Part 3

Tammi taivaasen tapaavi, Pitkät oksat pilvilöihia Latva päivän lappeahan. Tammi taivahan pimenti, Valon peitti pimeäksi, Peittää kuun ja peittää päivän, Varjoo tähtien valonkin, Maankin mustaksi tekevi Pimeällä peitteellänsä.

Saaren isäntä kulkee turhaan etsien miestä kaatamaan pilviin ylettyvää tammea; hän palajaa ilman semmoista tapaamatta. Silloin kertoo emäntä kotkan siiven alla löytäneensä pienen miehen; tämä lupaa työn toimittaa, kasvaa jättiläiseksi ja kaataa tammen. Rungosta tehtiin saareen mahtava silta, jonka toinen pää oli Viru-maalla ja toinen ulottui Suomeen, ja se oli tuo kuulu Soomesilda; pirstoista tehtiin kaikellaisia aluksia:

*Oksadest sai orja laevu, Laastudesta laste laevu.[34]

Eli niinkuin Kalevalassa sanotaan:

Lastuja -- tuuli tuuitteli Venosina veen selällä, Laivasina lainehilla.[35]

Nämä kaikki ovat meille tuttuja taivaanpuusta, jotka meitä kohtaa Kalevalan toisessa runossa. Wäinämöinen siinä on luojana, joka maalle antaa kasvut, aivan niinkuin eräässä virolaisessa tarussa vana isa'n kolme poikaa pitävät huolen luomisen täyttämisestä. Yli koko tarinan saaren vanhuksesta lepää muutoin tuo jumalallinen hämärä, joka ilmoittaa kaukaista muinaisuutta, vaan sen ohessa epäsuorasti todistaa tämän järjestyksettömän välikertomuksen (puusta) olevan katkelman jumalaistarullisista luuloista, joiden merkitys kansanrunoissa vähitellen on vaalennut. Muutoin runo osoittaa vanhuksen olleen Kalev'in. Saaren emäntä, kertoessaan isännälle löydetyn pikku miehen ko'osta, sanoo hänen ei olevan Kalevin peukaloa pitemmän.[36] Varmaan hän sillä ei tarkoittanut ketään muuta kuin miestänsä. Tätä luuloa vakuuttaa merkillisimmällä lailla toinenkin seikka. Edellä olen sen kaksinaisen, vaikka yhtäpitoisen kertomuksen vuoksi Salmen ja Lindan häistä pitänyt Kalevin samana kuin pohjan tähti, tahi Taaran poikana, ei ainoastaan Taaralaisena, Taaran jälkeisenä. Yhdessä Virolaisessa katkelmassa taivaantammesta sanotaan, että yksi Pääva poega, yksi Taara poega oli kaskeen istuttanut tammen, joka kasvoi ja peitti auringon ja kuun.[37] Fählmannin kertoman luomissadun mukaan taas Vanemuine antoi maalle kasvit,[38] niinkuin Kalevalakin kertoo. Toisin paikoin sanotaan, että vana isa sen teki, ja siltä näyttää kuin Vanemuista olisi pidetty yhtenä tämän kanssa.[39] Suomalaisilla Kaleva toisinaan merkitsee milloin Ukkoa itseään, milloin yhtä hänen poikaansa, ja Wäinämöistä enimmiten sanotaan Kalevaiseksi. Kaikki nämä epävakaiset ja osaksi ristiriitaisetkin määritykset yhtyvät siinä yhteisessä ajatuksessa, että se oli taivaallinen olento, erinomattain Vanemuine eli vana isa, joka suuren tammen kasvatti. Edellä olen näyttänyt kuinka Kalev, Kaleva toisissa sadunkatkelmissa pidetään samana kuin Ukko ylijumala, Taara, vana isa. Tästä seuraa siis, että saaren isäntä, joka sen suuren tammen on istuttanut, joka pitää huolen luomisesta, on Kalev; sen tähden hän vaalistuu, nähdessään poikansa saastuttaneen sisarensa, tuntiessaan kasvoista Kalevipojan Taaralaiseksi.

Ennen tarkastetulla paikalla selviytyi monta hämäräistä nimitystä, selvittyä ken Kaleva on; ja se seikka ei ole vähimmin todistava. Myöskin taivaan-korkuisen tammen suhteen on meidän nyt mahdollinen selittää, mitä se ajatus oikeastansa sisältää, miten kansan mielikuvitus on sen luonut. Sen perustuksen mukaan, jota uudempi jumalaistaru-tiede seuraa, on jokaisen jumalaistarullisen näkemyksen perimmäinen pohja haettava luonnon ilmiöissä. Yli Aasian ja Euroopan on erisukuisimmissa kansoissa sama ajatus taivaankorkuisesta puusta levinnyt, ja on syntynyt katselemalla päällettäin läjistyneitä pilviä, noita suuria ryhmiä, jotka ikään kuin puun oksat haarailevat toisistaan ja viimein peittävät koko taivaan. Jos nyt, tätä merkitystä avaimena käyttäen, katselemme suomalais-virolaista kertomusta, niin siinä on voimakkaasti kuvattu sama ilmiö. Me saamme sen selväksi, minkä tähden joku taivahan jumaloista, ylijumala itse, on puun istuttanut. Ken muu kuin taivahan hallitsija voipi olla sellaisen puun luoja, joka näkyy ympäröivän koko maailman ja joka estää auringon ja kuun paistamasta. Nyt vasta voimme myös oikein käsittää sen hämäläisen sadunkatkelman Kalevipojassa, joka kertoo että tammen lastuista paitsi muuta saatiin laulajalle tupa, johon aurinko ja kuu loistavat pihtipuolisesta:

*Kuu on uksena eessa, Päike laela läikimaies, Tähed toassa tantsimaies, Vikerkaar vibuna varjuks.[40]

Kuu on uksena edessä, Päivä paistavi laella, Tähdet tanssivi tuvassa, Taivonkaari kattonamme.

Eli niinkuin eräs toisinto sanoo:

*Kuu oli ukseksi eessa, Pääv oli peala mängimassa Tähed seessa tantsimassa Taevas tantsis, maa mürises; Tähed lõivad teringida, Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]

Kuu oli uksena edessä, Päivä päällä leikkimässä, Tanssi tähtöset sisässä, Taivas tanssi, maa myrisi, Tähtein helkkyvi helyset, Kuun on renkahat kilisi.

Kun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli näkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien kiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on myöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa _korkeaan puuhun_, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella, hankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus mainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain jumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto maailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa sanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä, levittää "juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan".[43]

Mutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia epäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät kokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että _isänsä ja äitinsä_ ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää Olevin kaatamaan tammea, jonka

Isa enne istutanud, Ema enne kasvatanud; Mis seal mere kalda pealta, Laialiste liivikulda, Kõrget ladva kõigutelleb, Laiu oksi lahutelleb: Ett ei pääval paiste mahti, Kuul ei kumamise mahti, Tähtel siramise mahti, Pilvetel ei piiske mahti.[44]

Isä ol' ennen istuttanut, Emä ennen kasvattanut Meren rantahan rapean, Suurelle somerikolle; Latvat kasvoi korkealle, Oksat laajalle levisi, Peitti päivän paistamasta, Katti kuun kumottamasta, Tähdet kaikki tuikkimasta, Pilviset piroittamasta.

Näissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn oikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.

Siinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista aluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on Kaleva.

Äsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja siihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen jumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös tarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa siitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä taottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea ihana mäki, joka oli _pilvien_ keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe sügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt ja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla paikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja he takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli hänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he vaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa suomalaisissa katkelmoissa raudan olleen "kuonana alla ahjon Ilmarisen, seppä _Ilmosen_ pajassa",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja toisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen pajaan, ja siitä tehtiin rauta.

Tähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten ajatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista, jotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla hajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi niissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita, joiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat säilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen kunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan. Merkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty, melkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa Suomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston ala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala, jossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät jumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin moninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin yhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai tehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa kun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan säilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen itsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle hyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden ihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja vanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi kankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja kudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa, jossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin osoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin pantuja.

Niin on myös laita jälkimäisten runojen Kalevipojassa, jotka sisällyksensä ja muotonsa puolesta ovat samalla kannalla kuin "Suomen kansan satuja ja tarinoita". Mitä ennen tarkasteltuihin katkelmiin tulee, ne ovat kumminkin verrallisesti syntyperäinen suomalais-virolainen jumalakunta, saduilla ja tarinoilla sitä vastaan on perusjuontensa ja eriosiensa suhteen sadottain ja tuhansittain vastineita yli koko asutun maailman. Ne kulkevat ikäänkuin raha yhden kädestä toisen käteen, sillä eroituksella kuitenkin, että jokainen uusi kansa muodostaa ne uudesti. Tieteen nykyisellä kannalla on sentähden mahdoton lausua ylehensä jotakin päätöstä itsekunkin alkuperäisyydestä. Joka satu olisi itseksensä seurattava tiellänsä yhdestä kansasta toiseen, jos mahdollista näyttämällä mitkä uudet piirteet kunkin kansan omituisen luonteen tahi historiallisten suhteiden kautta ovat lisäytyneet. Sillä lailla ainoastansa voidaan johonkin tieteelle hyödylliseen johtopäätökseen tulla.

Kaikista Kalevipojan kärsimistä merkillisistä kohtalon vaiheista on merkittävin hänen kahdesti tapahtuva matkansa Tuonelaan. Väsyneenä vaivallisesta vaelluksestaan, lautakuorma hartioilla, tulee Kalevipoeg mäelle, jossa kolme miestä on keittämässä jotakin kattilassa, _katel_; nämä hänelle osoittavat tien, joka vie sinne, missä on _tagurpäri taadi, vastaoksa eide_ ja _pööraspää piigad_, se on _Sarvik'in_ ja _vana moor'in_ asunnolle.[47] Kalevipoeg nyt kulkee pitkää maanalaista käytävää, jonka keskellä riippuu lamppu, _lampi_; käytävän päässä oli ovi, ja pihtipuolisilla oli kaksi sankoa, _ämbrid_; neste toisessa oli maidon valkea, toisessa musta kuin terva. Oven takana istui neito ja lauloi suruisesti värttinää kievoittaessansa; viimeksi hän lausui:

*Tuleks päike peiukene Piigasida peastamaie; Tuleks kuu kui kosilane Neiukesi naljatama, Leinapõlvest lunastama; Tuleks tähte poisikene Tuikesi tahtemaie, Vangist väljaviidemaie.[48]

Tulisi päivyt, päivän poika, Piikastansa päästämähän! Tulisi kuuhut sulhasena, Neidon kanssa naljamahan, Huolensa huojentamahan; Tulisi poika, pohjantähti Kyyhkystänsä tahtomahan, Vankia vapauttamahan!

Tässä neidessä tapaamme saman ajatuksen, joka niin useasti meitä kohtaa useimpien kansojen saduissa, vuoreen, s.o. pilvivuoreen suljetusta neidestä, jonka eräs mahtava uros vapauttaa. Salaman leimahtaessa paksuista pilvistä luultiin pelastajan miekka välkkyvän, se yhteys, johon päivä, kuu ja tähti asetetaan neiden suhteen, todistaa saman ajatuksen olleen Virolaisillakin. Se seikka, että laulu tässä kääntyy Kalevipoikaa kohti, se taas osoittaa hänen taikka hänen isänsä yhteyttä tähtikosijan kanssa.

Neiden neuvosta Kalevipoeg kastaa kätensä sankoon, jossa musta neste on, ja siitä hänen voimansa kasvaa, niin että hän käsin ruhjoo oven patsaat. Seinällä riippui miekka, onnenvitsa, pajuvitsa, _nõiavitsa_ ja vanha leikatuista kynsistä tehty kypäri, _kübar_; viimemainittu kutsutaan myös _kaape, varjukaape_ = ruotsalainen sana "kåpa". Kalevipoeg otti miekan ja kypärin, neiti kutsui siihen toiset kaksi sisarta, vana eite salvattiin kyökkiin ja Kalevipoeg huvittelehen neitojen kanssa.[49] Toisena päivänä neidot kuljettavat Kalevipojan ja näyttävät hänelle huoneita raudasta, vaskesta, hopeasta, kullasta, silkistä, sammetista ja pitseistä; yksi heistä kertoo, että haahmulan asujamet, _varjulised_, jokaisena jouluyönä saavat lähteä _varjuriigistä, põrgitpiinast_, käydäksensä entisillä kotopaikoillaan; Sarvik itse käypi toisinansa lankonsa, _Tühi_, Tyhjän luona, joka asuu _alla ilma_. Sarvikin tultua kotiin syntyi heti taistelu hänen ja Kalevipojan välillä, jota varten he, samoin kuin Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, lähtevät kartanolle. Edellinen voitetaan, mutta katoaa ennenkuin Kalevipoeg ennättää vangita hänet rautakahleisin. Kalevipoeg sitten ottaa monta säkillistä kultaa ja muuta tavaraa, asettaa neidot säkkien päälle ja lähtee pois. Kun Tühi seitsemänkymmenen sotilaan kanssa tulee heidän perähänsä, loihtii nuorin neiti noitavitsan avulla meren kuohuilevin aaltoineen pakenevien ja takaa-ajajain välille, mutta Kalevipojan eteen sillan, jota myöten hän pääsee eteenpäin, kantaen tavaraansa ja neitoja. Enemmän peloitettuna Kalevipojan uhkauksista kuin loihtimisesta kiiruhtaa Tühi takaisin ja Kalevipoeg palajaa maan päälle ja naittaa neidot.[50]

Kalevipojan toinen retki Manalaan, _alla ilma_, on pääosissaan ensimäisen kaltainen. Hän ja toverinsa istuvat padan ympärillä, keittäen vuorotellen ruokaa. Pieni mies, "kolme vaksa kõrguseni, kaelas kulda kellokene, sarvekesed kõrva taga", tulee ja ryyppäisee heiltä padan sisällyksen, muututtuansa taivaan korkuiseksi; Kalevipoeg houkuttelee häneltä tuon kaulahan sidotun kellon ja vaeltaa uudellensa _põrgu piiri_, perkeleen valtaan. Kun häntä tiellä kohtaa kaikellaiset esteet, savu, pimeys, hopeaverkko, virta y.m. helisyttää hän muutamain eläväin neuvosta kelloa ja kaikki esteet katoavat. Sitte voittaa hän tuhansia Sarvikin paraita sotilaita, viskaa heidät palavaan tervavirtaan, menee terässiltaa myöten, lyö kiviportit rikki ja pääsee sisään. Siellä istuu hänen äitinsä haahmo kehräten, osoittaa oikealla olevaa astiata ja Kalevipoeg juopi siitä. Kalevipojan sitten vielä tapettua paljon sotilaita, ja Sarvikin juotua säikähdyksissään vasemmalla puolella olevasta maljasta, alkaa taistelu heidän välillänsä. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä siinä taistellaan, kunnes Kalevipoeg, äitinsä viittauksesta, viskaa Sarvikin ilmaan ja viimein saapi hänet rautakahleilla kallioon sidotuksi. Taas varustettuna kullalla ja hopealla, palajaa Kalevipoeg, oltuansa kolme viikkoa poikessa.[51]

Näissä kertomuksissa on monta paikkaa, jotka muistuttavat samanlaatuisia tapauksia, jotka ovat kerrotut joko Kalevalassa tahi Suomen saduissa. Wäinämöisen matka Tuonelaan, missä hän puhuu Tuonen tyttären kanssa, ja missä häntä pyydetään kiinni vaskisella verkolla, Lemminkäisen matka Pohjolaan ja häntä tiellänsä kohtaavat vaarat -- jotka toivon vastedes voivani asettaa läheisempään yhteyteen helvetinmatkojen kanssa -- mutta esinnä kaikkia ne monet samanlaiset sadut, esim. _Mikko Metsolaisen ja Mikko Mieheläisen_ retket toiseen maailmaan, _Perkelettä, Pakolaista, Vetehistä_ pakeneminen saduissa: _Härän korvista syntyneet koirat, oriiksi muutettu poika, Vetehiselle luvatut lapset_ j.n.e. ovat täydelliset todistukset monista Suomen ja Viron kansoilla yhteisistä ajatuksista tässäkin suhteessa. Se suuri joukko Ruotsista lainattuja sanoja, jotka Virolaisilla tavataan juuri näissä saduissa, antaisivat syytä luulemaan niiden ainoasti olevan käännöksiä ruotsista, jolloin suomalaisetkin sadut olisivat pidettävät yhdellä tahi toisella tapaa saatuina lainoina. Ilman lähempätä tarkastusta ja vertailusta se asia ei kuitenkaan ole niin keveästi päätettävä. Paitsi Europan germanilaisilla kansoilla on myös Madjareilla samallaisia satuja,[52] ja, mikä on vielä paljon tärkeämpi, myös Koibalit Jenissein rannoilla, sekä muut Tatarilaiset ja Mongolilaiset kansat, yksinpä Samojeditkin lyhentävät pitkät talviset yönsä samanlaatuisilla kertomuksilla, joissa ihmeitä tekevä, elähdyttävä vesi, matkat Manalaan, jossa on seitsemän maailmaa, matkat vuorien salatussa sisuksessa ja muut sellaiset ovat pääasiallisina osina. Ennenkuin sentähden vielä runsas saalis satuja ja tarinoita, erinomattain mainituissa kansoissa, on saatu korjuusen ja keräykset ovat verratut suomalais-virolaisiin ja toiselta puolin myöskin germanilais-slavilaisiin ja itämaisiin sadustoihin, niin tarkkaa päätöstä ei voitane tehdä. Todenmukaista on että Virolaisilla, samoin kuin useimmilla kansoilla, on erilaatuisimpia aineosia sulatettu yhteen ja että muinaisaikuisia ajatuksia tavataan nykyaikaisten joukossa. Verrattuna suomalaiseen sadustoon, ovat vieraat näkemykset vaikuttaneet verrattomasti enemmän Viron satuihin, ja erittäin näyttää se kanssansa yhdistäneen ruotsalaisia aineosia. Varmaan on lainana pidettävä se ruokoton osa, jota Kalevirunoiston saksantaja on luullut saavansa ainoastaan latinaksi kääntää.[53] Suomen siveä runotar ei koskaan suvaitse sellaista pilaa, vaan sitä vastoin tavataan sama tapaus uudemmassa Eddassa, kertomuksessa _Thorin_ matkasta _Geirrödsgard'iin_; kivellä, jonka nakkaa jättiläisvaimoon _Gialp_, Thor tukkee verivirran samalla tapaa kuin Kalevipoeg.

Muiden jumalaistarullisten ajatusten seassa mainitaan myöskin lyhykäisesti se suuri härkä, jonka Kalevalarunot tapattavat Ilmarisen häiksi. Kalevipojan palattua toiselta maanalaiselta matkaltaan, tappaa Alevin poika mahdottoman suuren härän, jolloin

Kalevirunouston mukaan:

*Tuhat meest oli turjassagi, Sada meest oli sarvessagi. Ei old meesta meie maalta, Kesse pähä koputanud.[54]

Kalevalassa sanotaan:

Sata miestä sarviloista, Tuhat turvasta piteli. Eikä ollut iskijätä.[55]

Varmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä. Suomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa tähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo kuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat härän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti lapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan taivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja, jotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään muutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan taisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki, kaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan lisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta merkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa syntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän urhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä, ikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan rikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa, annetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen kansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko tämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta, mutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin tähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa suudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa, päällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä on tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron kansanrunoistosto voipi saada.

III.

Historiallisia aineosia Kalevirunoistossa.

Edellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että virolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia laulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten ajatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja kohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä laveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin yhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja lumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen ilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita, tavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain kansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa jäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä käytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen tapaisia.

Ennenkuin käyn selittämään niitä historiallisia alkuaineita, joita erittäin Kalevipojassa voipi löytää, suotanee minun tässä tarkastaa sitä yleisempää kysymystä virolais-suomalaisen jumalaistiedon alkuperäisyydestä ylehensä. Nykyisissä _sankari_-runoissa olevat kansantarut, näet, sisältävät ainoastaan yhden osan Wirolaisten uskonnollisia käsitteitä, ja jos näiden muodostumisen aika likimainkaan voidaan määrätä, niin se on tarkastuksen-alaiselle aineelle suurimman arvoinen alkukohta.

Missä oli tämän hengellisen elämän yhteinen kätkyt, sen sivistyksen, joka Suomalaisissa ja Virolaisissa on muodostunut määritettyyn ja muista kansoista eriävään muotoon? Epäilemättä kansan omalla syntypaikalla Aasiassa. Herra Santo, silloinen Wiron kirjallisuuden seuran esimies, lausui v. 1854 kertomarunoista, että paljon niissä "ulottuu ensimmäisellä synnyllänsä niihin vuosisatoihin, joina näiden ranteiden periasukkaat eivät olleet yhteydessä Saksan ritarein eikä kristinuskon kanssa";[59] ja Kreutzwald sanoo: "tämä jättiläiskätkyt lienee etsittävä Aasiassa".[60] Viimeksi mainittu ajatus näyttää todenmukaisemmalta. Jo ennen yhdeksättä vuosisataa Wirolaiset ja Liiviläiset olivat levenneet yli koko Wiron-, Liivin- ja Kuurinmaan; Vasta sen ajan jälkeen rupeavat Lettiläis-Littovialaiset kansat ja nykyiset Kuurit heitä poistamaan.[61] Joukko paikannimiä _jerv_- ja _kül_-päätteillä todistaa että suomalaisia kansoja ennen on asunut Kuurinmaalla; maansa oli jaettu kihlakuntiin, _kilegundæ_.[62] Tässä näkyy että suomalaiset kansat Itämeren maakunnissa olivat ennättäneet samalle valtiollisen ja yhteiskunnallisen edistyksen kannalle, joka kolmannellatoista vuosisadalla tavataan Suomenmaassa olevilla. Se tapa että he kuivattavat elonsa riihissä ennen puituansa, ja että kytömaata viljelevät, -- heidän kotoperäinen aatransa ja astuvansa eli äkeensä, sanalla sanoen kaikki omituiset maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja sodankäynninkalut ja aseet ynnä niiden kotonaiset nimitykset tavataan molemmilla puolin Suomen lahtea ja vieläpä edempänäkin etelässä. Sellaista yhtäläisyyttä ei millään tavalla voi muutoin selittää, kuin niin että molemmat kansat aikaisemmin ovat alinomaisessa vuorovaikutuksessa luoneet tämän yhteisyyden hengellisessä ja maallisessa elämässään. Ainoastaan aavistamalla voipi arvata sen mahdottoman pitkän ajan, jota on tarvittu tämän perinpohjaisen yhtäläisyyden synnyttämiseksi, kun noin 800 vuotta jo on ennättänyt kulua, vaikuttamatta mitään varsinaisia muutoksia siinä yhteisessä perinnässä, vaikka molemmat kansat siitä lähtien ovat eläneet erillänsä.