Part 5
_Neljästoista runo._ Toisena päivänä veivät sisarukset Kalevanpojan katsomaan talon aarteita ja tavarahuoneita. Kivikäytävätä pitkin tulivat he tupaan, joka kaikkineen oli raudasta tehty; se oli Sarvikin palvelijain työ- ja rangaistushuone. Rautaista tietä pitkin tulivat he sitten toiseen tupaan, joka kaikkineen oli vaskesta tehty; se oli Sarvikin orjapiikain olinpaikka. Vaskista tietä pitkin tultiin sitten kolmanteen tupaan, joka kaikkinensa oli hopeasta tehty: se oli Sarvikin arki- ja lepuuhuone. Hopeaista tietä pitkin tulivat he neljänteen tupaan, joka kaikkineen oli kullasta tehty; se oli Sarvikin juhla- ja riemukamari. Kultaista tietä pitkin tulivat he viidenteen tupaan, joka kaikkineen oli silkistä tehty; se oli nuorten neitosten vaatetushuone. Sieltä tultiin tupaan, joka kaikkineen oli sametista tehty; sekin oli nuorten neitosten vaatetus- ja koristustupa. Viimeinen tupa oli kaikkinensa pitseistä tehty; siellä nuoret neitoset päänsä pitseillä pukivat. Sieltä tulivat he kartanolle, joka oli kokonaan peitetty pelkillä taalereilla. Siinä oli seitsemän kummallista aittaa, kaikki täynnä eloa ja herkkuja; takapuolella sitäpaitsi luista rakennetut navetat karjaa varten. -- Kalevanpoika alkoi neidoilta tutkistella Sarvikin sukuperää. Ne silloin kertoivat hänestä. Sarvikin syntyä ei kukaan tiedä. Hänellä on suuret aluskunnat; niissä hän tuulen nopeudella käy salaisilla retkillä, joista ei yksikään kuolevainen ole saanut vihiä. Syvällä maan sisässä on, sanotaan, seitsemän maailmaa, seitsemän salasaarta. Siellä on vainajain lukuisat asuinpaikat. Heitä vallitsemaan on Taara maailman alusta asettanut Sarvikin, joka väkevällä kädellä pitää siellä hallitusta. Joka vuosi "henkien-ajalla" [51] on vainajilla lupa lähteä helvetin piinasta kotolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimään, mutta sen ajan kuluttua täytyy heidän jälleen kiireisesti palata takaisin entisille paikoillensa manalassa. Sieltä Sarvik tuottaa työväkeä, milloin miehiä, milloin naisia, rauta- tai vaskikamariin raskaita töitä toimittamaan; rautakeppi ja vaskinen vitsa kurittaa viivytteleviä. Täällä on Sarvikin koti, missä hän pitkien matkojensa perästä levähtää vanhan vaimonsa seurassa. Toisinaan vietetään pitempiä pitoja; sinne saapuu silloin Sarvikin sukulaisiakin; hänellä on näet lanko nimeltä Tühi (tyhjä), helvetinkoira on hänen tätinsä ja valkea tamma hänen isoäitinsä. -- Sitten kertoivat neidot vielä, että Sarvikkia sinä iltana odotettiin kotia yläilmoilta, jossa hän ei oikein viihtynyt auringon, kuun ja tähtein valossa; vainajain valtakunnassa hän sitä vastoin usein viihtyi viikkokausia. He väittivät, että jos Sarvik saisi Kalevanpojan nähdä, niin olisi tämä surman oma. Kertoivatpa myöskin, kuinka he itse nuorina tyttöinä olivat ylä-ilmoilta kuninkaallisesta kodista eräänä onnettomana hetkenä joutuneet Sarvikin ja hänen vaimonsa orjiksi. Taaran laupeus oli lahjoittanut heille ikuisen nuoruuden, niin kauan kuin he pysyisivät neitsyinä; mutta -- tuumivat he -- mitä maksaa nuoruuden kevät, kun sydän ikävöipi armastelijata, odottelee kosijan tuloa! Kalevanpoika silloin kielsi heitä itkemästä, lupasi pelastaa heidät Sarvikin vallasta ja saattaa ylä-ilmoille. Vanhin neitosista silloin sanoi: "Jos sinä sen tahdot tehdä, tulee sinun ottaa noitavitsa ja kynnenlastuinen kypäri, muuten sinun voimasi ei kestä Sarvikkia ja hänen tuhansia apulaisiansa vastaan". Kalevanpoika nauroi heidän pelkoansa, sanoi jo kerran voittaneensa Tyhjän ja suuret joukot paholaisia Suomessa ja niin oli voittava myös Sarvikin. Toinen neitosista silloin kehoitti häntä heti kiirehtimään, ottamaan kynnenlastuisen kypärin ja sillä loitsimaan itsensä kotihinsa, ennenkuin Sarvik ennättäisi tulla ja sulkea portit, jolloin pääsy olisi mahdoton. Kalevanpoika naurahtaen sanoi kaivavansa uuden aukon, josta kyllä sittenkin pääsisi kotihinsa. Suruissaan Kalevanpojan vuoksi päättivät neidot silloin viekkaudella auttaa häntä. Sarvikin vuoteen ääressä oli kaksi yhdennäköistä lasiastiaa, ja kumpaisessakin oli oluennäköistä nestettä, mutta nämä nesteet olivat aivan erivoimaisia: oikealla puolen olevassa astiassa oli kymmenenhärän-nestettä, joka synnytti voimaa; vasemmalla puolella olevassa astiassa tuhannennälän nestettä, joka vähensi voiman. Vanhin sisar nyt vaihtoi näiden nesteitten paikan, pani voiman nesteen vasemmalle, voimattomuuden nesteen oikealle puolelle. Toinen sisar otti noitavitsan haltuunsa. Tuskin oli tämä tehtynä, niin jo kuului kaukaa kuin ukkosen jytinätä, joka saattoi neidot vapisemaan: Sarvik oli tulossa. Nyrkin iskulla avasi hän oven, astui tupaan ja Pysähtyi nähdessään haukan kanojensa joukossa. Neidot seisoivat vaaleina, turvana Kalevanpoika, joka yhä vielä oli ainoastaan heidän kokoisensa. Sarvik kysyi häneltä: "ken on sinut, veikkonen, verkkoon vietellyt? Monen vahvemmankin pojan ovat mesikielten mielistelyt tänne houkutelleet, mutta kukaan ei ole täältä enää päivänvaloon päässyt!" Kalevanpoika vastasi: "Heittäkäämme tyhjät puheet ja akkain lorut, ja menkäämme sen sijaan ulos lakealle koettelemaan, kumpi meistä on väkevämpi; voittajan olkoon valta ja oikeus". Tähän esitykseen suostuikin Sarvik. Hän tyhjensi, muka voimaa saadaksensa, vuoteensa äärestä sen nesteen, jonka vanhin neidoista äsken oli asettanut vuoteen oikealle puolelle. Kalevanpoika taas pisti kynnenlastuisen kypärin poveensa, käyttääksensä sitä, jos tarve tulisi. Sarvik vielä käski vanhimman neidoista tuomaan kahdenkertaiset rauta-kahleet, joilla hän voitettuaan kytkisi vastustajansa. Kun sitten ulkona kentällä taistelun paikka oli mitattu ja rajoitettu, tarttuivat he toisiaan vyötäisistä kiinni, ja niin alkoi painiskelu, jommoista ei ennen oltu nähty: maa järkkyi, helvetin seinät, nurkkakivet ja katokset liikahtelivat paikoiltaan. Kauan oli taistelun loppu epätietoinen. Mutta kun he vähän levähtivät huokuakseen, silloin Kalevanpoika kypärin avulla loitsihe tammen vahvuiseksi, kuusen korkuiseksi, ja nyt hän tarttui vastustajaansa lujasti kiinni, nosti hänet kymmenen sylen korkeuteen ja paiskasi sitten sellaisella voimalla maahan, että Sarvik vajosi puoleksi maan sisään eikä päässyt siitä liikahtamaan. Nyt lähti Kalevanpoika kahleita ottamaan. Silloinpa Sarvik alkoi yhä pienentyä, ja pieneni viimein niin, että hänestä Kalevanpojan palatessa vaan oli jäljellä pieni sininen, suitsuava nestepilkkunen. Kalevanpoika pilkkasi Sarvikkia, joka, vaikka olikin helvetin isäntä, kehnosti oli lähtenyt pakoon; lupasi hänet toiste kyllä kytkeä rautoihin. -- Nyt otti Kalevanpoika jo ennen mainitun miekan naulasta, täytti sitten monta säkkiä Sarvikin kulta- ja hopearahoilla, sälytti ne sekä neidot selkäänsä ja saapui kynnenlastuisen kypärin avulla silmänräpäyksessä sen kuopan suulle, jonka kautta hän oli laskeutunut Sarvikin valtakuntaan. Kattila ja keittäjät olivat kuopan suulta kadonneet, tulinen hiilos vaan oli jäljellä. Tähän hiilokseen heitti Kalevanpoika kynnenlastuisen kypärin palamaan, suureksi suruksi neidoille. Kalevanpoika lohdutti heitä ja käski heitä pukeutumaan kulta- ja silkkivaatteisin, sillä nyt he pian saapuisivat kosijain, Sulevien, Alevien ynnä muiden, pariin. Sitten hän latoi hartioillensa kuopan suulle jääneen lauta-kuormansa, lautojen päälle kulta- ja hopeasäkit sekä neitoset ja läksi sitten kiirein askelin vaeltamaan kotia päin.
_Viidestoista runo._ Tuskin oli Kalevanpoika päässyt tuhat askelta kotia päin astumaan, niin jo tuli Tühi seitsemänkymmenen seuralaisen kanssa hänen jäljessään, kostaaksensa lankonsa tappion. Nuorin neidoista silloin noitavitsan avulla loitsi seudun laajaksi mereksi; Kalevanpojan eteen syntyi tukeva silta, jota myöten hän pääsi kulkemaan, mutta hänen takanansa sitävastoin kasvoi vesi ja esti takaa-ajajat lähestymästä. Tyhjän täytyi seuralaisinensa palata takaisin, kun Kalevanpoika ensin oli pilkallisesti kertonut hänelle kaikki ne kepposet, jotka hän Sarvikin kodissa oli tehnyt ja luvannut vielä toistenkin palata sinne "kopeekoita" tarvitessaan.
* * * * *
Kun Kalevanpoika viimein kuorminensa saapui kotitaloonsa, kohtaa häntä veräjällä vieras mies, joka tiedusteli, mistä hän oli saanut nuo hyvät laudat, ja pyysi niitä lainaksi, sanoen olevansa kaupunkien ja linnain rakentaja, tukevien tornien tekijä. Miehet jutellessaan tutustuivat; Kalevanpoika sai tietää, että vieras tuli juhlanvietosta Taaranmäeltä, mihin Kalevanpoikaa kiihkeästi odotettiin, ja että hän oli Olevin poika, maan kuulu kaupunkien, linnoin ja tornien rakentaja. Ne tekivät sitten keskenään sen sopimuksen, että Olevin poika, "huonetarkka", rakentaisi soman ja vahvan kaupungin, Kalevanpoika hankkisi ainekset ja maksaisi työpalkan. Olevin poika ryhtyikin sitten rakennustoimiin, Kalevanpoika toi Peipse-järven takaa lautoja, Taaran tammistosta tarvepuita, kiviä merenrannalta ynnä muualta. Kaupungista piti tulla paikka,
Kuss' ois koti kuninkaalla, Varjo vahva vanhemmilla, Kussa kuuluisa Kaleva Vakavasti vallitseisi, Taiten toimensa tekisi, So'an tyrskyt tyynnyttäisi, Vainovihat vaientaisi, Kansassa kasuavassa Onnen, rauhan rakentaisi.
Neidot, jotka hän oli tuonut mukanaan Sarvikin valtakunnasta, jätti Kalevanpoika Alevinpojan huostaan. Nuorimman heistä nai Alevinpoika itse ja vanhimman otti hänen heimolaisensa Sulevinpoika itselleen vaimoksi. Keskimmäisen heistä ensin ryösti eräs Alhontaustassa elävä "tuulitarkka" noita ja vei hänet kotiinsa; mutta sieltä pelastivat hänet Alevin ja Sulevin pojat, jotka tappoivat noidan ja polttivat hänen talonsa. Näin pelastetun neidon nai sitten Olevin poika, "huonetarkka". Sen jälkeen elivät kaikki kolme onnellista avioelämää.
_Kuudestoista runo._ Kalevanpoika päätti purjehtia pohjaiseen, maailman rajalle, missä ei milloinkaan ennen oltu käyty, missä taivaan laki oli maahan kiinnitetty. Korppi, viisas lintu, silloin sanoi hänelle: "Missä näet sinistä vettä, laajat laineet, katso onko rannalla kaisloja, vuohenmiekkoja[52] veden ääressä! Polje silloin oikealla jalallasi kalliohon, niin maa aukeaa sinulle, ja sinä pääset maailman rajalle!" Kun tietäjät sanoivat, ett'ei puinen laiva kestäisi, pohjoisessa kun revontulen henget (viirmalised) pian sen polttaisivat, rakennutti Kalevanpoika laivan kokonaan hopeasta; _Lennok_ pantiin sille nimeksi, kun se lentäen halkaisi laineita. Itselleen teetti hän kullasta puvun ja seuralaisillensa hopeasta, vaskesta, teräksestä ja raudasta. Sitten kutsui hän matkalle mukaansa, paitsi laiva- ja sotamiehiä, ystävänsä ja kasvinkumppalinsa, kuin myös viisaita miehiä sekä noitia. Ennen päivän koittoa läksi sitten Lennok kypärien heiluessa ja laulujen kaikuessa matkalle Suomen puoleen. Itse asettui hän perämiehen viereen ja alkoi laulaa ilolauluja sekä "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia", lauloi "kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä".[53]
* * * * *
Merellä nostivat Suomen noidat ankaran myrskyn; seitsemän yötä ja seitsemän päivää oli Lennok sen alaisena. Kun päivä viimein alkoi paistaa, näkivät he maata. Kalevanpoika hyppäsi laivasta laineisin ja riensi maalle, vetäen köydestä laivan väkinensä rannalle. Mukana oleva kielitarkka, joka tunsi lintujenkin kielen, sai vanhalta varekselta tietää, että he olivat tulleet Lapin raukoille rajoille. Lennok kiinnitettiin rannalle; kielitarkan ja kahden ystävänsä kera lähti Kalevanpoika maata tutkimaan. Kauan vaellettuaan erämaata pitkin keksivät he yksinäisen talon. Oven edessä istui nuori neito kehräten ja laulaen. Hän lauloi, kuinka nuori nainen karjatieltä löysi kanan ja pani sen kasvamaan; kanasta kasvot kaunis neito, jolla kävi paljon kosijoita; ensimmäinen oli kuu, toinen päivä, kolmas oli -- -- "Kalevanpoika, sulho pitkäsäärellinen!" keskeytti hänet Kalevanpoika astuen ovelle. Tyttö pakeni apua huutaen. Silloin tuli isä paikalle. Kalevanpoika, tervehdittyään häntä ja tunnettuaan hänet Lapin "tarkaksi", kysyi miten suorinta tietä pääsisi maailman rajalle; hän kertoi, minkä neuvon korppi kotona oli hänelle antanut. Varrak, Lapin tarkka, vastasi: "Merellä ei ole määrää eikä laineilla loppua siellä, kussa Vana-isa on taivaan kannen maahan yhdistänyt sinisillä silkkiseinillä. Jotka sinne ennen ovat pyrkineet, ovat tuulta ajaneet ja löytäneet Säkenien saarella kuoleman rohkeudestaan. Kotikorppisi sanat taas tarkoittavat tietä helvettiin". -- Varrak kuitenkin viimein suostui johdattamaan Kalevanpojan maailman rajalle, kun tämä lupasi hänelle palkinnoksi jotakin, mikä Kalevanpojan kodissa oli seinän kylkeen kytkettynä.
* * * * *
Varrakin johdolla purjehti sitten Lennok joitakuita päiviä pohjaiseen päin. Silloin sattui se kerran merennieluun, josta se ei mitenkään päässyt irti. Mutta Varrak laski mereen punaisella kankaalla ympäröidyn tynnyrin laivan kylkeen köytettynä. Valaskala nielaisi tynnyrin, lähti uimaan edemmä ja tempasi siten muassansa laivankin nielusta.
Pitkän ajan purjehdittuaan saapui laiva viimein "Säkenien saarelle". Rannalle laskettuaan näkivät he vuoren, josta syöksyi tulta, toisen, josta nousi savua, ja kolmannen, josta ruiskusi kuumaa vettä; sulanutta kiveä nousi syvyydestä ja virtasi alas laaksoon. Tulisten kivien ja tuhan satamisesta huolimatta rohkeni Sulevinpoika nousta "helvetin lieden" suulle, mutta kun kuumuus oli polttaa hänet, sytytti hän siinä vaan piippunsa (!) ja palasi takaisin. Kalevien kannuspoika, joka Sulevinpojan tietämättä oli häntä seurannut, ei palannutkaan takaisin. Kun häntä huudettiin, laskeutui valkea lintu laivalle. Se kertoi kielitarkalle, että jäävuorien takana oli kaunis keväimen ja kesän paikka, jossa munat ja liha kypsyivät mullassa; sinne oli näkin neitojen houkutuksesta kannuspoika joutunut, siellä viettää hän ikuisesti ilon aikaa ja onnen eloa.[54]
* * * * *
Sitten joutuivat miehet siihen maahan, jossa kukot söivät kultaa, hanhet hopeata ja varikset vaskea, ja kussa kaalit kasvoivat kuusien korkuisiksi. Kalevanpoika siellä lähetti kielitarkan muutamien seuralaisten kera maata tutkimaan. Kun nämä kerran nukkuivat matkallaan tuossa autiossa maassa, poimi heidät jättiläisen Hiiglan tytär[55] helmaansa ja vei isänsä luokse. Tämä kuitenkin, havaittuaan heidät viisaiksi miehiksi, joiden määränä oli maailmaa tutkia, käski tyttärensä viemään ne sinne, mistä oli ottanutkin. Tytär vei heidät aina laivalle asti. -- Yhä kauemmaksi pohjaiseen päin purjehtivat miehet, vaikka kylmä oli ankara. Viimein näkivät he revontulen henkien taistelevan hopeakeihäillä ja kultakilvillä, ja laiva punersi niiden valossa. Silloin miehiltä vaipui rohkeus, mutta Kalevanpoika vaan nauraen sanoi niiden antavan heille valoa, päivä kun jo kauan sitten oli mennyt peittoon. -- Kun he viimeiseksi vielä olivat käyneet maassa, jossa asukkaat olivat puoliksi ihmisen, puoliksi koiran ruumiilla varustettuja ja kun täälläkin saatiin kuulla, että kotikorpin neuvoma tie vei helvettiin eikä maailman rajalle, päätti Kalevanpoika lähteä paluumatkalle. Ja niin lähdettiinkin. Seuralaisillensa sanoi Kalevanpoika: "Katumusta, kultaveljet, ei meillä retkestämme voi olla! Kultaa ja hopeata kalliimpana on viisaus pidettävä. Keksimmehän me harharetkillämme sen totuuden, ett'ei suurella maailmalla ole päätä eikä Taaran viisaudella rajaa kussakaan; mitä me muutoin vieraalla maalla hyödyllistä opimme, siinä on miehellä miettimisen ainetta elon loppuun asti".
Lennok viimein laski Lindanisan, Olevin pojan rakentaman kaupungin, edustalle.[56]
_Seitsemästoista runo._ Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen onnenaika. Paitsi Lindanisaa rakensi Olevinpoika vielä toisenkin kaupungin Harjunmaalle.[57] Sulevin-poika taas rakensi kolmannen varustetun paikan Alhontaustaan. -- Mutta rauha loppui, sota syttyi. Viron rantaan saapui tuhansittain kaukaa tulleita vihollisia.
Korskea Kalevanpoika Vei nyt voittoisat uroonsa, Kantapoikansa parahat; Viisi parvea Virosta, Kuusi Kurensaarestakin, Seitsemän sai Suomenmaasta, Sata muuta saarelaista.[58]
Kalevanpoika, itse kulta-asussa, istui kulta- ja hopeatamineihin puetun hevosensa seljässä. Yhdessä ystäviensä, Sulevin-, Alevin- ja Olevinpojan, kanssa johti hän sotajoukkonsa vihollista vastaan.
Korskea Kalevanpoika Sodan keskehen karasi, Taajimpahan tappeluhun, Hyppähytteli hevosta, Kallista karautteli Päälle uljainten urosten; Murhamiekkansa kalisi, Tulirauta tuiskaeli, Kalpa surmaa sirotti.
Syösten keskitse sotoa Kaleva karisti päitä Niinkuin lehtiä lepästä, Kuivuneita koivikosta; Jäseniä silpoeli, Kymmenittäin kylkiluita, Sääriä satalukuisin, Katkoi kauloja tuhansin, Käsiluita kuormitellen.
Rivin ruumihit venähti, Kasoin kuollehet kedolle, Mäkenä urot makasi, Kaatui kymmenen tuhatta _Assamalan_ tanterelle.[59]
Kalevan kallis hevonen Uipi vainovainiolla Myöten vatsoa verissä; Oli täynnä kenttä kaikki Raajoja kuni risuja, Sotamiesten sormiluita Kuni kaisloja vedessä, Sängen päitä pellon päällä.[60]
Kalevanpoika olisi hävittänyt kaikki viholliset, mutta hänen niitä takaa-ajaessaan upposi häneltä hevonen suohon, joten takaa-ajo keskeytyi. Vihollisten jättämä suuri sotasaalis sitten jaettiin Kalevanpojan ja hänen soturiensa kesken.
Sen jälkeen läksi Kalevanpoika ystäviensä kera vaeltamaan erämaiden halki. Erään suuren korpimetsän keskellä näkivät he kerran savua. Lähemmäksi tultuaan huomasivat he sudenkuopan ja sen suulla vanhan ryppyposkisen muorin keittämässä kattilalla ruokaa. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän keitti, vastasi hän keittävänsä kaalia itsellensä ja pojillensa. Tulijat pyysivät häntä silloin lisäämään pataan heitäkin varten kaalia, muori itse voisi mennä nukkumaan, he kun kyllä pitäisivät huolta padasta ja tulesta. Muori suostuikin tähän, mutta kehoitti heitä olemaan valppaita, sillä saattaisi ehkä tulla joku vieras, joka pyytäisi maistaa lientä kattilasta, mutta silloin voisi tyhjentää koko kattilan. Kaikki muut nyt menivät nukkumaan, Alevinpoika otti ensiksi valvoakseen kattilan ääressä. Kun hän tuossa istui yksinänsä, ilmaantui nurmen povesta linnunkotolaisen poika, kolmen vaaksan korkuinen, kaulassa pieni kultainen kello, sarvet korvan takana ja vuohenparta leuan alla. Aroin askelin astuen tulta lähelle rukoili se lupaa saada maistaa kaalilientä. Pilkallisesti vastasi Alevien poika: maistahan, kun et sä kärpänen vaan kauhaan uppoa. Linnunkotolaisen poika lupasi silloin vähän särpiä kattilanreunalta. Kepeästi hyppäsi se kattilan laidalle ja alkoi maistella lientä. Ja nyt se alkoi paisua ja paisui seitsemänkymmentä syltä korkeaksi; sitten se katosi kuin kaste sinisenä savuna silmäin edestä. Kattila oli typösen tyhjä. Alevien pojan täytyi kantaa toista vettä ja toisia kaaleja pataan. Sitten herätti hän Olevien pojan ja kävi itse nukkumaan, puhumatta mitään kepposesta, joka hänelle oli tapahtunut. Olevien pojalle kävi aivan samalla tavalla, ja kun hän vuorostaan herätti Sulevien pojan vartiaksi, tyhjensi linnunkotolainen tältäkin padan. Nyt ryhtyi Kalevanpoika valvomaan. Linnunkotolainen taaskin tuli siihen ja pyysi saada lientä maistaa. Kalevanpoika sen hänelle lupasi, jos linnunkotolainen hänelle antaisi pantiksi pienen kultakellon kaulastaan. Tämä ei tahtonut siitä luopua, sanoi sen kotoansa annetun itselleen merkiksi, josta hänet löydettäisiin, jos hän sattuisi eksymään. Kuitenkin antoi hän sen, kun Kalevanpoika lupasi antaa sen hänelle takaisin hänen syötyään. Saatuansa kellon napsautti Kalevanpoika linnunkotolaista sormellaan otsaan. Tämä silloin vaipui jyrinällä, niinkuin ukkonen olisi käynyt, maan poveen, jättäen vaan sinisen savun jälkeensä. Kun sitten kaikki tähän jyrinään olivat heränneet, ja vanha muori oli nähnyt kellon, sanoi hän sitä Sarvikin taikakaluksi, joka lisää miehelle rohkeutta ja voimaa. Sitten lauloi hän erään laulun ja hyppäsi heti sen jälkeen syvennykseen, jonne linnunkotolainen vähää ennen oli kadonnut. Kalevanpoikaa ja hänen seuralaisiansa tämä tapaus nauratti.
Aterioittuaan käski Kalevanpoika seuralaisiansa lähtemään kotipuoleen; hän itse päätti lähteä toisia tärkeämpiä teitä koettamaan. Ennen eroamistaan heittäysivät uroot nurmelle nukkumaan. Silloin Nurmen-emon tyttäret[61] tulivat heidän luoksensa ja liehuilivat kasteisella heinikolla, kutoen Kalevanpojalle suloisia unikuvia onnen ajoista ja vastaisista sankaritöistä. Aamun tullen he jälleen katosivat.