaan et suinkaan saa ryöstää Kristukselta Hänen kunniaansa, ikäänkuin Hän olisi sinun hyvin ansaittua ijankaikkista kuolemantuskaasi ja tuomiotasi ollut kärsimättä (Jes. 53: 8); tahi sinullekin ijankaikkista lunastusta löytämättä (Hebr. 9: 12). Älä sellaista tuomiota itsestäsi suinkaan langeta (1 Joh. 3: 19, 20).

[39] Tämän todistaa myös Jer. 28: 21.

[40] Mitä kirjantekijä tässä sanoo, on ymmärrettävä Jumalan aikomuksen ja viisauden mukaan, joka tahtoo, että Jesuksen verta, se on: koko Hänen sovintoansa kaikkiin merkillisiin tapauksiin nähden, nimittäin Hänen pyhään syntymäänsä ja alhaiseen vaellukseensa maan päällä, Hänen suureen sieluntuskaansa, rukoukseensa ja kyyneleihinsä, Hänen veriseen hikeensä, naarmuihinsa ja haavoihinsa ynnä moniin Hänen kärsimiinsä häväistyksiin, mitä pilkallisimpaan kuolemaansa, hautaamiseensa, voittorikkaaseen ylösnousemiseen ja, taivaaseen astumiseen ja, Isänsä oikealla kädellä istumiseensa ja Hänen meidän edestämme rukoilemiseensa nähden, että kaikkea tätä niin nautittaisiin, että kaikki ihmiset joka paikassa ja kaikissa elämänsä tapauksissa viimeiseen hengenvetoon asti uskoisivat Kristuksen sovintotyön kautta täydellisesti tulleensa vapahdetuiksi ja pyhitetyiksi; mitä kirjantekijä tässä sanoo, on näin ymmärrettävä, Jumalan aikomuksen ja viisauden, eikä suinkaan ihmisten huolimattomuuden mukaan, tätä kallista tavaraa vastaanottamaan ja pelastukseksensa, vahvistukseksensa, elämäksensä ja autuudeksensa hyväksensä käyttämään. Sillä se on ja pysyy, Jumala paratkoon, ylen totena, ettei osa ihmisistä nautitse mitään Kristuksen sovinnosta, ehkä he ovat täydellisesti lunastetut; muutamat taas antavat työläästi taivuttaa itseänsä nautitsemaan siitä niin paljon kuin heille on suotu ja lahjoitettu, se on: he eivät tahdo ottaa itsellensä täyttä lohdutusta, eikä heillä siis ole tarpeellista väkevyyttä, Jumalaa peläten, pyhyyttä täyttämään; toisin sanoen: he antavat Jesuksen kalliin veren turhaan ja tyhjään vuotaa. Siitä näkyy, kuinka väärä heidän nöyryytensä on, kun he eivät rohkene niin viheliäisinä ja vaivaisina kuin ovat, ottaa niin paljon itsellensä armonlahjasta, kuin heille on ansaittu ja nyt totisesti tarjotaan. He ikäänkuin tahtovat ylpeässä epäilyksessänsä eli uskottomuudessansa sanoa: Jumalalla ei ole niin hyvää tahtoa, että Hän suopi minulle niin täyttä armon-mittaa, eikä Kristuksen verellä niin suurta voimaa, että se taitaisi niin täydellisesti parantaa syntihaavani, eli niin perin juurin omastatunnostani poisottaa kaiken niiden veripahkain tuottaman kivun, jotka nyt vaivaavat minun sieluani ja tekevät minun hitaaksi kerran ilolla juoksemaan elämän tietä, jota minun pitää vaeltaa lepoon, että minä Hänen tykönänsä asuisin.

[41] Kirjantekijä ei tässä suinkaan tarkoita mitään tavatonta Kristuksen ilmestymistä, jota haaveksijain ja kväkarein on tapana hakea, vaan sitä ilmestymistä, joka tapahtuu Jumalan Pyhän sanan kautta, kun me, sitä ahkerasti tutkimalla ja alituisesti ikävöimällä ja rukoilemalla päästäksemme Jumalan tykö, siitä saamme eläväksi ja autuaaksi tekevän tiedon ja tunnon Kristuksesta, se on: me tulemme Jumalan sanan kautta yhä varmempaan ja varmempaan valkeuteen Kristuksen armon täydellisyydestä, eli toisin sanoen: saamme laveamman tiedon, voimallisemman vakuutuksen ja siihen liittyneen elävän koettelemuksen ja tunnon Kristuksen ylenpalttisesta rakkaudesta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan, joten autuuden huoneen-hallitus ja järjestys meille silloin ilmoitetaan, ensiksi kointähtenä, sitten Jesuksen kirkkauden kasvoista kirkkaasti loistavana päivänä (2 Kor. 3: 18); jota valistuksen armoa täällä vakavaisuudessa ei kuitenkaan ole muuksi luettava, kuin aamuruskoksi sen ihanan puolipäivän suhteen, joka samasta Jesuksen ja Jumalan, sen Pyhän Kolmeyhteyden kirkkaudesta uskovaisille autuaallisessa ijankaikkisuudessa koittava on (1 Kor. 13: 12; 1 Joh. 3: 1, 2).

[42] Ei kukaan taida estää aurinkoa maanpiirille nousemasta ja valaisemasta kaikkea, mitä sen säteet kohtaavat, vaikka tosin voidaan sulkea silmät niin, ettei sen oikeaa kirkkautta ja valoa nähdä. Samoin ei myöskään voida Kristuksen opin saarnaamista estää maailmassa, eikä voida estää Kristuksen opin autuaallista vaikutusta tuottamasta niissä, jotka eivät itse seiso sitä vastaan ja paaduta itseänsä. Ja, mikä vielä ihmeellisempää on, monta kertaa tunkeutuu tämä valkeus kaikkein suruttomimpienkin sydämmiin vastoin heidän tuntoansa ja haluansa, ehkä sen valaisema voima ja suloinen vaikutus sitten tulee heidän ehdollisten syntiensä kautta tukahutetuksi.

[43] Tämä neuvo ei kehoita ketään syntiä tekemään, vaan Kirjantekijä muistuttaa meitä, että paraskin työ, minkä me voimme tehdä, on niin heikkouksien tahraamana ja vajavaisuuksien sekoittamana, että meillä on kyllin syytä pitää syntinä ja häpeänä kaikkea, joka on meidän omaamme, eikä Jumalan armotyötä meissä. Sangen merkilliset ovat tohtori Chemnits'in sanat tästä asiasta, kun hän, tutkiessaan Tridentin kokouksen päätöstä vanhurskaaksi tekemisestä, näin kirjoittaa Wapahtajan (Joh. 3: 18) sanain johdosta:

Uskovaisten vanhurskaaksi tekeminen autuutta ja ijankaikkista elämää varten on siinä, ettei heitä tuomita heidän töistänsä, vaan että he Kristuksen tähden päästetään kadotuksen tuomiosta ja korjataan ijankaikkiseen elämään. Näin sanoo Kristus pyhitetyistä ja uudestasyntyneistä Apostoleille: "Kun te tehneet olette kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, niin sanokaa: me olemme kelvottomat palvelijat". Ei hän tahdo, että hän näin piti sanoa ainoastaan niistä töistä, joita he ennen kutsumustansa vielä sangen heikkoina ollessansa olivat tehneet; vaan sanoo Hän: "vaikka te Pyhän Hengen avulla olette niin pitkälle päässeet, että olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, niin sanokaat kuitenkin: 'me olemme kelvottomat palvelijat." Mutta kelvottomista palvelijoista langetetaan, kun Jumala käy tuomiolle heidän kanssansa, että he töistänsä tuomittaisiin, tämä tuomio (Math. 35: 30): Heittäkäät se kelvoton palvelija ulkonaiseen pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Molemmissa paikoissa (Math. 25: 30 ja Luuk. 17: 10) löytyvät sanat: "_kelvoton palvelija"_.

[44] Tosin pitää antaa Lain olla Lakina ja Evankeliumin Evankeliumina, eikä suinkaan sekoittaa toista toiseen, vaan käyttää molempia järjestyksessä ja tarkoitetuksensa mukaisesti; ei kuitenkaan pidä samalla haavaa käyttää Lakia ja Evankeliumia, vaan harjoittaa niitä yhdessä, vaikka kumpaakin erikseen, johon Kirjantekijä itse jo ennemmin 23 § aina loppuun asti oikein neuvoo.

[45] Kirjantekijä teroittaa teroittamistaan vieläkin Kristusta uskomme ainoaksi silmämääräksi, sillä uskolla ei ole tässä Kristuksen kanssa tekemistä muuna, kuin sinä, joka on vaivaisen ja armoa isoovaisen syntisen Autuuden Ruhtinas ja Takausmies, eikä suinkaan mikään Mooses. Katso ennemmin tässä asiassa Luther-vainajan kirjoittamassa Uuden Testamentin alkupuheessa.

[46] Ah! Wallan suoraan hylkää koeteltu kirjantekijämme tässä kaiken sen rohkeuden, jonka ihmiset siinä osottavat, että he hartaudetta ja tarvetta tuntematta veisaamalla ja rukoilemalla tahtovat lähestyä Jumalaa ja Jumalalta armoa anomatta valmistavat itseänsä siihen. Tämä kirjantekijän opetus ei suinkaan sodi sitä vastaan, mitä David sanoo (Ps. 5: 4), vaan pikemmin sopii se hänen pyhän halunsa ja ajatuksensa kanssa yhteen (Ps. 51: 17, 18; vertaa 1 Moos 18: 27, 32; Jer. 10: 23; Room. 8: 20).

[47] Nimittäin siinä tilassa, josta kirjantekijä edellisessä §:ssä oli puhunut.

[48] vertaa Math. 17: 5, jossa sanat ovat näin ymmärrettävät: "Minä olen ajatellut ja ajattelen hyvin, eli autuaallisesti", nimittäin teistä (Jer. 29: 11).

[49] Nimittäin omassa luulossansa (Math. 9: 10-13; Luuk. 7: 24).

[50] Kylmäkiskoiseksi, nurjaksi ja huolettomaksi heidän autuutensa tilasta täällä ajassa ja ijankaikkisuudessa.

[51] Ps. 110: 7; Math. 26: 39, 42; Gal. 3: 13, 14.

[52] Nimittäin vaivaisena, jumalattomana, vääränä ja kirottuna suurena syntisenä lähestyä Hänen armo-istuintansa. Jos luet Lutherin Epistolasaarnan 23:tena sunnuntaina P. Kolm. jälkeen, joka löytyy hänen Kirkko-Postillansa toisessa osassa, N:o 58 §§ 13, 18, 28, 29 sekä §§ 20, 21, 22; hänen saarnassansa N:o 67 P. Matheuksen päivänä samassa Kirkko-Postillassa; niin huomaat, että tämä kallis Jumalan mies on aivan yhtä mieltä kirjantekijän kanssa.

[53] Tosin on Jumala Kristuksen kaikille langenneille Aatamin lapsille vanhurskaudeksi tehnyt, mutta kaikki eivät anna itseänsä sen kautta vanhurskaaksi tehdä, se on: he eivät anna itseänsä, armoa tarvitsevaisina ja Kristuksen veriseen ansioon Uskon kautta luottavaisina syntisinä, Jumalan-tuomiossa vanhurskaaksi julistaa juuri sentähden ei tulekaan tämä Kristuksen ansaitsema vanhurskaus heille hyväksi niin, että ne sen kautta tulisivat vanhurskaiksi tehdyiksi, eli toisin sanoen, Jumalan-tuomiossa julistetuiksi senkaltaisiksi, jotka ovat synnistä päästetyt ja joilla on täydellinen oikeus kaikkeen Jumalan armoon. Sillä toista on vanhurskaus, toista taas vanhurskaaksi tekeminen. Wanhurskauden olemme me kaiken Jumalallisen viisauden ja pyhyyden kanssa Aatamin lankeemuksessa peräti kadottaneet; mutta vanhurskaaksi tekemisestä tulemme me ainoastaan Kristuksen täydellisen vanhurskauden kautta, ainoastaan siten, että Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys luetaan meidän omaksemme, totisessa kääntymisessä ja jokapäiväisessä pyhityksessä totisesti osallisiksi, ja jaamme niinmuodoin aina enemmin ja enemmin taipumusta ja voimaa hyvään, eli niinkuin me veisaamme muutamassa vanhassa kirkkovirressämme:

"Näin Herran edess' hurskaaks' tulemm' Lakia myös mielellämm' kuulemm', Ja pyydämm' sitä pitää".

Emme suinkaan ijankaikkisiin aikoihin taida enää, sitten kun me niinmuodoin Jumalan kuvan kadottaneet olemme, ilman Hänen armottansa ja voimattansa tehdä pienintäkään hyvää, vielä vähemmin saamme me sillä fariseusten ulkokullatulla toivolla itseämme hyvitellä, että me pyhyytemme tähden, olkoonpa se kuinkakin kiiltävä, Jumalan tykönä voimme autuaiksi tulla. Tämä on juuri se, jota kirjantekijä kaikkialla kirjassansa niin kiivaasti teroittaa hänen ja meidän aikaisia _Semipelagilaisia_ vastaan, jotka vähän, eli eivät vähääkään, pitävät lukua armosta, vaan vaativat sitä enemmin töiden vanhurskautta ja hurskasta elämää, siihen pontevasti ja lujasti Kristuksen armoa ja apua vaatimatta; he eivät ymmärrä armon ylenpalttista voimaa ja siitä vuotavaa pyhyyttä, sen autuaallista perustusta ja teeskentelemätöntä olentoa.

[54] Sillä tavalla ja muodolla kuin yleinen suruton joukko nyt tekee.

[55] Lihalla ja verellä ymmärretään luonnollisia ajatuksia, luonnollista voimaa ja kykyä Math. 16: 16, 17; 1 Kor. 12: 3. Katso tässä laveammin Lutherin Kirkko-Postillan evankeliumisaarnassa Pietarin ja Paavalin päivänä N:o 73, §§ 3 4 5, 6, 7.

[56] Se katseleminen, josta kirjantekijä tässä puhuu, on sama, jota hän ylempänä 6 ja 10 §§:ssä on maininnut. Tästä on meillä vanhassa suomalaisessa virsikirjassakin N:o 20 v. 1 samankaltainen lohdullinen muistutus.

[57] Tuo jumalallinen on usko, joka on Jumalan hengen työ, ja jota luonto ei ikänänsä taida vaikuttaa.

[58] Että kirjantekijä tässä kuvaa luonnollisen vapaan tahdon kykenemättömyyttä käsittämään Kristusta niin suoraan, että hän rohkenee ainoastaan Luonto-Kristukseksi kutsua sitä Kristusta, jota vapaa tahto kuvittelee Kristukseksi ja tahtoo käsittää Kristuksena, ei sodi puhdasta oppia vastaan, vaan on pikemmin Kristuksen korkean Jumaluuden ja Wälittäjä-viran kanssa yhtäpitävä. Samoin on kallis Lutherkin kirjoituksissansa tästä monessa paikassa puhunut. Pidän siis tarpeettomana tässä kertoa sellaisia hänen sanojansa, vaan viittaan lyhyesti hänen saarnaansa Pyhän Pietarin jo Paavalin päivänä, joka saarna löytyy hänen Kirkko-Postiltansa toisessa osassa N:o 72, §§ 3, 4, 5, 10. En kuitenkaan tällä neuvo ketään käyttämään tätä puheentapaa, koska sitä ei löydy Raamatussa, eikä kirjantekijäkään näy kehoittavan sitä käyttämään.

[59] Toht. _Calowius_, selittäessään näitä sanoja, kirjoittaa näin: "Isä ei vedä väkivallalla ja vastaanseisomattomalla tavalla, vaan armollisesti kutsumalla ja voimia lahjoittamalla tahtomaan ja seuraamaan, jota voimaa Hän ei vaikuta välittömästi, vaan Sanan ja sakramenttien kautta, tehden, että ne, jotka eivät tahdo, tahtovat, jotka eivät voi, voivat". Muutoin on kirkko-isä Augustinus, samaa paikkaa selittäessään, antanut meille tämän terveellisen neuvon: "Jos sinua ei vedetä, niin rukoile, että sinua vedettäisiin".

[60] Se on, että sulasta armosta tulla sinuun tarttuneista ja vielä haisevista syntihaavoistasi paratuksi.

[61] Tästä on meillä monta merkillistä muistutusta vanhassa suomalaisessa virsikirjassa N:o 17, 20, 147, 151, 158, 282 v. 6, 8, 11; 295 j.n.e.

[62] Tämän todistavat seuraavat Raamatunlauseet: Ps. 131: 2; Sananl. 4: 23; Math. 22: 12, 13; Ap. T. 8: 13, 21, 22, 23; 1 Kor. 10: 3, 4, 5; 11: 29; 2 Thess. 2: 10, 11; Hebr. 12: 12, 15.

[63] Pois se, että meidän olisi pelkääminen hyvää tehdä, Gal. 6: 9, 10, vaan tässä sanoo kirjantekijä olevan vaarallista, että me liian paljon hyvistä töistä tiedämme, ja ettemme voi huomata sitä suurta heikkoutta, joka niistä seuraa; jonka tähden meillä on kyllin syytä suuresti hävetä Jumalan edessä, kun sellaisia pöyhkeitä ajatuksia sydämmistämme nousee.