Part 4

Sitten käski Kalevanpoika sanansaattajaa syömään, juomaan ja levähtämään sekä vasta seuraavana päivänä lähtemään ratsahin kotia päin, mutta hyvin salaisesti, ett'ei Viron kukot ja Järven koirat häntä vaan huomaisi. Kaikki miehet käski hän lähettämään sotaan; sanantuojaa kehoitti hän sodassa asettaumaan keskelle, liki lippua, sillä siinä on turvallisin paikka. -- Jo luuli Kalevanpoika todella pääsevänsä levolle ja käänsihe toiselle kyljelleen. Mutta silloinpa tuli uusi vieras aivan kuin pilvistä yht'äkkiä hänen eteensä. Se jo suututti häntä. "Jos olisin tiennyt, että kuningasta näin vaivataan, enpä olisi koko kuninkuudesta huolinutkaan", tuumi hän ja käski vierasta vasta seuraavana päivänä tulemaan luoksensa. Mutta vieras, vanha harmaaparta, harmaahius ukko, vastasi: "Olisipa sinun pitänyt edeltäpäin arvata, minlaista on kuninkaana olo; jo lapsena kodissasi olisi sinulla ollut tätä kyllin aikaa miettiä, kaikki linnuthan sinulle jo silloin lauloivat: mont' on huolta kuninkaalla, urhollisella viisin kerroin, tuhat työtä on tukevalla, kymmenen tuhatta Kalevanpojalla. Että minä tänne tulin, siitä on oleva sinulle vielä paljon hyötyä. Vaikka sinä olet minut unhottanut, olen minä kuitenkin sinun sukusi ystävä. Olinhan minä jo sinun lasna ollessasi teidän luonanne ja jo ennenkin, jo ennen kuin sinun vanhempasi olivat syntyneetkään, jo ennen kuin Harju, Järvi ja Viro olivat olemassakaan. Jo silloin minä teitä rakastin, kun maailmaa luotiin ja minä tähtitarhain halki ajelin avaruudessa. -- Sinun kynnöstäsi on lähtevä paljon siunausta Viron maalle, siitä sinua vielä kiittävät kylät lähellä ja kaukana ja tulevaiset sukupolvet. Sinun työsi on kuitenkin vielä puolitekoista, paljoa on vielä paikattavaa ja muokattavaa". Kalevanpoika sanoi parastansa koettaneensa. Vieras vastasi tulleensa katsomaan valmista työtä ja kohottamaan häntä; ett'ei hänen hikensä ja vaivannäkönsä turhaan menisi. Ilman jumalan apua, näet, ei ihmisille mikään menesty. Kalevanpoika silloin pyysi tuota kummallista ukkoa ilmaisemaan kotinsa. Tämä kielsi hänen sitä tiedustelemasta, pyysi hänen pikemmin kuulemaan ennustusta: "Sinun hallituskautenasi vallitsee Virossa rauha, onni ja menestys; mutta sitä ei tule kauan kestämään". -- Surulliselta kuin tuulen suhina kuuluivat vanhuksen viimeiset sanat, kun hän käski Kalevanpoikaa varomaan omaa miekkaansa, ett'ei se tulisi hänelle kostajaksi hänen pahoista töistään saarella ja Suomessa. Kuin sumu katosi sitten vieras haamu.

Kalevanpoika vaipui nyt nukkumaan. Aamulla herätessään koetteli hän muistella vieraan sanoja, mutta yölliset unennäöt tekivät ne hämäriksi. -- Sitten käski hän sotasanoman tuojaa kiireesti viemään rantavanhimmalle sanaa, että tämä laittaisi vakoojia, katsomaan vihollisten liikkeitä, ja tukevia miehiä niitä vastaan; hän sääsi koko taistelun järjestyksen, mille paikalle sotarinnassa minkin aseelliset olivat pantavat. Kehoittaen heitä urhouteen lupasi hän itse tulla avuksi, jos hätä liian suureksi paisuisi.

Sotaviestit runo tällä kertaa kuitenkin antaa upottaa meren syvyyteen, kun niiden kuljettajaa kohtasi matkalla haaskalinnut sekä susi, karhu, nälkä ja rutto, ilmaantumisellaan muistuttaen, mitä seurauksia sodalla olisi. Ja niin hälvenivät sotasanomat, sodan maininki.

_Kymmenes runo._ Paharätin (Paholaisen) kahden pojan välille oli syntynyt riita, jonka vuoksi he eivät enää sopineetkaan siinä pienessä järvessä asumaan, missä siihen asti olivat eläneet, vaan läksivät etsimään laajempata asuinpaikkaa. Tulivat niin Kikerpäran suolle.[39] Tästä paikasta he oikein paljon pitivät, mutta kumpi heistä siinä isäntänä vallitsisi, siitä he eivät päässeet selville. Sattuipa siihen Kalevanpoika heidän parhaillaan riidellessään. Nämä pyysivät nyt häntä riidan ratkaisijaksi. Hän rupesikin siksi ja antoi heille Kikerpäran suon, kummallekin osansa. Mutta Paholaiset pyysivät häntä oikein tarkasti määräämään rajan kumpaisenkin alueen välillä. Silloin Kalevanpoika jätti ystävänsä, Alevien pojan, tätä työtä toimittamaan ja läksi itse tärkeille tehtävillensä. Alevien poika ryhtyikin silloin eräässä kohden joen varrella mittaustöihin. Silloin joen laineista pistihe esille "vanha vainohenki, joka ei milloinkaan jätä ristilapsia kiusaamatta". Se nyt oli utelias ja peloissaankin noiden mittaustöiden vuoksi, kysäisi sentähden Alevien pojalta, mitä nuo puuhat kaikki merkitsivät. Alevien poika sanoi aikovansa sulkea joen, niin ett'ei kukaan pääsisi sen sisälle eikä sieltä ulos. Nyt tuli vainohengelle hätä, hänellä kun oli talo veden alla, ja hän lupasi Alevien pojalle, kuinka paljon tämä vaan pyytäisi, jos joki saisi jäädä rauhaan. Alevien poika silloin käski hänen tuomaan taalereita hänen vanhan hattunsa täyteen. Seuraavana päivänä toikin veden vainohenki kuormallisen näitä; mutta Alevien poikapa oli yöllä kaivanut syvän kuopan ja asettanut sen ahtaasen suuhun hattunsa, jonka pohjaan oli tehty reikä. Rei'ästä taalerit kaikki valuivat alas kuoppaan ja hattu jäi täyttymättä. Kuusi kuormallista taalereita laittoi veden vainohenki siihen, mutta hattu sittenkään ei täyttynyt, ja varat alkoivat jo mieheltä loppua. Hän pyysi maksuajan pitennystä, mutta siihen Alevien poika ei suostunut. Silloin lupasi hän hankkia rahat, jos Alevien poika itse lähtisi niitä hänen kanssaan hakemaan. Tämäpä ymmärsi, että veden vainohenki tahtoi kietoa hänet pauloihinsa; lähetti sentähden seuralaisensa, Kalevanpojan pienen kannuspojan, vainohengen mukana rahasäkin kantamisessa auttamaan. Tämä lähtikin, vaikka kyllä pelko sydämessä, vainohengen kolkkoon ja pimeään kotiin, kuhun ei mikään ihmisjalka sitä ennen ollut astunut. Kun vainohengen pojat siellä rupesivat huvittelemaan itseänsä siten, että paiskoivat häntä pallinansa seinästä toiseen, karkasi hän sieltä viekkaudella pois ja pääsi jälleen onnellisesti yläilmoille, sille paikalle, kusta oli lähtenytkin; mutta sieltä oli Alevienpoika jo rahoineen päivineen lähtenyt tiekseen. Kun poikanen läksi etsimään tämän jälkiä, saavutti hänet veden vainohenki ja rupesi kiusaamaan häntä voittelohon. Ennenkuin he siihen ennättivät ryhtyä, tapasivat he Kalevanpojan ja Alevien pojan. Kalevanpoika silloin kannuspoikansa edestä ryhtyi tuohon voittelohon. Se tapahtui Närskamäellä.[40] Ensin kilpailivat he kivenheitossa. Vedenhengen miehen suuruinen kivi lensi Võrtsjärven rannalle asti, mutta Kalevanpojan suuri kivimöhkäle lensi aina Peipse-järven rannalle saakka; molemmat kivet ovat vieläkin nähtävissä. Sitten kilpailivat he väkikartun vetämisessä. Veden vainohenki ei saanut Kalevanpoikaa paikaltaan liikkumaan, mutta tämä kun vetäisi, silloin lensi veden vainohenki seitsemän virstan päähän ja jäi siihen tainnoksissa makaamaan moneksi päiväksi. Tästä tuli uroille suuri naurun-aihe. -- Sitten Kalevanpoika käski Alevien poikaa viemään hänen miekkansa hinnan Suomen sepälle. Itse rupesi hän tuumimaan, miten hän varustaisi maansa vihollisia vastaan, joiden lähenemisestä hän äskettäin oli saanut tietoja. Hän katsoi parhaaksi perustaa linnoja: ensimmäisen äidin iloksi, isän haudan kaunistukseksi; toisen Taaran mäelle Emä-joen rannalle, kolmannen Jaanin suolle, neljännen Alhontaustaan.[41] Siksi päätti hän lähteä Peipsejärvelle sieltä tuodakseen lautoja näiden linnojen rakentamiseksi.

* * * * *

Ukkosen jumalan tytär, ilman iloisa neito, pudotti sormuksensa tapaturmaisesti kaivoon. Kalevanpoika saapui paikalle ja laskeutui sitä sieltä noutamaan. Noidansikiöt tämän huomasivat ja pudottivat myllynkiven kaivoon Kalevanpoikaa tappaakseen. Mutta tämä nousikin sieltä ehjänä ylös, sormessa -- ei sormus, vaan tuo myllynkivi!

_Yhdestoista runo._ Kalevanpoika kulki Peipse-järvelle päin, raivaten teitä halki erämaiden. Hän tuli Pihkvasta,[42] tuoden sieltä hartioillaan suurta lautakuormaa aivottuja linnoja varten. Kuorma sisälsi lautoja noin kaksikymmentä tusinata, ja laudat itse olivat kolmen tuuman paksuisia, kahden jalan levyisiä ja kymmenen sylen pituisia. -- Tultuansa järven rannalle ei hän löytänyt venettä, jolla olisi laudat yli kuljettanut. Sentähden lähti hän lautakuormineen kahlaten kulkemaan suuren Peipse-järven yli. Toisella rannalla sattui seisomaan pensaston varjossa "Peipse-järven noita". Se oli ulkonäöltään karvainen kuin metsän elävä, karhun tai metsäsian näköinen; päässä sillä vilkkuivat rähmäiset silmät, sen suuri suu oli valkeassa vaahdossa ja kaikki kasvonpiirteet ilmaisivat kateutta. Hän oli suvultaan suolatarkka, osaksi tuulitarkka, monessa kohden myös manatarkka,[43] taidoltaan kuuluisa, voimaltaan mahtava. Se se tunsi loitsut, osasi nostaa tuulet. Näyttää varkaan kuvan viinalasissa, kylvettämällä vihat ottaa, pahat toiseen panna ja tontut karkoittaa; se tunsi veren, tulen ja käärmeen sanat, osasi poistaa monenmoisia tauteja, laatia noitakaluja, antaa onnea metsä- ja kalamiehille sekä rakastuneille, ynnä paljon muuta. -- Tämä se nyt, nähdessään miehen kulkevan keskellä järveä, lausui tuulen sanat ja saikin ankaran myrskyn toimeen. Laineet nousivat korkealle, mutta Kalevanpoika naurahdellen katseli, miten ne loiskuivat ainoastaan keskikohdalle hänen ruumistansa. Hetken päästä saapui hän jo kuivalle rannalle. Ensi työkseen temposi hän miekkansa huotrasta tahtoen rangaista noitaa, joka ilkeydestä myrskyn oli nostanut, mutta tämäpä oli pötkinyt metsään pakoon. Kalevanpoika, väsynyt kun oli, ei viitsinyt lähteä häntä etsimään, vaan kantoi rannalta someroa ja hiekkaa ja levitti sitä kappaleen matkan päähän rannasta itselleen kuivaksi makuusijaksi.[44] Tälle hiekkavuoteelle laskeutui hän levolle asettaen miekkansa vasemmalle puolelle vuoteen viereen. Pian nukkui hän ja alkoi kuorsata niin, että maa tärisi. Peipse-järven noitakin sen kuuli. Hiljaa hiivi hän lähemmäksi, näki Kalevanpojan ja hänen vieressään miekan. Tämän päätti hän heti anastaa. Mutta Kalevanpojan miekkapa olikin sellainen, ett'ei se lähtenyt ottamalla, vaan pysyi kuin kiinnikasvaneena isäntänsä vieressä. Noita silloin ryhtyi loitsimaan, käytti suolan voimaa, salaisia nostosanoja, kumarsi kuuta, katseli Pohjan puoleen, mutta turhaan. Silloin ryhtyi hän vielä väkevämpiin loitsuihin. Hän varisteli miekan päälle pihlajan lehtiä, kateenruohoja,[45] katinliekoja,[46] sudenmarjoja,[47] sananjalkoja y.m. kasveja, luki voimakkaita sanoja ja teki taikoja. Silloin Kalevanpojan miekka alkoi vähitellen liikkua, nousi vaaksan, kaksi, puuttui viimein noidan kainaloon. Tämä lähti nyt saalistansa pois kantamaan. Se oli raskas ja vaivasi kovin hänen hartioitaan, vaan hän ei kuitenkaan hellittänyt. Mutta kun hän hyppäsi Kääpä-joen yli, putosi miekka äkki-arvaamatta hänen kainalostaan jokeen ja vaipui syvälle pohjaan lepäämään. Noita pani kaiken loitsuvoimansa liikkeelle sitä jälleen saadakseen, mutta turhaan. Miekka jäi häneltä joen pohjaan. Itse pakeni hän metsän sydämeen. -- Aamun tullen heräsi Kalevanpoikakin ja huomasi heti miekkansa viedyksi. Edellisen päivän tapauksista sekä jäljistä maassa ymmärsi hän asian laidan, arvasi että noita oli miekan varastanut. Hän alkoi hellästi puhutella ja huudella toveriansa, tuota miekkaa, jonka Suomen seppä, hänen isänsä sukulainen, niin suurella vaivalla ja huolella oli valmistanut. Mutta mitään vastausta ei siltä kuulunut. Hän läksi etsimään sitä; hän etsi kaikki pensastot, metsiköt ja korvet, mutta turhaan. Viimein tuli hän Kääpa-joellekin. Sielläpä paistoi joen pohjasta miekka hänen silmiinsä. Hän kysyi siltä, mikä sen sinne asti oli jaksanut kantaa. Miekka silloin kertoi, kuinka noita oli sen varastanut ja kantanut mukanaan, kuinka se Kääpa-joella oli nähnyt veden neidon aallosta viettelevän luoksensa ja kuinka se sitten oli hypännyt joen syvyyteen, kussa sillä oli "kultapesä, hopeavuode näkin tuvassa, vedenneidon vaipan alla". Kalevanpoika silloin kysyi, oliko miekan parempi elellä veden neitojen leikeissä kuin vahvan miehen kädessä sodan temmellyksessä. Miekka vastasi kyllä kaipaavansa entistä elämätänsä, "mutta", sanoi se, "kallis Kalevanpoika, kun sinun vihasi syttyy ja humala sinun mielesi hurmaa, silloin eivät järjen siteet sinua pidätä, vaan nopea käsi heiluttaen ohjaa miekan surman töihin, viatonta verta vuodattamaan; siksi sinun miekkasi huolehtivi, se suree perheen-isän poikasta". Kalevanpoika silloin sanoi: "Makaa, kallis miekkaseni, rauhassa veden neidon leikeissä muistona tuleville sukupolville! Minulla on kädessäni kyllin voimaa ja voinen sinun avuttasikin vainolaiset voittaa. Kuule miekka, kallis rauta! Kun tulevina aikoina vahvoja miehiä sattuu Kääpa-joen rannalle, silloin läiky heille lainehista! Kun tulee Kalevaisia, tai Sulevien ja Alevien sukulainen, niin sä laula heille lainehista! Kun tulee 'laulajat laveasuiset, kultakielin kuuluttajat', silloin, miekkaseni, laula vastaan käskemättä satakielen ja leivosen sävelillä! Kun kerran vastaisina päivinä tulee mies minun vertaiseni, silloin, miekkaseni, nouse laineista tohinalla ja käy urhean käden toveriksi! Mutta kun tälle joelle sattuu se, joka sinua on _ennen itse kantanut_, silloin, miekkaseni, murra häneltä molemmat jalat!" Näin lausui Kalevanpoika ja palasi sitten kiireesti Peipse-järvelle, otti sieltä selkäänsä lautakuormansa ja läksi kotia päin kulkemaan. -- Matkalla sattui hänen tielleen mies, nykyajan miesten kokoinen. Se kun pyysi armoa ja suojelusta, niin Kalevanpoika kumartui melkein maahan asti, otti tuon pienen miehen käteensä ja pisti matkalaukkuunsa, jonne se putosi kuin syvään hautaan. Sitten tämä mies kertoi eksyneensä metsään ja joutuneensa yöksi hirveän suurten jättiläisten asuntoon, jossa näiden äiti hänet sai yön kätketyksi, vaikka kyllä pojat kotia tullessaan haistoivat ihmisen verta tuvassa löytyvän: sieltä oli hän sitten aamulla karannut ja nyt tavannut Kalevanpojan.

_Kahdestoista runo._ Huojentaakseen matkaansa taittoi Kalevanpoika itselleen sauvaksi männyn, joka oli vaan kymmenen sylen mittainen. Mutta se oli toisessakin suhteessa hänelle tarpeen. Kun hän näet oli hetken vaeltanut, karkasi metsästä hänen kimppuunsa Peipse-järven noidan kolme poikaa. Ne kiskaisivat maasta aseikseen puita ja kahdella heistä oli vielä ruoskat, varret vaahterasta, siiman päässä myllynkivi sidottuna. Kalevanpoika ensin häväisi heitä, kun he, niinkuin akat, karkasivat kolme miestä yhden niskaan. Mutta siitä he eivät huolineet. Kun yksi heistä viimein oli saanut lyödyksi Kalevanpoikaa ruoskallaan silmään, loppui tämän kärsivällisyys ja hänkin alkoi lyödä. Sauvaksi otettu mänty pian meni kappaleiksi. Nyt turvautui hän lautataakkaansa. Laudan toisensa perästä löi hän pirstoiksi noidan poikain selkään. Viimein alkoivat laudat loppua, ja vastustajat kävivät yhä kiivaammin hänen kimppuunsa, toivoen näkevänsä hänet pian aseettomana. Silloin kuuli hän pensastosta pienen äänen: "syrjin, syrjin, kallis Kalevanpoika!" Kalevanpoika noudattikin tätä kehoitusta ja alkoi laudan syrjillä mätkiä vainolaisiansa. Silloin lauta kesti ja iskut olivat tuntuvammat. Noidan pojille tulikin nyt hätä käteen ja he pakenivat kiireisesti. -- Taistelun päätyttyä huomasi Kalevanpoika saaneensa tuon hyvän neuvon pieneltä ja alastomalta siililtä pensastossa. Palkinnoksi antoi hän sille pienen palasen turkistansa ruumiin verhoksi. Siitä asti onkin siilillä verhona tämä turkinpalanen, kankeat karvat ulospäin, niin ett'eivät metsän pedot pysty sitä pientä eläintä puremaan. -- Sitten Kalevanpoika, koska maa oli kosteata, kantoi kuivaa hiekkaa makuuvuoteeksi itselleen. Ennen nukkumistaan tahtoi hän syödä ja pisti kätensä eväslaukkuunsa. Sieltä tapasi hän sen pienen miehen, jonka oli ottanut suojaansa, kuolleena ja kylmettyneenä. Taistelussa noidan poikain kanssa oli hän unhottanut koko toverinsa. Laukkuun sattunut isku oli sen siten tappanut. Syvästi surren sen kohtaloa ja ennenaikuista kuolemaa hautasi Kalevanpoika sen sievästi pehmeään hautaan suohon ja istutti haudalle juovukoita, karpaloita sekä muuramia. -- Nautittuaan illallisensa laskeutui hän levolle. Mutta kauan ei hän vielä ollutkaan nukkunut, kun hänen vuoteensa ääreen jälleen ilmaantui Peipse-järven noita. Se alkoi siinä loitsia ja tehdä taikojansa, otti muun muassa uniruohoja, solmi ne loitsien kimpuksi ja pisti sen Kalevanpojan pään-alukselle; sitten hiivi hän kiireesti tiehensä. Aamu tuli, Kalevanpoika vielä nukkui; ilta tuli ja hän yhä vielä nukkui. Ja niin teki hän monta päivää; päivät kasvoivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Kansa kaipasi kuningastansa, ei tiennyt minne se oli joutunut. Kesä jo oli syyspuolilla ja Kalevanpoika yhä vielä nukkui. Silloin eräs unennäkö hänet onneksi herätti. Hän näki avaruudessa kauniin, pilviin ylettyvän mäen kummun. Tämän mäen sisään olivat Ilmarisen sällit rakentaneet pajansa, jossa ne yötä ja päivää tekivät työtä. Nyt valmistivat he kalliista teräksestä aivan erinomaista miekkaa, muka Kalevanpojalle. Vanha Ilmarinen itse istui korkealla kulta-istuimella, katsellen nuoruuden innolla sällien työtä. Silloin astuu pajaan aroin askelin vaalea miehen haahmo, päätä kumartamatta, tuskin tervehtien; kaula, nuttu ja kasvot kaikki olivat hänellä verissä. Rukoilevaisesti lausui hän: "Älkää haaskatko kallista terästä miekaksi murhamiehelle. Kalevanpoika, ollessaan vihansa valtaamana, ei sääli ystäviään, surmaa sukulaisenkin, surmaa miekan synnyttäjän. Minun isäni ja minä kahden veljeni kera valmistimme seitsemän ajastaikaa hänelle miekkaa. Mitä tuli meille palkaksi? Minulta, sepän vanhimmalla pojalta, katkaisi hän pään, lopetti nuoren eloni. Se meille palkaksi annettiin!" -- Kalevanpoika tahtoi sanoa tuota vierasta valehtelijaksi ja itse kertoa asian laadun. Mutta hän oli vielä noitumuksen alaisena, hän ei voinut liikuttaa kieltään eikä jäseniään. Vielä kerran ponnisti hän kaikin voimin ja -- huudolla: "valehtelija!" karkasi hän pystyyn, heräten pitkästä unestaan. Hän huomasi nyt vaan unta nähneensä, mutta että hän oli nukkunut seitsemän viikkoa, sitä hän ei tiennyt. -- Koska hän oli hakannut lautansa palasiksi noidan poikiin, päätti hän palata Pihkvaan toisia noutamaan.

_Kolmastoista runo._ Kalevanpoika oli paluumatkalla Pihkvasta, lautakuorma seljässä. Hän yöpyi ensin sille vuoteelle, jossa häneltä ensi matkalla oli miekka varastettu. Sitten jatkoi hän seuraavana aamuna matkaansa ja kulki uusia teitä pitkin yhtä mittaa iltaan saakka. Illalla hän jälleen aterioittuaan laati itselleen hiekasta vuoteen. Seuraamana aamuna herätessään kuuli hän harakan lausuvan: "Jos sinä, väkevä mies, tietäisit, kuinka suureksi hyödyksi sinulle olisi päästä kotiin, josta sinä, noidan temppujen kautta uneen vaivutettuna, olet ollut seitsemän viikkoa poissa ja jossa sinun ystäväsi ikävöiden kyselevät, minne heidän kuninkaansa on joutunut, niin hankkisitpa itsellesi vaunut ja monta hevosta jo kotiisi kiirehtisit". Nämä harakan sanat kiihottivatkin Kalevanpoikaa rientämään. Hän kulki kiireisesti eteenpäin, vaikka päivä paahtoi kovasti. Erään metsän varjossa tahtoi hän vähän levähtää ja kaatoi kuusia ynnä muita puita, jotka latoi itselleen mukavaksi lepuusijaksi. Vähän aikaa siinä levähdettyään ja aterioittuaan, käänsi hän kulkunsa Endla-järvelle päin.[48] Ilta oli jo joutumassa, kun hän näki etäältä erään kummun takaa savua nousevan. Likemmä tultuaan huomasi hän kummun vieressä kuopan, jonka suusta lähti tulenliekki ja jonka keskellä riippui kaunis keitinkattila. Tämän ympärillä istui vartioimassa kolme nokista miestä. Kalevanpoika, joka nyt luuli saavansa lämmintä ruokaa ja hyvän yösijan, kysyi miehiltä, mitä ruokaa he keittivät. Irvistellen ja ihmetellen Kalevanpojan suuruutta, vastasivat nämä keittävänsä arkiruokaa Takapero-isälle, Vastakynsi-äidille ja Kieropää-tyttärille. Kalevanpoika pyysi silloin miehiä näyttämään hänelle tien näiden asunnolle. He osoittivat hänelle kuopan suuta ja käskivät hänen siitä menemään sisälle. Hän tekikin sen ja alkoi siellä kymärässään ja pilkko pimeässä kulkea matalaa käytävää pitkin. Etäältä rupesi kuitenkin viimein valoa hohtamaan käytävän lakeen ripustetusta lampusta. Käytävän päässä oli suuri ovi ja sen pihtipielien vieressä oli kaksi sankoa, toisessa valkeata, toisessa mustaa nestettä. Oven takaa kuului rukin hyrinätä ja neidon ääni, joka lauloi: "Siskoseni, kaunoseni ikävä on meidän olla rukin ääressä kultalankaa kehrätessä. Toisin oli ennen ison kodissa, vanhempien vainioilla, kun me siellä lassa leikitsimme, nuorina ylenimme. Silloin me kuin kukkina kuljimme, meillä oli silkkivaatteet, helmet kaulassa, soljet rinnoilla ja sormukset sormissa. Silloin meillä oli onni, ilo ja riemu! Nyt on toisin. Nyt suru kattaa kasvomme, viepi punan poskiltamme. Vieraan vallan alaisina kuihdumme yksinämme kammioissamme. Ei ole armahaista, jonka voisi nähdä, jota tervehtiä. Kunpa hän kerrankin tulisi surevia lohduttamaan, huolia haihduttamaan! Tulisi päivän poika, tulisi kuu tai tähden poika neitosia päästämähän, vankeja vapauttamahan! Tulisi ken tahansa, vaikka hän rampakin olisi, kun vaan tulisi!" Kalevanpoika tahtoi nyt väkirynnäköllä avata oven, mutta se oli luja kuin kallio. Muuttaen äänensä pienemmäksi alkoi hänkin nyt laulaa: kuinka hän kävellessään metsässä oli nähnyt neljä neitoa mataramaalla, päät valkeat, posket punaiset, sysimustat silmikulmat, mutta ei ollut tohtinut niitä lähestyä; kuinka hän sitten oli käynyt ostamassa kalleuksia ja nyt komeasti koristetulla hevosellaan tullut neitojansa ottamaan, pyytäen päästä sisälle. Neito kamarissa, tämän kuultuaan, tuli iloiseksi ja ilmoitti, että isäntä itse oli poissa asioitaan ajamassa, emäntä kyökissä leipomassa, toiset sisaret muissa toimissa; käski sitten Kalevanpoikaa kastamaan kätensä siihen sankoon, jossa oli tummaa nestettä: siitä hän saisi voiman murtamaan oven; mutta ell'ei hän tahtoisi murtaa kaikkea, mitä hänen eteensä sattuisi, tulisi hänen sitten kastaa kätensä siihen sankoon, jossa oli valkeata nestettä, jolloin voima jälleen vähenisi. Kalevanpoika kastoi nyt kätensä mustaan nesteesen, ja siitä syntyikin häneen sellainen voima, että hän helposti kukisti maahan koko oven ja pääsi neidon luokse. Tämä heti päätti vieraan miehen ko'osta ja voimasta, että hänellä oli edessään Kalevanpoika, josta hän jo nuorena tyttönä ison kodissa sanoi kuulleensa ihmeellisiä kertomuksia. -- Heti sisälle tultuaan huomasi Kalevanpoika seinällä riippumassa kolme merkillistä esinettä: ne olivat kallis miekka, pieni pajuvitsa ja vanha kypäri. Hänen mielensä heti kiintyi miekkaan; se se juuri oli tuo hänen unissaan näkemänsä miekka, tehty sen korvaukseksi, joka jäi Kääpä-jokeen. Neito kielsi häntä koskemasta tuohon miekkaan, joka oli talon isännän, Sarvikin, oma,[49] ja kehoitti häntä sitävastoin ottamaan pajuvitsan ja kypärin, niillä kun voisi aivan ihmeellisiä asioita aikaan saada. Kalevanpoika ei sanonut välittävänsä tuollaisista taikakaluista, mies se luottaa vaan tukevuuteensa ja voimaansa. Neito silloin otti käteensä kypärin; se oli tehty kynnenlastuista.[50] "Se on kypäri, kalliimpi kuin kuningaskunta", sanoi neito; "mitä ikänä toivot ja haluat, sen saat tällä kypärillä". Ilkamoiden pani neito kypärin omaan päähänsä lausuen: "kasva, kasva, neito kulta, kasva Kalevanpojan korkuiseksi". Ja neito silloin kasvoikin oikein silmissä, kyynärän, kaksi, kasvoi Kalevanpojan korkuiseksi. Kalevanpoika, kun tämän näki, otti nyt itsekin kypärin ja pani sen päähänsä sanoen: "vaivu, vaivu veikkoseni, vaivu monta syltä matalammaksi, nuoren siskon kaltaiseksi!" Ja heti alkoikin hän pienentyä, pieneni viimein siinä määrässä, että oli neidon kaltainen. Ja nyt hän ei enää luopunutkaan kypäristä, arveli siitä olevan apua itselleen, kun äkkiarvaamatta taistelu sattuisi. Sitten ryhtyi hän neidon kera karkelohan ja lauleluihin. Kutsuttiinpa siihen iloon toisetkin kaksi sisarta, ja nyt teljettiin kyökin ovi, niin ett'ei vanha äiti päässyt sieltä iloa häiritsemään. Kalevanpoika lupasi pelastaa kaikki kolme tyttöä helvetistä jälleen ihmisilmoille ja naittaa heidät, yhden Suleville, toisen Aleville ja kolmannen kannuspojalle. Ja niin kului heiltä koko yö lemmen leikkilöissä.