Part 2

Molemmilla on kuitenkin se yhtäläisyys, että näin toivottomasti tarkasteltuansa kohtaloansa, he päättävät lähteä elämän taisteluihin, Kullervo ensiksi kostamaan sukunsa hävitystä, Kalevipoeg sankariksi kansansa etunenään.

Ennenkuin Kalevipoeg palajaa kotihinsa, tahtoo hän kuitenkin hankkia itselleen miekan, uskollisen toverin, ja siinä tarkoituksessa päättävi hän etsiä "Soome kuulus sepa." Enemmän kevytmielisyydellä kuin oikeudella hän tulee tämän luokse ja yhtäläisyytensä Lemminkäisen kanssa näytäksen selvästi. Ylehensä voipi sanoa Wiron kansanrunon keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia luonteenosoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin omaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet ovat syrjä-asiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset pysyvät, josko kohta soviteltuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien ympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet. Sovittuansa hinnasta, saapi Kalevipoeg sepältä sen oivallisen miekan, jonka isänsä ennen oli tilannut, ja oikeaan suomalaiseen tapaan juodaan kaupan muistoksi harjakaiset. Tässä osoitaksen Kalevipojan peräti oikeudeton röyhkeys. Kehumalla hän kertoo saaren neiden luona nauttimia ilojansa, kertoo: "Neidon lillukat ma nopin, raiskasin riemukukat, katkaisin onnen palkosen." Silloin kuohuu sepän pojassa viha vimmaksi tästä äärettömästä hävyttömyydestä ja hän sanoo Kalevipoikaa valehtelijaksi. Tämä juopumuksen uhkamielisyydessä heilautti miekkansa ja kaatoi, yhdellä lyömällä, nuorukaisen kiharatukkaisen pään isän jalkojen eteen. Tänä hetkenä Kalevipoeg on kaikkea muuta enemmän kuin tragillinen, ja koko suomalaisessa runoistossa ei ole yhtään paikkaa, joka olisi verrattava tähän urostyöhön nykyaikaisesta krouvielämästä. Siihen että Kullervo tekee surua Ilmariselle, jota tässä vastannee se kuuluisa seppä, tappamalla hänen vaimonsa, siihen hänellä on monta katkeraa syytä. Kalevipoika taas on vieraana otettu vastaan, suurimmalla ystävällisyydellä ja hän on keskellä sukulaisia, kuten laulusta näkyy. Voimatonna takomansa miekan edessä, surullinen seppä ei voi muuta kuin kirota viattoman poikansa murhaajaa, sekä rukoilla miekkaa varomattomana hetkenä rankaisemaan tuota hävytöntä.[15] Täydesti Kalevipoeg ei tajua työtänsä, eikä sepän kirousta, ja jos runo antaa sen tapahtua ikään kuin puhdistaaksensa urostansa, niin keino ei ole hyvä, sillä lukijaan se vaikuttaa tuskallisesti. Sen mukaan Kalevipoeg myöskin ainoastaan ulkoa saa aavistuksen siitä rikoksesta, joka häntä painaa. Noidan veneessä purjehtiessansa takaisin Wiroon, ja lähestyessänsä saarta meren keskellä, kuulevi hän sen onnettoman neiden äänen aalloista. Tämä laulaa muun seassa:

*Oh sa vereahne venda, Armul eksind poisikene! Miks sa vagalista verda Vihal läksid valamaie? Mika sa kodukanakesta, Oma taadi tuikesta Murul pidid muljumaie, Noore rahu raiskamaie, Sõsarada sundimaie Surma sängi suikumaie? Kahekordne verevelga Vele rahu rikomaies![16]

Veljeni verenjanoinen, Poika lemmen pettelemä! Miksi sa verta vihalla Viatointa vuodattelit? Miksi sa kotikanaista, Kyyhkyistä oman isäsi Nuorna nurmella pilasit, Rauhan raiskasit poloisen, Vaivutit emosi lapsen Surman valjun vuotehelle? Syysi kaksinkertahinen Rauhaa rikkovi katalan!

Silloin vasta tuossa kevytmielisessä heräjää katumus ja, suoden, ettei olisi sen viattoman pojan verta vuodattanut, kysyy hän missä katumuksen koivut kasvanevat.

*Kos on leina lepikuida, Ahastuse aavikuida, Kurvastuse kuusikuida, Kahetsuse kaasikuida?

Kus ma leinan, kasvab lepik, Kus ma ahastan, seal aavik, Kus olen kurba, kasvab kuusik, Kahetsejat varjab kaasik.[17]

Kussa kaihon on lepikot, Huolen haavikot apean, Synkät kuusikot surujen, Katumuksen koivulehdot?

Lepit kostuu kaihostani, Haavat kasvaa huolistani, Suruistani synkät kuuset, Koivut katumuksestani.

Mutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä luonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena vastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa tilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.

Kalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen vastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen lapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. "Puhtaana kuin pilvestä putoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle",

Kui se pisar veereb pilvest, Lumi langeb lagedalle,[18]

mutta "kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda miekkaasi", sillä

*veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)

veri uhkaa veren palkkaa.

Hänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin Kullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran toverikseen.

Tähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa, voidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se on nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä päivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen ulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa rannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen. Palattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa jokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun voiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi pitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon on laita, että "se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli hajottaa", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin synnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa, siinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä suomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä kuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin siinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla ja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi runot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa. Ainoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut vaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla Kalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa kansanhengellä olleen _ajatusta_, luodessansa runoistoa Kalevipojasta, niinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot vaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen kanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä syntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin pistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä jumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen. Sellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen luonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt itse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti kertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen matkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin sekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei oikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa, että Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen on sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä ajalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus siitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat muinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta asuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon urholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin osissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat Wirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.

Näissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin johtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä hengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka varoittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä syynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan, jonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua unta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen kadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu verkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan, veripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän sanoo: "älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin poika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen, hän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut." Merkillistä on kansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla keinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on Pietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan tarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama miekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa Kalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä sieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan rankaisemista. "Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu jokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista." Se on kirous, siinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei huomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin monen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja viimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää hänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka vieläkin kuuluvat "Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin." Kirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana isa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski nojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja kuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on hänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja hänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva, kun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä irti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa ja uuden ajan Wirolaisille.

Mitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä, koko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa, tekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa syyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on kaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen omaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan asujanten joukossa.

Voiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo suomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla, nuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, -- joka pidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin Lemminkäinen Pohjolan isännältä -- vei kuin naatin naurihista,[19] -- joka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein, rangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän sisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka myös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti muodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia henkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen tähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen tarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen jumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on ylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa Kalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat vaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen vuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen osakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän Wäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden edustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat Wäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on hänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa, jonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin yksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi kuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa, peläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen rinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä _ihmistä_ pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat ovat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen vuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin runollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.

II.

Jumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.

Virolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän haihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan harvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin yhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on tähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka kuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin runsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan alkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan kohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten kansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot, mutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku, jos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.

Laulun omat sanat kertovat, että "vana isa kuulsad poead" Kalevalassa yhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi "Kalevide kuulus sugu". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää. Toisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta sukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat Wanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] _Ganander_ ja _Lencqvist_ taas mainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen Kalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa Soiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo, jonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan eroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on käytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän käsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita, jotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen muinaisrunoissa mainitaan välistä _Kalevan miekka_, tähtikihermä jota myös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, _Kalevan tulet, valkeat_. Vaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet asemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan ja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä ajatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin ukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen tähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien vihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä teettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen taivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä vahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause _Kalevan kuusi_ mahtaa tarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen taivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin _tamme_, milloin _kuuske_ yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]

Jos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan merkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle ajatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista sanaa _kallio_, viroksi _kalju_; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka juuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen juurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä vastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja vä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme hyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri _kal_, johon on liitetty merkitys jostakin _kolisevasta_, kiiltävästä. Tästä juuresta johdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. _kalisen, kolisen, kolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea_. Myöskin sanan _kallio_ voipi lukea näihin. Tämän johdosta _Kaleva_ merkitsee _kolisevaa, rämyävää, jylisevää_, mutta sen ohessa _kiiltävää_, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle, joka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus virolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka on syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää, kun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen satukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen itsensä tekemä.

Kaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön hallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan häistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto runosta "Suomettaren kosijat" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26] Sama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat -- kuu, aurinko ja pohjantähti --, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito lausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin yhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä "Põhjanaela vanem poega", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi heinillä ja kauroilla:

*Talli vilge lähe hobune, Heitke ette heinasida, Kandke ette kaerasida.

Suomettaren sanat samassa paikassa ovat:

Viedähän tähän hevonen, Tallihin talutetahan, Hienot heinät heitetähän Kauravakka kannetahan.

Molemmin paikoin asetettuaan olutkannun kosijalle, lausuu Salmen ja Lindan äiti: "sööge, tähte, jooge, tähte!" Suomettaren äiti taas: "syöpä, juopa, tähti kulta!" Kummassakin runossa tähti vastaa yksillä lauseilla:

Kalevipojassa:

*Ei taha süa, eidekene, Ei taha jua, eidekene; Tooge mo omane tubaje, Saatke Salme põrandalle.

Kantelettaressa:

En taho syöä, enkä juoa, Kun en nähne neitoani; Missäp' on minun omani, Kussa Suometar sorea?

Ja kun morsian itse vastaa siihen, pitävät Lindan sanat vielä ihmeteltävämmällä tavalla yhtä Suomettaren sanojen kanssa.

Linda lausuu:

*Anna aega ehtidessa! Kaua ehib se isata, Kaua ehib se emata; Ei ole eite ehtimassa Vanemad valmistamassa, Küla eided ehitavad, Vanad naised valmistavad, Küla annab külma nõuu, Rahvas raudessa südame.

Suometar:

Anna aikoa vähäisen, Aikoa isottomalle, Emottomalle enempi; Ei mua emoni auta, Oma vanhin valmistele, Auttavat kyläiset eukot, Kylän vaimot vaatehtivat, Kylmä on kyläinen toimi, Valju mieron vaatehtima.

Yhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri suomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat virolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja tähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus Kalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään silminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo siitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he pyytävät saadakseen "uus udusärki", joka yhtä hyvin voipi merkitä pilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä viimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he rukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa -- too mulle teine _tähteline_ -- ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa koristetuina ulos:

*Kas se _kuu_ on, ehk kas _pääva_, Ehk kas _eha-tütar_ noori?

Onkos _kuu_, vai onkos _päivä_, Vai on _Illatar_ ihana?

Näissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden kanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä kauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa kohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa "Koit ja Ämarik". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala, on tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen sanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä _pilvi taha_, muutettava _eha-neiuks_ ja kiiltävä _taeva alla_. Ja kun hän uudesta kodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade, jotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo Lindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: _kuun_, joka on hänen _isänsä_, _auringon_, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä katselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]

Jos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on merkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan, muutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä sotaorhillansa sotaan.

*Hobo alla kui se ahju, Täkku alla kui se tähte, Ise peale kui se pääva Ebitatud ehana riides, Kübar pääs kullakirja. Kus ta läheb, taevas läigib, Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]

Hepo alla niinkuin ahjo, Orit alla niinkuin tähti, Itse päällä niinkuin päivä Ihanoissa vaattehissa, Päässä kultainen kypäri. Kussa lähtee, taivas läikkyy. Kussa käypi, taivas kaikkuu.

Ja toisessa paikassa:

*Mees puhub tule meressa, Lõetsub lõkkeid laenetesse; Teeb toa tuule tiivule, Kambri vikkerkaareesse, Parred pilved paisudesse.[29]

Mies puhuu tulen merehen, Lietsoo liekit lainehesen; Tekee tuulehen tupansa, Taivaankaareen kammarinsa, Paisupilvihin parret.

Edellisessä olemme löytäneet selityksen Kalevipojan sukuperästä ja nähneet runon syystä sanovan häntä Taaralaiseksi, taivaan jumalan sikiöksi. Samalla tapaa nähdään kaikkialla sanoissa, jotka näyttävät vähäarvoisilta ja ilman yhteydettä olevilta, olevan unhottuneiden satujen tähtehiä. Tässä tarkoituksessa voipi sanoa kansantaruissa ei olevan yhtään sanaa, jolla ei ole suurta merkitystänsä. Jokaiseen sanaan on kokonainen maailma ajatuksia sidottu, ja tuo tärkeä sana on ikään kuin niiden tunteiden ja katsantolaatujen edustajana, jotka tässä suunnassa muinoin ovat eläneet. Sellainen edustaja, mutta edellä lausutun kanssa lähimmäisessä yhteydessä oleva edustaja, on se vanha ukko meren saaressa, tavallisesti saaren isännäksi kutsuttu. Edellisessä olen osoittanut hänen olevan Kalev'in, vaikka runo ei enää lausu hänen nimeänsä, kentiesi ennen mainitusta syystä, että sillä puhdistaisi sankarinsa Kalevipojan urostöitä. Se on selvä, että saaren isäntä ja emäntä ovat hyvin läheisessä yhteydessä jumalallisten voimain kanssa. Kun viimemainittu merestä haravoipi kadonnutta tytärtänsä, niinkuin Lemminkäisen äiti Tuonen joesta poikaansa, tapaa hän siellä tammen, kuusen ja kokon munan, jotka hän viepi kanssansa kotiin, missä puut istutetaan kartanolle.[30] Siinä ne kasvoivat:

Tamme tõusis, kuuske kerkis, Tamme tõusis taevaasse, Kuuske kasvis pilvetesse, Ladvad taevast lõhkumaies, Oksad pilveid pillutamas.[31]

Tammi nousi, kuusi kasvoi, Tammi nousi taivahasen, Kuusi kasvoi pilvilöihin, Latvat taivon lohkaisevi, Oksat pilvet puhkaisevi.

Niinkuin Kalevalan pyhä tammi ne kohoavat halki pilvien;

*Tam tahab taevast jagada, Oksad pilveid pillutamas.[32]

Tammi taivahan jakavi, Oksat pilvet puhkaisen,

*Tamme tungis taevaasse, Pikad oksad pilvetesse, Ladva päik'se ligidalle. Tam teeb taeva tumedaksa, Peidab valgust pimedasse, Katab kuu ja katab pääva. Varjab tähed valgustamas, Matab maa mustakarva Pimeduse peituselle.[33]