Part 3

Kalevanpoikapa, kun kerran uintinsa perästä oli nukkunut, ei hevin herännytkään. Hän nukkui päivän, seuraavan yön ja vielä kappaleen toista päivää. Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kiireesti lähti hän sisämaahan päin astumaan, katsellen eikö voisi missään nähdä äidin jälkiä kastenurmella. Puolipäivä joutui näännyttävän kuumana. Yli vuorien ja mäkien hän kiiti eteenpäin; noidasta ja äidistään hän vaan ei nähnyt jälkeä. Silloin kiipesi hän eräälle korkealle mäen harjulle. Sieltä katsellessaan näki Kalevanpoika kauniin laakson. Siellä metsikön ääressä oli noidan talo. Sitä kohdan kiirehti nyt Kalevanpoika. Lähemmä tultuaan näki hän, että se oli hyvin hoidettu ja varakas. Ruohokentällä liki tupaa makasi Suomen "tuulitarkka" noita ruokalevollaan. Kalevanpoika tempasi maasta juurinensa hoikan tammen nuijaksi itselleen, karsi sen, jättäen vaan suurempien oksien tyvet ja paksummat juuret runkoon. Nyt hän lähenee noitaa. Maa, mäet ja laaksot vapisevat hänen raskaista rauta-askelistaan. Niihinpä noita heräsikin, luullen ensin ukkosen käyvän, mutta sitten pian havaiten veräjällä vainolaisen. Hän ei saanut enää aikaa paeta minnekään loukkoon eikä tuulen siivilläkään päästä tiehensä. Kalevanpoika astui kartanolle nuija kädessä, silmä varkaaseen kiinnitettynä. Noita silloin kiireissään ennätti pudistaa povestaan ilmaan pivollisen sulkia, jotka hän puhalsi lentämään. Mahtavilla loitsusanoilla hän saapi nämä muuttumaan sotilaiksi. Silmänräpäyksessä ilmaantui noidan ympärille tuhansittain hevos- ja jalkamiehiä häntä puolustamaan. Nämä ne hyökkäsivät kuin korpimetsä, kuin sääsket iltamalla tai kuin pesästään lähteneet mehiläiset Kalevanpojan niskoille. Tämäpä olikin valmis vastaanottamaan. Tukevalla tamminuijallansa alkoi hän huimia ja masentaa noidan apulaisia; kymmenittäin kaatuu heitä hänen nuijansa jok'ainoasta iskusta; miehiä lankeaa kentälle niinkuin rakeita ja lunta pellolle. Hetkisen päästä taistelu päättyi; kenttää peitti pinolliset kuolleita ja kuolevaisia. Ken oli päässyt, oli paennut. Nyt oli noita pulassa. Surkealla äänellä, mesikielellä alkoi hän rukoilla ja pyytää anteeksi. "Kallihin Kalevanpoika, anna armo minulle, anna anteeksi rukoilevalle! Sopikaamme pois riidat, unohda vääryys! Minä olen eksynyt, toissa päivänä tein minä kurjan työn, kävin rosvon ja varkaan teitä". Sitten kertoi hän, miten hän ryösti Lindan, kuinka ukkonen Iru-mäellä löi hänet tainnoksiin, kuinka hän toinnuttuansa näki Lindan tietymättömiin kadonneeksi; kuinka hän sitten juoksi meren rantaan, peläten että Lindan pojat tulisivat häntä takaa ajamaan, ja pääsi veneellänsä kotirantaan. -- Kalevanpoika kuunteli pahalla mielellä, puolella korvalla tuulitarkan puhetta. Sitten puhkesi hänen vihansa sanoiksi. "Naisen varas, valehtelija, kelmi kielenpieksijä, joka tahdoit lesken suruvuoteen tahrata! Toivotko sinä lörpötyksillä ja valeilla minua lepyttäväsi? Luuletko niin helpolla pääseväsi pulasta? Saa'os, rosvo, rosvon palkka!" Hän heilautti tamminuijaansa ja iski sillä kerran noitaa otsaan; niinkuin säkki kaatui tämä sanaa sanomatta, hengetönnä maahan.[24] Kalevanpoika riensi tupaan emoansa etsimään. Hän etsi sen ristin rastin, kaikki nurkat ja sopukat; mihin tie ei ollut auki, sinne hän väkivoimalla murti itselleen tien, niin että ryske siitä kuului peninkulman päähän ja ihmiset arvelivat sodan olevan tulossa. Jopa alkoi Kalevanpoikaa kaduttaa hänen mallittomuutensa, kun hän oli tappanut noidan, ennenkuin tämä oli tunnustanut, missä äiti oli kätkettynä. Kalevanpoika yhä etsi, etsi kymmenet kerrat, mutta ei löytänyt. Viimein, illan tullen raukesi hänen voimansa ja hän vaipui uneen. Maatessaan näki hän unen, joka lohdutti häntä hänen surussaan. Hän näki äitinsä kuin nuorena morsiamena, näki hänen iloitsevana ja lauleskelevana kuin ennen kylän kiikussa kasvatus-äidin luona. -- Unessa näytetty hellän äidin haamu nuorena neitona, sepä ei tullut tämän lakastuvaisen maailman nurmilta, vaan kauempaa: äiti istui Ukon kartanoilla, onnen päivän paistehilla. -- Seuraavana aamuna heräsi Kalevanpoika varhain ja alkoi mietiskellä yöllisen unensa johdosta. Hän ymmärsi nyt, että äitinsä oli kuollut.

_Kuudes runo._ Kaksi päivää suri Kalevanpoika katkerasti äitiänsä. Kolmannen päivän aamulla lähti hän kotipuoleen päin meren rannikolle. Raitis tuuli toi raittiimpia ajatuksia hänen mieleensä. Suomessa eli näet kuuluisa seppä, sota-aseitten takoja, vainokalujen valmistaja. Hänen luokseen päätti Kalevanpoika nyt lähteä saadakseen itselleen hyvän miekan. Hän muutti siis matkansa suunnan. Päivän, kaksi, jopa kolmekin vaelsi hän synkkiä saloja ja korpia; kun sitten ilta saapui, istahti hän kuusen juurelle, jossa synkät mietteet alkoivat täyttää hänen mielensä. Hän lausui:

"Kotihinsa kullat käyvät, Hopeaiset huonehisin, Toiset tuttavan talohon. Koti on mulla kolkko metsä, Kuusikko katoksenani, Korpi laaja laipiona, Tuuli tulisijanani, Sade saunanlöylynäni, Utu uinailusijana. Iso ilmoilta erosi Minun vielä syntymättä, Iso kuoli, kuoli äiti Surmahan sanattomahan, Silmän näkemättömähän, Jätti mun orvoksi jälelle. Jäin kuin lakla lainehille, Sorsanpoika parvestansa, Kotka kallion kärelle Yksin ain' elelemähän".[25]

Seuraavana aamuna käki ja rastas kehoittivat häntä kääntämään kulkunsa länteen päin. Sitäpaitsi vielä muudan vanha akka lähemmin hänelle neuvoi tien, jota myöten hän viimein saapuikin Suomen sepän asunnolle. Se oli kauniissa laaksossa mäen rinteellä puiden varjossa. Suitsu ja säkenet sen jo kauempaa ilmaisivat sepän asunnoksi. Siellä vanha, kuuluisa Suomen seppä kolmen poikansa kanssa takoi hyviä miekkoja. -- Sisään astuessaan Kalevanpoika tervehti: "Terve, seppä! Taaran apu tarkalle työlle!" Vastatervehdyksen tehtyään ja tarkastettuaan tulokasta lausui seppä: "Ken Taaran nimessä tervehtii, hänellä on kaikkialla asuinpaikka, joka perehessä lepopaikka." Ihmetellen vieraan sankarimuotoa kysyi seppä hänen sukuperäänsä. Kalevanpoika siihen vaan vastasi, ett'ei hän suinkaan ole sukuunsa huonontunut, ja pyysi seppää heti näyttämään hyvää miekkaa, mikä kestäisi miehen kädessä. Isän käskystä toi sitten sepän poika miekkoja sylen täyden Kalevanpojan katseltavaksi. Tämä otti nyt yhden käteensä, heilautti sitä pari kertaa kädessään ja iski sillä sitten vasten kiveä. Säkenet lensivät kivestä, mutta miekka mureni palasiksi, kahva jäi vaan Kalevanpojan käteen. Seppä ihmetteli hänen voimaansa. -- Kalevanpoika koitteli vielä kahta miekkaa, mutta niiden kävi samalla tavalla. Suomen seppä, rautakäsi, jo kyllästyi tähän leikintekoon ja miekkojen hukkaan; käski tuoda tukevampia miekkoja vieraan koeteltaviksi. Niitä tuotiinkin sylen täysi. Kalevanpoika otti käteensä yhden, heilutti sitä pari kertaa ilmassa ja löi sitten vasten alasinta; se tunki syvälle alasimeen eikä murtunut, mutta sen terä tylstyi. Silloin Suomen kuuluisa seppä sanoi: "odota veikko! on mulla miekka, joka vastaa sinun suurta voimaasi, jos sinulla vaan on varaa sitä ostaa". Niin tuotiin tallesta esille miekkojen kuningas, jota kuuluisa Suomen seppä oli takonut seitsemän ajastaikaa vanhaa Kalevaa varten, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi ennen tämän kuolemaa. Siihen oli käytetty seitsemänlajista rautaa, sitä taottaissa oli laulettu seitsemät loitsut, seitsemästä kohden oli siihen tuotu karkaisuvettä; sen terä oli tehty seitsemästä lajista Ruotsin terästä, sen kahva oli kullasta ja hopeasta ja tämän päässä oli kallis kivi Kunglanmaasta. -- Kalevanpoika otti miekkain kuninkaan käteensä. Sitä heiluttaessa syntyi kummallinen suhina, kuin myrsky-ilmassa. Salaman nopeudella iski Kalevanpoika tämän miekan vasten alasinta. Alasin ja sen aluskin halkesivat maahan asti, mutta miekkaan ei siitä iskusta jäänyt merkkiä, ei naarmuakaan. "Sep' on miekka miestä varten", tuumi Kalevanpoika ja lupasi maksaa siitä vaaditun hinnan. Tämä ei ollutkaan niin halpa: kolmannes kuningaskuntaa, kaksisataa kultarahaa, koko joukko muita rahoja, laivallinen rukiita, sata kuormaa nisuja, puolitoista veneellistä ohria, suuri joukko hevosia, härkiä, lehmiä j.n.e. -- Tämän hinnan suostui Kalevanpoika Viron laivoilla lähettämään Suomen sepälle. -- Nyt laitettiin kaupantekijäisiksi pitkät pidot. Seitsemän päivää lepäsi sepän vasara. Sill'aikaa juotiin olutta summattomasti. Humala otti mielen miesten, poikain ja naistenkin päästä, kaiket päivät reuhattiin hurjasti. Niin alkoi Kalevanpoika humalapäissään röyhkeästi kertoa kohtauksestaan saaren neidon kanssa ja miten hän oli tämän vietellyt. Ennenkuin hän ennätti kertomuksensa lopettaa, karkasi sepän vanhin poika tulisin silmin pöydän takaa Kalevanpojan eteen. "Löpise, mitä löpiset, mutta jätä nuoren neidon kunnia laittamatta", huusi hän. Kalevanpoika vastasi niin että seinät vavahtelivat: "totta puhuin, neidon raiskasin, sen voivat hänen isänsä ja äitinsä näkemästään todistaa". Sanat heidän välillään tulivat yhä kiivaammiksi, ei aikaakaan -- niin jo syntyi tappelu. Kalevanpoika tempasi vastaostamansa miekan huotrasta ja katkaisi sillä sepän pojalta pään, niin että se putosi permannolle ja veri soljahti veljein kasvoille. Suomen seppä huudahti kauhusta, pojan äiti vaipui tainnoksiin murhatun viereen. Viimein taisi seppä lausua: "Murhamies, joka viattoman veren vuodattamisella olet miekkasi ikipäiviksi tahrannut! Hävytön verikoira, joka otit vanhukselta hänen tulensa ja apunsa! Pojat, ottakaa pihdit ja vasarat, maksakaa palkka kalliin veren vuodattajalle!" Pojat tekivät isän käskyn mukaan, mutta Kalevanpoika, yhä vielä humalasta huumaantuneena, huusi heille kolkolla äänellä ja miekkaansa heilutellen: "Tulkaatte nokisilmät! Kalevan pojalla on väkevä käsi; kuhun hän kerran lyöpi, siinä surma syntyy. Tulkaa, jos kuolemata halajatte!" Suomen seppä silloin kehoitti poikiansa jättämään koston taivahisille; hän kirosi Kalevanpoikaa: "Kylläpä Jumalien oikeus määrää miekan maksamaan velan, kostamahan kurjan työn.

"Saakoon, saakoon, ma sadatan, Saakoon surmaksi sulle miekka, Terärauta turmioksi, Saakoon sulle salaisesti Miekastasi murhaajasi, Kostaja veren vakaisen!"

Kalevanpoika silloin, puolihumalassa ja vielä vihansa vimmassa, syöksyi ulos tuvasta, ulos veräjästä vainiolle ja sieltä yhä eteenpäin, kunnes hän erään joen varrelle laskeutui nukkumaan.[26]

* * * * *

Saaressa oli ennen mainittu tammi yhä kasvanut. Se pimenti taivaan, peitti kuun, päivän ja tähdet, se repi pilvetkin. Saaren taatto oli etsinyt maat ja mantereet tuon tammen kaatajata, mutta turhaan. Hänen kotia palattuaan kertoi saaren emo löytäneensä kadottamansa kotkan ja tämän siiven alta miehen, kahden vaaksan pituisen, kirves kainalossa. Tätä pientä miestä puhutteli nyt saaren taatto ja pyysi tammea kaatamaan. Sepä suostuikin toimeen. Astuttuaan tammen juurelle pieni mies alkoi kasvaa; kasvoi kyynärän, kaksi, jopa monta syltäkin. Sellaisena se sitten alkoi hakata tammea; hakkasi päivän, toisen, kappaleen kolmattakin, niin jo tammi kaatui, tyvi saareen, latva lainehisin.[27] Mitä sitten tammesta tehtiin? Tyvestä tehtiin tukeva, kaksihaarainen silta, jonka toinen haara vei saarelta Viron rantaan, toinen Suomen rantaan. Sepä oli se kuuluisa _Suomensilta_. Muusta osasta tammea tehtiin laivoja, kaupunkeja, köyhille leskille ja orpolapsille turvapaikkoja j.n.e. Jäännöksistä tehtiin tupa laulajalle. Ne, jotka kulkivat pitkin Suomensiltaa, seisahtivat nähdessään tuvan ja tuumivat: onko se Lihalan linna vai Rahalan ranta, vai onko se Kunglan kartano? Laulaja vastasi: "Jos olis se Lihalan linna, niin olis se lihasta tehty; jos se olisi Rahalan rantaa, niin olisi se rahasta taottu; jos se olisi Kunglan kartano, niin olisi se kullasta tehty. Laulajan, köyhän miehen, tupahan se on. Siinä

"Kuu on uksena edessä, Päivä paistavi laella, Tähdet tanssivi tuvassa, Taivonkaari kattonamme."

Siinäpä ne laulut langaksi luotiin ja kerälle käärittiin. Kehrä oli laulajan kamarissa, langan ainekset taivahalla Taaran kartanoilla, päivänkoiton mailla. Hupaista oli langan kauniin kehrääjällä: päivä paistoi poutalankaa, iltarusko punoi punalankaa, taivas silkkiä sinistä.[28]

_Seitsemäs runo._ Herättyään, muisti Kalevanpoika ainoastaan hämärästi ja epäselvästi edellisen päivän tapaukset; ei muistanut edes murhanneensa sepän poikaa. Siitä lähti hän kulkemaan ja saapui kolmantena päivänä meren rannalle, josta otti noidan veneen ja lähti purjehtimaan Viron puolelle. Puoliyön aikana saapui hän saman saaren lähelle, jolla menomatkallaankin oli käynyt. Se nosti surullisia muistoja hänen mieleensä ja hän tahtoi karttaa saarta. Silloin kuuli hän laineilta laulun säveleitä. Ne olivat saaren neidon haamun laulua. Kalevanpoika taukosi soutamasta ja kuunteli. "Neito läksi merelle kiikkumahan, lainehille laulamahan, lapsi läksi mieltään lohduttamahan, surujansa sammuttamaan, _veli_[29] kulkee veden pinnalla, _sisar_[30] lepää meren povessa. Mikäpä läikkyy lainehilla, mikäpä välkkyy veden pinnalla? Miekka läikkyy lainehilla, veri välkkyy veden pinnalla.

"Veljeni verenjanoinen, Poika lemmen pettelemä! Miksi sä verta vihalla Viatointa vuodattelit? Miksi sa kotikanaista, Kyyhkyistä oman isäsi Nuorna nurmella pilasit, Rauhan raiskasit poloisen, Vaivutit emosi lapsen Surman valjun vuotehelle? Syysi kaksinkertahinen Rauhas rikkovi katalan!"[31]

Kalevanpoika kävi hyvin surulliseksi ja viattoman sepän pojan murha kävi hänelle nyt selväksi. Hänessä heräsi nyt syvä katumus ja, lähteissään purjehtimaan kotipuoleen, kysyy hän:

Kussa kaihon on lepikot, Huolen haavikot apean, Synkät kuusikot surujen, Katumuksen koivulehdot?

Lepät kostuu kaihostani, Haavat kasvaa huolistani, Suruistani synkät kuuset, Koivut katumuksestani.[32]

Sitten muistuu hänelle mieleen hänen äitinsä, joka oli hänet hellästi kasvattanut ja hoitanut, mutta sitten kuollut, saamatta pojastansa toivomaansa tukea, silmänsä kiinnisulkijata. -- Laine ja tuuli työnsivät venettä eteenpäin ja aamupuolella pääsi Kalevanpoika Viron rantaan. Nyt kiirehti hän kotiin veljiänsä katsomaan. Tultuaan Iru-mäelle, jonne Taara oli muuttanut hänen äitinsä kivipatsaaksi, kuuli hän tuulen kohinasta ikäänkuin ihmisen ääntä, kummallista laulua. "Kotoansa läksi kotkan poika äitiänsä etsimään. Kaunis ja puhdas oli hän kotoa lähteissään, kuin pisara, joka lähtee pilvestä, kuin lumi, joka laskeutuu lakealle. Taaran tahdosta olivat äidin surupäivät päättyneet. Millainen, kotkan poika, on sun matkasi kotia? Kaunis ja iloisa olit sä lähteissäsi, mutta kotkanpojan rautakynnet valoivat viatonta verta, raiskasivat neidon rauhan. Kahdenkertainen verivelka painaa kotkanpoikaista. Varo, kotkanpoika, varo miekkaasi: veri uhkaa veren palkkaa! Enempää ei kallio-äitisi voi lausua." -- Näistä sanoista nyt Kalevanpoika tiesi äitinsä varmuudella kuolleeksi. -- Sitten kiirehti hän kotiansa, missä veljet tulivat häntä vastaan. Seuraavana iltana istuivat veljekset sitten kolmenkesken, kertoen miten kullenkin etsintäretkellä oli käynyt. Nuorin velikin kertoi kaikki seikkailunsa, ei kuitenkaan sepän pojan murhaa eikä saaren neidon ja äidin haamujen laulua. -- Sitten ehdotteli vanhin veli, että he nyt, kun nuorin velikin jo oli täysi-ikäinen, täyttäisivät isänsä, vanhan Kalevan, tahdon ja arvalla määräisivät, ken heistä tulisi kuninkaaksi. Toiset veljet suostuivat siihen ja seuraavana päivänä piti arvanheiton tapahtuman. Sitä ennen läksi Kalevanpoika, nuorin veljeksistä, yksinään isänsä haudalle. Isä "haudasta havasi", kysyi ken hänen haudallaan käveli. Kalevanpoika vastasi olevansa Kalevan nuorin poika, jota ei isän silmä milloinkaan ollut nähnyt. Hän pyysi isäänsä nousemaan haudasta poikaansa hellittelemään. Isä sanoo sen mahdottomaksi, koska hän jo oli "katkaistuna kaulaluusta, tomupölynä polviluusta" ja nurmi, sammal ja kukat kattivat hautaa. "Tulee tuuli, tuopi lemmen, tulee päivä, pään selittää", sanoi hän. Kielsi poikaa suremasta ja lupasi valvoa hänen askeleitaan elämässä, kehoittaen samalla häntä parantamaan pahoja töitään.

_Kahdeksas runo._[33] Toisena päivänä läksivät veljekset etsimään arvanheittopaikkaa. Jonkun päivän kuljettuaan etelään päin saapuivat he eräälle järvelle, jonka pinnalla hanhet ja joutsenet joruivat. Tässä päättivät he onneansa koettaa ja valitsivat kukin kiven itselleen. Kenen kivi, viskattuna järven yli, kauemmaksi lentäisi, se tulisi kuninkaaksi. He menivät nyt rantaäyräälle ja asettausivat siinä riviin. Vanhin veli heitti ensin kivensä. Se putosi veteen lähellä toista rantaa. Keskimmäisen veljen kivestä taas jäi toinen puoli kuivalle maalle, toinen veteen. Nyt oli nuorimman veljen vuoro. "Osaava silmä tähtäsi juoksun, väkevä käsi määräsi kulun". Kivi lensi viuhuen järven toiselle puolelle kuivalle rannalle. Kaalaten menivät sitten veljekset järven yli katsomaan kiviänsä. Nuorimman veljen kivi nähtiin lentäneeksi kaikkein kauemmaksi, joten siis hän tuli Viron kuninkaaksi.[34] Toiset veljet hänet siksi vedellä vihkivät ja puettivat kuninkaan vaatteisiin: kultainen ja vaskinen nuttu ylle, niiden alle hopeapaita, päähän kultakypäri, rautakilpi rinnan päälle. Sitten vanhemmat veljet jättivät Kalevanpojan hyvästi, mennäkseen muualta onneansa etsimään.

"Käymme, veikat, vieremähän, Kahenkesken kulkemahan, Käymme onnen etsintähän Sinne, kussa meille kukkuis Onnen käki, riemurinta."

Noinpa lauloi nuorin veikko; "Kuss' on päivyt paistamassa, Kussa kuu kumottamassa, Tähet tietä näyttämässä, -- Siell' on kullat kuusimetsät, Siellä lehtevät lepiköt, Siellä koivikot komeat, Siellä Taaran tammistoita. Siellä kukkuvi käkönen, Laulelevi onnen lintu!"

Toiset veljet vastasivat: "Jää nyt veikko, terveheksi, Valtias, valittu arvan! Jää nyt koti terveheksi, Koti, kallis kasvinpaikka, Kussa miehiksi me saimme, Nousten kuni tammen taimet! Nyt on itku nurmillaki, Joilla lassa leikitsimme: Suru on Lännen lepiköillä, Kussa kukkina kulimme. Meiän silm' ei vettä valu, Sirkun silmäkin enemmän; Verta silmämme valuvat, Meiän kasvot kalpenevat, Suru kattaa silmäkulmat, Mure luomilla asuvi.

Annapas ajan kulua. Kesän tulla, talven mennä: Saavat virrat vieremähän, Hettehet helettämähän, Kukat maassa kukkimahan, Linnut puissa laulamahan. Sinne virta vierähtävi, Kuss' on koti vuottamassa, Sinne hettehet heruvat, Kunne tuvan valmistamme, Majan seinät seisotamme. Sinne kuultavi kukatki, Kuhun teemme kosjotuvan. Linnut laulelevat siellä, Kuss' on neiot kasvamassa, Solkirinnat sirkumassa." -- -- -- -- --

Niin läksivät veljet jättäen nuorimman nurmelle yksin ikäviinsä. Kivellä istuessaan tuumi tämä, että hänen nyt, niinkuin kotkan pojan, tuli omien siipien voimalla raivata tie onnehensa.

Tultuansa kuninkaaksi ryhtyi Kalevanpoika auraan kunnioittaaksensa maanviljelystä ja viljelijöitä, mutta samalla myöskin miekkaan säilyttääksensä rauhaa. Hän pani hevosen auran eteen ja alkoi kyntää. Tulevien polvien varaksi hän kynti paikat peltomaiksi, toiset karja- ja heinämaiksi; hän kylvi kaikellaiset marjat, kylvi metsät kasvamahan, tammet korkeat ylenemähän, pensastot paisumahan, kukat nousemahan. Kolme päivää kynti hän, varhain aloittaen, myöhään lopettaen. Päivän kuumuus, jano ja paarmat rasittivat hevosta ja kyntäjätäkin. Eräänä iltapuolena, kun kuumuus oli mitä korkeimmillaan, päästi Kalevanpoika hevosensa aisoista ja kytki kammitsahan. Itse heittäytyi hän nurmelle levähtämään. Siinä nukkui hän iltaan asti. Hänen runsaasta hiestään silloin kasvoi maan povessa suonia ja lähteitä, joiden vesi sittemmin on ollut ihmeen vaikuttavainen kaikenmoisissa taudeissa. Viimein uneksi hän, että hänen hevosensa oli joutunut petojen valtaan.

Paarmojen ahdistamana se olikin nurmen lakeudelta poistunut pensastoon siellä varjoa löytääksensä. Silloin tuli metsästä paljon susia, karhuja ja kettuja. Näitä ei hepo kammitsansa vuoksi päässyt pakenemaan; potkien koetti se itseään puolustaa ja kaatoikin joukottain petoja, mutta vaipui viimein ylivoiman alle. Peninkulman laajuudelle jätti se jälkiä tästä taistelustaan petojen kanssa. Mihin sen jalka sattui, siihen syntyi hauta; sen kaatamista pedoista syntyi punainen lammikko, maksasta mäki ja sisuksista syvä suo.[35]

_Yhdeksäs runo._ Pahasta unennäöstään illalla herättyään läksi Kalevanpoika etsimään hevostansa ja saapuikin viimein sille paikalle, kuhun metsän pedot olivat sen tappaneet. Hänen vihansa tuli syttyi palamaan ja hän kirosi petoja voimakkaasti. Sitten, ottaen surmatun toverinsa nahan itselleen muistoksi, läksi hän metsän pedoille kostamaan. Hän kaatoi niitä tavattoman paljon ja pimeys vaan esti hänet niitä kokonaan hävittämästä. Sitten tuli hän jälleen ulos lakealle ja asettausi levolle heponsa nahalle. Ennenkuin hän vielä oli ennättänyt silmäänsä ummistaa, tuli sotasanomain kantaja hänen luokseen. Se toi Viron rannan vanhimmalta sen ilmoituksen, että vaara mereltä uhkasi.

Rantavahdit tiedon tuovat: Purjehtii purjeita parvi, Suursaaren niemen nenitse, Tytärsaaresta sivuitse, Lavansaaren luona laivat Sotilait' on soutamassa, Viro raukan rannikoille Tuopi täytensä uroita, Kantaa kaulanleikkaajoita, Rohke'ita ryöväreitä.

Naiset itkee nurkissansa, Kaihoo tyttäret kujissa, Vanhat raukat vainiolla, Lapset leskellä lepikon. Viheljäisyys on Virossa! Nuoret miehetkin masentui, Posket vaaleni pelosta, Vaikeni ilo isältä, Nainut mies unohti naljan;[36] Vaipui kaikki miesten voima, Uljuus raukeni urosten.

Ken nyt lähtevi sotahan, Tohtii mennä tappeluhun, Vastaan hirmuvainolaista, Vastaan tapparan teriä?[37]

Kalevanpoika suuttui tästä sanansaattajan pelkurimaisuudesta, käski hänen sulkemaan suunsa ja jättämään Viron miehet soimaamatta.

Vaikka miekka murtuisikin, Tappais tappara terävä, Keihäs surmais satoja, Vahva mies ei pelkää merta. Urhot seiskohot sodassa, Seiskohot kuin rautaseinä, Myrskyssä kivinen muuri, Tuulessa tammet tukevat! Urhot seiskohot sodassa Häilymättä, horjumatta, Turmana toisten edessä!

Paisuisiko vaara vielä, Verivaino vimmastuisi, Silloin joudun turmaksenne. Riennän antamaan apua.[38]