Part 6

_Kahdeksastoista runo._ Kalevanpoika, kun aamulla herättyään tarkasteli sitä kohtaa, johon edellisenä iltana linnunkotolainen oli kadonnut, jättäen jälkeensä sinisen savun huomasi siinä nyt sinistä vettä ja sen rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja. Tämähän siis oli se kohta, josta tie johti helvettiin. Kalevanpoika polki jalallaan lujasti maata; silloin aukeni syvyyden ovi hänen eteensä ja paksu savu tulvasi häntä vastaan. Korppi, viisas lintu, silloin neuvoi Kalevanpoikaa helistämään kultakelloa, jonka hän oli saanut linnunkotolaiselta. Hän tekikin siten ja paikalla katosi savu hänen edestänsä. Ja nyt lähti Kalevanpoika vaeltamaan maanalaista, pimeätä tietä pitkin. Pimeys poistui, kun hän helisti kultakelloa. Kun hän matkallansa oli takertua erääsen kulta- ja hopealangasta tehtyyn verkkoon, joka yhä kasvoi sitä myöten, kuin hän sitä rikkoi, soitti hän kultakelloa ja verkko katosi. Olipa matkalla myös erämaan parin vaaksan levyinen joki, mutta joka kerta kun Kalevanpoika tahtoi astua sen ylitse, pakeni toinen ranta aina hänen altaan; hän silloin taas soitti kelloaan ja joki paikalla hävisi. Kohtasi sitten häntä julman suuri lauma sääskiä. Jota kiireemmin hän koetti kulkea, sitä sakeammalta niitä ilmestyi, ja hän oli jo niihin menehtyä; mutta kellon äänen kuultuaan ne kaikki katosivat. Kalevanpoika huomasi nyt, mikä suuri apu oli tuosta kellosta, ja sitoi sen pikkusormeensa kiinni. Sitten lähti hän taas vaeltamaan ja saapui leveälle joelle, jossa virtasi sulanutta, höyryävää tervaa; joen yli oli rakennettu raudasta ja teräksestä silta. Sarvik oli saanut vihiä Kalevanpojan tulosta. Tälle sillalle hän nyt lähetti laumoittain väkeänsä vihollista vastustamaan. Siinä oli miestä kaikenaseellista. Hirveä taistelu syntyi. Kalevanpoika tappoi miekallaan satoja Sarvikin väestä, mutta aina astui uusia kuolleitten sijaan. Kalevanpoika seisoi toinen jalka sillalla, toinen rannalla, seisoi "kuin rautaseinä, tammi tuulessa tukeva". Kultakellonsa avulla voitti hän kaikki, Sarvikin parhaimmatkin soturit, kaatoi ne "kuin kasteheinän", niin ett'ei jäänyt ainoatakaan jäljelle. Sitten lähti hän taas eteenpäin. Kukistettuaan vielä varustukset, jotka Sarvik oli rakennuttanut hänen tiellensä, saapui hän viimein helvetin ovelle. Yhdellä nyrkiniskulla ja potkulla romahti ovi pielineen kaikkineen maahan. Etehiseen tultuaan näki hän siellä äitinsä Lindan haahmon kehräämässä rukin ääressä. Hänen oikealla puolellansa oli astia, jossa oli kallista elon ja voiman nestettä, vasemmalla puolella toinen, jossa oli lakastumisen ja voimattomuuden nestettä. Hän viittasi poikaansa juomaan oikeanpuoleisesta astiasta. Kalevanpoika tekikin sen ja nyt viskasi hän kalliomöhkäleen vasten salakamarin seinää. Maa tärisi, meri kuohahti, säkeniä syöksähti syvyydestä ulos ja kamarin seinät hajosivat. -- Siellä seinän takana istui Sarvikin vanha äiti kangasta kutomassa, hänelläkin kummallakin puolella astia, toisessa voiman, toisessa voimattomuuden nestettä. Hän tahtoi suositellen vietellä Kalevanpoikaa antamaan hänelle kultakellon ja maistamaan voimattomuuden astiasta, mutta siinä hän ei onnistunut. Kalevanpoika etsi ovea, päästäkseen itse Sarvikin pakeille. Hän keksikin viimein yhden sellaisen ja kävi sitä avaamaan. Tuskin oli hän siihen koskenut, niin se jo aukeni itsestänsä jyrinällä. Sen takaa syöksähtivät Kalevanpoikaa vastaan Sarvikin urhollisimmat sotilaat, niinkuin koiralauma karhun kimppuun. Mutta hetkisen kuluttua makasi näitä kolmekymmentä maassa hengetönnä. Sarvikille, joka oli takaseinälle piiloutunut, tuli nyt hätä. Hän alkoi syyttää Kalevanpoikaa varkaaksi ja rosvoksi, muistuttaen mitä tämä edellisellä kerralla oli vienyt mukanansa. Kalevanpoika puolestansa muistutti Sarvikille, kuinka tämä silloin oli kehnosti paennut maan sisään ennen kaksintaistelun päättymistä ja nyt äskettäin linnunkotolaisen muodossa tehnyt kepposiaan; vaati sentähden häntä ulos lakealle lopettamaan silloin keskenjäänyttä kaksintaistelua. Sarvik tulikin nyt ulos, pelosta aivan huumautuneena. Niinpä tyhjensi hän erhetyksestä sen astiankin, jossa oli voimattomuuden nestettä, kun Kalevanpoika sitävastoin tyhjensi toisen, voiman nesteen. Kuitenkin, jotta voimat tulisivat enemmän tasapainoon, irroitti Kalevanpoika sormestaan kultakellon ja pisti miekkansa huotraan.

_Yhdeksästoista runo_. Ulos tantereelle valmistettiin nyt paikka kaksintaistelua varten. Vanhan tavan mukaan tarttuivat he toisiansa vyötäröltä kiinni ja niin alkoi painiskelu. Sitä kesti yhtämittaa seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Vuorotellen oli aina toinen maassa, toinen päällä. Jo oli Kalevanpoika väsyä. Silloin näki hän, kuinka hänen äitinsä haahmo pyöritti kuontaloa kymmenen kertaa päänsä ympäri ja sitten paiskasi sen voimakkaasti maahan. Kalevanpoika ymmärsi viittauksen. Hän sai Sarvikin nostetuksi ylös ilmaan, kieputti tätä kuin tappuratukkua kymmenen kertaa ilmassa ja paiskasi viimein lujasti maahan. Nyt laski hän polvensa hänen rintansa päälle, sitoi hänet vyöllään ja laahasi rautakamariin, jossa hän neljällä kahleella kiinnitti hänet kallioseinään. Sitten vieritti hän ovelle saunansuuruisen kilven ja sitoi siihen vielä Sarvikin kaulakahleen, joten tämä ei päässyt minnekään liikahtamaan. Pilkallisesti kehoitti hän voitettua vastustajaansa, jos tämän ikävä tulisi, valittamaan sitä kallioille ja metsille. Sarvik lausui: "Jos tämän olisin voinut aavistaa, en olisi kodistani sinun teillesi lähtenyt. Mutta, kallis Kalevanpoika, älähän kiitä päivää ennen illan tultua!"

Kalevanpoika riensi nyt Sarvikin rahakamarihin ja täytti siellä itsellensä neljä säkillistä kullalla ja hopealla. Sidottuansa niiden suut vastatusten asetti hän ne olallensa ja läksi kotimatkalle. Viimein saapuikin hän jälleen päivän valoon sen syvennyksen suulle, josta oli lähtenyt mainehikkaalle matkallensa. Täällä oli häntä vastassa hänen ystävänsä Alevinpoika, joka kolmen viikon ajan oli uskollisesti häntä siinä odotellut. Tälle kertoi nyt Kalevanpoika kaikki vaiheensa maan alla. Nautittuansa sitten vahvan aterian, laskeutui hän levähtämään ja nukkui yhtä mittaa kolmannen päivän aamupuoleen asti. Sen jälkeen läksivät ystävykset kulkemaan kotia kohden.

* * * * *

Näiden tapausten jälkeen eli Kalevanpoika ystäviensä kera Lindanisassa ja toimitti monta hyvää työtä Vironmaalle. Niinpä rakennutti hän Olevilla vielä kolme varustettua kaupunkia, yhden etelään, toisen länteen, kolmannen itään.

* * * * *

Kalevan kallis poika istui ystäviensä seurassa. Riemuhälinä kohosi pöydän äärestä, simakannut kulkivat miehestä mieheen. Istuipa pöydän takana myöskin kanteletta soittava laulaja. Hän se lauloi ystävysten ratoksi. Ja, lauloivatpa nämä itsekin kukin vuoroonsa lauluja, lauloivat ja riemuitsivat -- tietämättä, että vaara oli Viroa uhkaamassa. Pihkovasta, Lätinmaalta ja Taaran tammiston toiselta puolelta oli tulossa sanansaattajia sitä tietoa tuomaan, että Lättiin oli hyökännyt laivastolla rautamiehiä, että Peipsejärven takaa Venäjältä ja Puolanmaasta oli tullut toinen parvi maan rauhaa rikkomaan.

Kun Kalevanpoika parhaallaan lauloi, astui tupaan Lapin tarkka Varrak, joka oli ottanut ohjatakseen Kalevanpoikaa maailmaa rajalle ja silloin saanut tältä lupauksen, että hän palkinnoksi ohjauksestaan muun muassa saisi, mitä Kalevanpojan kodissa seisoi seinän kylkeen kytkettynä. Hän oli seurannut Kalevanpoikaa Viroon. Nyt hän astui esille ja ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle. Samalla sanoi hän kauan etsittyään viimeinkin löytäneensä tornista kivisen laen alta kytkettynä sen lahjan, jonka Kalevanpoika oli hänelle luvannut, ja pyysi sitä nyt omaksensa. Kalevanpoika ei sanonut tietävänsä itsellään olevan mitään aarretta kytkettynä ja pyysi Varrakia ilmaisemaan, mitä oli löytänyt. Varrak sanoi: "löysin rautakantisen kirjan lujilla kahleilla kiinnitettynä; anna minulle lupa ottaa tuo vanha kirja mukaani". Kalevanpoika ei tiennyt tästä kirjasta mitään, hän ei tiennyt, että vanha Kaleva oli tähän kirjaan panettanut muistoon pitkän elämänsä viisauden, tarkasti säätänyt oikeudet kuninkaalle ja alamaisille. Siinä oli säädettynä, mikä oli kultaa ja hopeata kalliimpaa -- Viron kansan muinoinen vapaus. Tätä aarretta vaati nyt Varrak oman kansansa onneksi. Kalevanpoika sanoi: "Ottaos kirja! Voinet ehkä löytää siitä monta kummallista tarinaa talviöiden ajanvietteeksi". Hänen ystävänsä pyysivät häntä ensin tutkimaan sitä; eihän vanha Kaleva olisi sitä kahleilla kytkenyt, ellei siitä olisi paljon hyötyä. "Olkoonpa niinkin", sanoi Kalevanpoika, "mutta sanasta miestä, sarvesta härkää!" Ja hän käski antaa kirjan Varrakille. Kun sen kahleita ei saatu muuten irti, käski Kalevanpoika murtaa seinästä irti sen kiven, johon kahleet olivat kiinnitetyt. Se tehtiin. Kirja kahleineen, kivineen saatettiin sitten härkäparilla satamaan Varrakin laivaan.[62]

* * * * *

Jo tömisi linnan silta ja sanansaattajat saapuivat linnan veräjälle. He viettiin Kalevanpojan luokse, jolle he kertoivat, kuinka oli tullut vihollisia, rautamiehiä, ja kuinka kaikki kansa oli kokonaan pelon ja surun vallassa. Kätkien levottomuutensa käski Kalevanpoika sanansaattajia syömään ja juomaan. Kun kaikki olivat menneet levolle, läksi hän suruissaan yksin ulos kävelemään ja tuli isänsä haudalle. Mutta hauta oli vaiti. Vihisten vierivät aallot, huo'aten suhisi tuulenviima ja pilvet olivat kyynelissä. Haamuja näkyi siellä täällä häilyvän tuulessa. Surumielin asteli Kalevanpoika kotihinsa.

_Kahdeskymmenes runo._ Kalevanpoika lopetti nyt pidot ja lähetti sotilailleen kiireisesti käskyn valmistua sotajalalle. Ennenkuin hän itse lähti, kaivoi hän ystäviensä kanssa maahan kuopan, jonne kätki kaikki kulta- ja hopea-aarteensa. Tätä tehdessään hän loitsi tuon aarteensa tai'an alaiseksi: Juhannus-öinä piti sen näkyä; silloin sen voisi saada puhtaasta äidistä syntynyt mies, joka uhraisi mustan kukon, mustan kissan ja mustan myyrän. Mutta vielä ei ole syntynyt sitä onnen lasta, joka olisi voinut saada käsiinsä Kalevanpojan aarteen.

Aamun koittaessa varusti Kalevanpoika itsensä sotaan.

Tuttuluttu! soi nyt torvi, Torvi kaikuva Kalevan. Heräs korpi, virkos vuori Kutsusta Kalevan urhon, Vuori vastahan kajahti, Korpi ääntä kuljetteli. Kuului käsky Virohon, Kuului Harjun harjanteille, Vierähti Järven vesille, Läänen luhdille laveille, Alle Pernon lehmuspuitten; Raikkui Tartonmaan rajoille, Tajus sen Alhontakakin.

Tuttuluttu! soi nyt torvi, Torvi kaikuva Kalevan. Rahvas rientäen sotahan Laittaa poikansa parahat, Valmistaapi vainotielle. Poika kylpee ahjon päällä, Äiti paitoa pesevi, Hevosta isä hakevi, Satulaa eno sitovi, Kylä kuuraa kannuksia, Tahkovi miekan tereä. Sisko itkevi sopessa, Nuori neito nurkassansa.

Tuttuluttu! soi nyt torvi, Torvi kaikuva Kalevan. Rientäin ratsastaa soturit Lipun liehuman perässä, Sotatietä tallaamahan, Meritietä vieremähän.

Karskea Kalevanpoika Sotaratsunsa selässä Pyhän Taaran tammen luona Kutsuvi väen kokohon.[63]

Emajoen rannalle kokoontuivat Viron miehet. Tuli Sulevienpoika suuren seuralaisjoukon kanssa; tuli Olevienpoika omiensa kera; tuli viissataa Virosta, kuussataa Kurensaarelta, seitsemänsataa Suomesta. Pari päivää siinä levähdettiin, kolmantena päivänä varhain aamulla lähdettiin liikkeelle. Jo seuraavana päivänä syttyi taistelu rautaan puettujen ritarien kanssa, jotka olivat kaukaa laivoilla saapuneet. Puolen päivää ponnisteli Kalevanpoika väsymättä rautamiesten rivejä vastaan. Monta sataa hänen heikommista miehistään kaatui. Viimein sai Kalevanpoika viholliset pakenemaan. Kuolleita makasi kentällä niinkuin heinää niityllä, ja verta oli siinä lammikoittain. -- Pari päivää käytettiin sitten kuolleitten hautaamiseen, haavojen parantamiseen ja levähtämiseen. Kolmannen päivän aamulla lähdettiin taas liikkeelle ja saavuttiin pyhän Võhandu-joen[64] rannalle. Sen yli rakennettiin silta, jota myöten sotaväki kulki toiselle rannalle. Pian sen jälkeen jouduttiin taisteluun Puolalaisia, Tattareja ja Litvalaisia vastaan. Ensimmäisenä päivänä teki Kalevanpoika ankaran hävityksen Puolalaisten kesken. Ruumiit kattoivat maata kolmea kyynärää korkealta. Toisena päivänä tuhosi Kalevanpojan miekka sadottain Tattareja. -- Sota kulki seitsemän päivää paikasta paikkaan. Kalevanpojankin väki väheni, useat hänen päälliköistään olivat kaatuneet, Sulevienpoika sai tässä taistelussa surmansa. Kun Kalevanpoika sitten vei jäännökset Venäläisiä vastaan, hupeni hänen joukkonsa, urhollisesti taistellessaan, siinä määrässä, että ne, jotka jäivät eloon, pakenivat. Kalevanpoika sekä Olevien ja Alevien poika seisoivat tuona onnettomana hetkenä kuin rautaseinä vihollista vastaan. Laskeutuva päivä sai viimein taistelun taukoamaan.[65] -- Kolmenkesken läksivät sankarit silloin etsimään vettä janonsa sammuttamiseksi. Laaksossa keksivät he pienen järven, jonka rannalle kävivät juomaan. Köyristyessään vettä kohden putosi Alevien poika silloin tapaturmasta järveen ja hukkui. Ystävät saivat hänet kuolleena ylös ja hautasivat.

Viimeiset onnettomuudet ja sukulaisten kuolema raskauttivat Kalevanpojan mielen niin, ett'ei hän enää löytänyt onnea missään. "Niinkuin tammi nuorella nurmella lakastunut, tai niinkuin koivu keväällä kuivunut seison minä yksinäni, ystäviä ja veljiä kaivaten", sanoi hän Olevien pojalle. Ja hän pyysi tätä rupeamaan Viron kansan hallitsijaksi, tueksi ja turvaksi. "Itse lähden minä pois johonkin yksinäiseen varjopaikkaan haikeitani hiljentämään, onnettomuuksiani unhottamaan. Hallitse sinä Viroa rauhalla ja rakkaudella ja ole onnellinen, onnellisempi kuin minä olin!"

Ja niin läksi Kalevanpoika vaeltamaan. Kuljettuaan monta päivää pitkin erämaita saapui hän Koivajoen rannalle. Siihen laati hän itselleen kuusten alle suojuksen, päättäen elää siinä erakkona. Niin vietti hän suojuksessa monta vuorokautta nukkumatta ja syömättä. Kun viimein nälkä alkoi häntä ahdistaa, rupesi hän pyytämään joesta kaloja ja krapuja. Sattuipa siihen tulemaan kolme rautamiestä. Kun he näkivät Kalevanpojan, alkoivat he häntä mairitella: "Kallis Kalevanpoika, tule meille seuralaiseksi! Sinulla on voimaa, meillä ymmärrystä. Kun me käymme yhdessä veljeksinä, ei mikään vihollinen voi meitä voittaa". Kalevanpoika käänsi silmänsä joelle päin, selkänsä puhujiin eikä vastannut sanaakaan. Mutta veden kuvastimesta näki hän, että miehet hänen takanansa aikoivat hänet kavalasti surmata. Silloin hän otti heistä jokaisen erikseen kiinni, heilahutteli ympäri ilmassa ja paiskasi maahan mäsäksi. -- Toisenkin kerran tuli vielä rautamiesten leiristä nuori mies häntä viettelemään. Kalevanpoika pyysi hänen nostamaan ylös joesta kravunsyöttivartaan, jotta hän saisi aterian itselleen. Mutta sitäpä ei mies saanut liikahtamaankaan joesta. Kalevanpoika oli näet pannut syöttivartaaksi pitkän, juurineen maasta temmatun petäjän. Nyt Kalevanpoika itse nosti ylös sekä vartaan että siihen tarttuneen nyljetyn hevosen. "Mene kotia, veikkonen" sanoi hän miehelle, "ja kerro siellä mitä olet nähnyt minun voimastani! Olenhan teitä voimakkaampi, tukevampi ja pitempi. Ei sovellu tää voima palvelukseen eikä pituus orjuuteen. Mieluummin tahdon elää yksinäni köyhän miehen tavalla kuin taipua vieraan vallan alle. Kalevanpojan niskaa ei saa painaa orjan ies".

* * * * *

Nämä rautamiesten viettelykset ärsyttivät ja suututtivat Kalevanpoikaa. Suruissaan läksi hän jälleen metsiä vaeltamaan. Kolmantena päivänä sattui hän tulemaan Kääpajoelle, jonka pohjaan hän ennen oli jättänyt Suomen sepän takoman miekkansa, sillä käskyllä että miekka murtaisi molemmat jalat siltä, joka sitä _ennen itse oli kantanut_. Tällä käskyllä Kalevanpoika tarkoitti tuhoa noidalle, joka häneltä varasti tuon miekan ja sitten pudotti sen Kääpäjokeen. Mutta miekassa vaikutti myöskin Suomen sepän kirous. Kun siis Kalevanpoika astui jokeen, tuumi miekka: eikö tuo ole minua _ennen itse kantanut_? Ja silloin se katkaisi Kalevanpojalta jalat polvia myöten.[66]

Kuolontuskissaan alkoi Kalevanpoika apua huutaa. Hänen huutonsa nousivat pilviin saakka ja vielä ylemmäksikin, taivon korkean isän asuntoon.

Nuo huudot ne kaikuvat vieläkin lakkaamatta Viron poikain ja tyttärien korvissa. Vielä satoja vuosia kertovat ne tuosta tapauksesta -- siksi, kunnes nurmi kattaa viimeisen laulajan, kunnes surma on sulkenut hänen suunsa.

Taivaalliset tuttavat tulivat veljeänsä katsomaan ja huojensivat hänen haavainsa kivun. Kalevanpoika kuitenkin niistä kuoli. Hänen vapautettu henkensä lensi silloin ylös taivohon. Siellä annettiin hänelle terve ruumis ja siellä vietti hän onnen päiviä. Istuen tulen ääressä Taaralaisten keskellä ja nojaten poskeansa kättään vasten kuunteli hän laulajain kertomuksia monista ja ihmeellisistä urotöistään maan päällä.

* * * * *

Mutta Vana-isa ei tiennyt mitä Kalevanpojalle annettaisiin työksi taivaassa, sillä työttä ei tämä voinut toimeen tulla. Hän kutsui taivaalliset neuvotteluun. Siinä päätettiin, että Kalevanpoika pantaisiin vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ett'ei tämä pääsisi kahleistaan vapaaksi. Ja nyt hänen täytyi palata entiseen jalattomaan ruumiisensa. Hän asetettiin valkean ratsun sekään ja vietiin helvetin ovelle. Sinne tultuansa löi hän kädellään kallio-oveen niin, että käsi sen halkaisi ja tunkeutui kallion sisään. Silloinpa hänen kätensä tarttui tuohon halkeamaan eikä hän sitä enää saanut pois. Ajoittain koettaa hän sitä turhaan temmata kalliosta irti, ja silloin syntyy maanjäristyksiä. Mutta kerran on tuleva aika, jolloin kahden ajan pirstat alkavat mahtavasti leimuta. Silloin liekit leikkaavat hänen kätensä irti kalliosta ja hän palajaa kotiansa tuomaan onnea kansallensa, uutta aikaa Virolaisille.

* * * * *

Tähän nyt päättyi tämä lyhyt esitys Kalevipoeg'ista. Hyvin tiedämme -- mitä jo edelläkin olemme viitanneet -- että pitkä, runollinen teos ja varsinkin tällainen kansan luoma runoteos lyhyesti ja suoranaisesti esitettynä kadottaa enimmän osan viehättäväisyydestään ja varsinkin sen tuoreuden ja alkuperäisyyden, joka kansanrunossa ilmaantuu koko esittelytavassa, joka lauseessa, melkeinpä joka sanassakin. Tarkoituksenamme onkin vaan ollut tyydyttää niitä Suomalaisia, jotka haluavat tutustua tämän veljeskansamme runoteoksen pääsisällykseen, mutta soveliaan oppaan puutteessa ja muiden hankaluuksien vuoksi tähän asti ovat olleet siitä estetyt. Uskollisesti, kaunistelematta ja niin paljon kuin mahdollista nojautuen Kalevipoeg-runojen omaan tekstiin olemme kertoneet tästä Viron kansan sukusankarista kaiken sen mitä runot itsekin -- pienempiä sivutapauksia lukuun ottamatta -- hänestä kertovat. Sivumennen olemme muistutuksissa tehneet muutamia viittauksia Kalevipoeg'in sukulaisuudesta Kalevalan kanssa. -- Koska meillä nykyään on alkanut vallita suuri virkeys Suomen suvun ja sen henkisten tuotteiden tutkimisessa, voipi toivoa, että Kalevipoeg vast'edes meillä löytää oppineitakin tulkitsijoita ja että tätä Kalevalan sisarta meilläkin aletaan yleisemmin suosia. Mutta siihen asti -- "parempi jotain kuin ei mitään".

Muistutuksia:

Ensimmäiseen runoon:

[1] Taara oli Virolaisilla ylijumala ja vastasi Suomalaisien Ukkoa; Taaran toisintonimiä omat Jumal, Ukko, Looja (luoja), Vanataat, Vana-isa y.m.m.

[2] Kalevaisia olivat myös Kalevalassa esiintyvät Suomen sankarit. Kaleva tarkoittanee itse Ukkoa, Vana-isaa, joten Kalevaiset olisivat Ukon poikia.

[3] Vertaa Kalevalan 31 runon ensimmäisiä säkeitä; sekä tämä kahta että useat muutkin Kalevanpojan runoissa antavat syytä pitämään Kalevaa ja Kalevanpoikaa samoina persoonina, mitkä Kalevalassa ilmaantuvat Kalervon ja Kullervon nimellä; Kalevalan toisintorunoissa kutsutaankin Kalervoa usein Kalevaksi (O.D.). Samat alkuperäiset ainekset, mitkä tavataan Kalevanpojan tarinoissa, vaikka Virolaisten keskuudessa siinä määrässä toisenmoisiksi muodostettuina, että ainoastaan siellä täällä joku kohta muistuttaa molemmilla tarinoilla olevan samat juuret.

[4] Viron läntinen rannikko.

[5] Tämä Salmen kosimisruno on toisinto Kantelettaressa tavattavasta runosta "Suomettaren kosijat". Vrt. myös Kalevalan kertomusta Kyllikin kosijoista (11 r.)

[6] Kunglan maa on arvaten kokonaan taru-peräinen, ilman mitään historiallista pohjaa.

Toiseen runoon:

[7] Samanmoisissa aputöissä, kuin tässä leppäkerttu, ilmaantuu Kalevalassa mehiläinen; vrt. Kal. 15 r.

[8] Samoin kuin Suomalaisilla, vallitsi Virolaisillakin usko sanan ja loitsimisen voimaan. Miehiä, joita Suomalaiset kutsuivat noidiksi, tietäjiksi, loitsijoiksi, laulajiksi j.n.e., kutsuivat Virolaiset "tarkoiksi" (viisaiksi). He luulivat sellaista miehiä löytyneen eriarvoisia; arvokkaimmat olivat mana-, tuuli- ja sanatarkat. Suomessa kuitenkin näyttää Virolaisten mielestä mahtavammat noidat asuneen; niinpä tässäkin ilmaantuva "sanatarkka" oli Suomesta kotoisin. Tämän käsityksen kaiketi on vaikuttanut se luulo, että pohjoisempana oleva maa aina muka on varsinainen noitien ja muitten ihmeitten pesäpaikka; niinpä Suomalaiset sellaisena ovat pitäneet Pohjolaa ja Lappia.

[9] Kaupunki Virossa Suomenlahden etelä-rannalla; kutsutaan myös Rääveliksi; sen perustamisesta tulee tuonnempana puhe olemaan.

[10] Järvi Tallinnan lähellä.

[11] Samanmoista kerrotaan Kalevalassa Kullervosta, 31 runossa.

[12] Kurnipelissä ladottiin viisi 1/2 jalan pituista pyöreätä puukapulaa omituiseen pinokseen, josta niitä sitten määrätyn matkan päästä kartulla koetettiin heittää kauaksi niiden ympärille vedetyn suorakulmaisen piirin sisästä. Se on sama kuin linnapeli Viipurin läänissä.

[13] Viron pohjoisrannikolla kulkevan valtatien varrella on eräässä kohden sellaisia pystyssä seisovia kiviä; kansa niitä nimittää Kalevan neitseiksi.

[14] Runo varustaa sankarinsa erinomaisilla ruumiin voimilla.

Kolmanteen runoon:

[15] Äike-Ukko, ukkosen jumala.

[16] Iru-mäki on Tallinnan vieressä. Tällä mäellä lähellä maantietä voipi vieläkin nähdä tuon kivipaaden, joksi Linda tarinan mukaan muuttui. Jotka ensimmäistä kertaa matkustavat Tallinnaan, tervehtivät tätä kivipatsasta pannen kunnioituksen osoitteeksi lakkinsa sen päähän. Vanhan kansan luulon mukaan on kiven sisässä muka salainen voima; ken sen illalla työntäisi alas laaksoon, löytäisi sen seuraavana aamuna varmaan entisellä paikallaan.

[17] Näkk -- vedenhaltia; Suomessakin on kansa muutamin paikoin antanut tämän ruotsalaisen nimen (necken, näkkä) vedenhaltialle.

[18] otettu Donnerin kirjoituksesta (Suomi II, 5 osa).

Neljänteen runoon:

[19] Suonion käännös Suomen Kuvalehdessä v:lta 1879, nro 145.

[20] Mistä syystä saaren neito, kuultuaan Kalevanpojan sukuperän, syöksyi aaltoihin, sen saamme tästä runosta ainoastaan aavistaa: saaren neito oli Kalevanpojan sisar. Tässä runossa kohtaa meitä jälleen samat ainekset kuin Kalevalan Kullervorunoissa; samallaisesta syystä, kuin saaren neito, hukuttaa Kullervonkin sisar itsensä mereen. -- Saaren taatto ja emo olisivat siis Kalevanpojan vanhemmat. Mutta edellähän kerrottiin Kalevanpojan isän, Vanhan Kalevan, rauhallisesti kuolleen ja äidin, Lindan, joutuneen Suomen noidan käsiin! Niinpä kylläkin. Tässä on tavattavissa ristiriitaisuus, jommoisia vanhoissa runoissa toisinaan ilmaantuu ja joiden ilmaantuminen on helppo käsittää, kun ajattelemme miten monellaisten vaiheitten alaisia tällaiset runot ovat olleet, miten monetkin niistä vaan ovat katkonaisia, muistissa onneksi säilyneitä palasia alkuperäisesti ehkä kylläkin ehjistä muinaisrunoista. Onpa tällainen ristiriitaisuus tavattavana Kalevalassakin juuri Kullervorunoissa. Kullervonkin isän, näet, kerrotaan kaatuneen sodassa Untamoa vastaan, mutta sittemmin hän kuitenkin ilmaantuu runoissa jälleen elävänä. -- Että saaren neito oli Kalevanpojan sisar, se käy selvemmäksi 7:nnestä runosta.