Part 2

Tuli päivä kosimaan. Salme ei hänestäkään huoli, sillä päivä on vaihettelevainen tavoiltansa:

"Heliällä hein' ajalla Antoi ainaiset satehet, Kallihilla kaur' ajalla Teki pouat ponnettomat".

Tuli viimein tähden poika, Pohjantähden vanhin poika. Häneen suostui Salme, tähdellä kuu oli kirkas silmä ja vakaa mieli, ei se raiskaa tou'on tekoa eikä riko rukiin leikkuuta. Tähden poika otettiin suosiollisesti sulhaisena vastaan. Häät valmistettiin, vieraat tulivat ja sitten

"Ristitanssit tanssittihin, Viron tanssit väännettihin, Someroa sotkettihin, Nurmen pintaa piinattihin! Tähden poika, Salme neiti Riemuellen häitä vietti".[5]

Näiden hääilojen aikana kävi myös Lindalla kosijoita. Tuli kuu, tuli päivä, molemmat hyljättiin. Tuli sitten vesi ja tuuli, nekin Linda hylkäsi. Viides kosija oli Kunglan kuninkaan poika.[6] Hänestäkään ei Linda huolinut, kuninkaalla kun muka oli kurjat tyttäret, jotka vierasta miniää vihaisivat. Kaikki nämä kosijat menivät pois tyhjin toimin, mikä suruissaan, mikä vihoissaan, tuuli yksinään ei pitkältä kaihoa kantanut. Tuli viimein kuudes kosija. Se oli Kaleva, väkevä mies, uhkean hevosen selässä. Hän oli Lindan mieleinen mies. Hän kutsuttiin tupaan pöydän taakse istumaan; etehen hälle pantiin hopeakannu, kallis kultainen pikari mesijuomaa täynnä. Kun häntä kehoitettiin syömään ja juomaan, hän sitä ei luvannut tehdä, ennenkuin saisi Lindan nähdä. Linda silloin pukeutui ja tuli niin kauniiksi, ett'ei äiti häntä tahtonut tuntiakaan. Kaleva silloin kosi Lindaa ja otti hänet puolisokseen. Silloin hääväki taas kokoon kutsuttiin, siinä ristitanssit, Viron, Harjun ja Lännen tanssit tanssittiin, kun

Kaleva ja Linda neiti Riemuellen häitä vietti.

Tähti ja Salme sitten jättelivät hyvästi ja lähtivät pois. Salme viedään pilvien taakse taivaan alle Illattareksi. Sieltä vaan tuulen henki toi häneltä terveisiä ja sadepisara hänen kyyneleitään, mutta mitään sanomaa ei hänestä enään kuultu. -- Kalevan häiden viettoa vielä sittenkin jatkettiin tanssilla. Viimein oli läsnä lähtö-aika, jolloin Lindalle, samoin kuin Salmellekin, suru mielehen paneksen, kun hänen täytyi erota kodista, omaisista ja tuttavista. Kalevan reessä hän kuitenkin toivorikkaana ajattelee tulevata onnea, ja niin saapuvat he Kalevan kotiin.

_Toinen runo_. Elämänsä ehtoolla puheli Kaleva Lindalle: "Linda, kallis kukkaseni, sinä joka kevät- ja kesäpäivinämme olet synnyttänyt minulle voimakkaita poikia, niitä elättänyt ja kasvattanut: sinä vielä elomme syyspuolla olet saava nuoren hedelmän; nyt jo olet kohtuisena, ja vähän ajan päästä olet sinä voimakasta lasta kantava rinnoillasi, kiikuttava käsivarrellasi. Sepä on oleva meidän viimeinen lapsemme. Ikuisten jumalien neuvon mukaan en minä saa tätä poikaa elävin silmin nähdä. Kuitenkin on tämä viimeinen lapsi, tämä talvitaimeke, tuleva kaikissa teoissa ja oloissa minun vertaisekseni. Tulevan sukupolven suu on kantava hänen nimensä muistoa, hänen tekoinsa kiitosta. Kun hän on mieheksi kasvanut ja ottanut hallitusvallan, silloin nousee onnen ja rauhan aika Viron maassa. Minä en tahdo valtakuntaa jakaa: sen tulee jäädä _yhden_ pojan hallittavaksi; silloin on se aina vankempi. Kun nuorin poika on mieheksi kasvanut, silloin heittävät veljekset arpaa, ken se heistä on nouseva rahvaan kaitsijaksi, valtakunnan vallitsijaksi. Toiset veljet sitten lähtekööt vieraille maille onneansa etsimään; maata on paljon ja taivas on laaja; vankka mies se tekee mailla 'tuulehen tupansa, häntä ei köytä köydet, pidättele rautapaulat'."

Näin ilmoitettuaan tahtonsa valtakunnan perimisestä, joutui vanha Kaleva tautiin, josta hän ei enään noussut. Linda tosin koetti kaikkia keinoja hänen parantamisekseen. Hän muun muassa lähetti leppäkertun apua etsimään.[7] Leppäkerttu lensi yli maan, yli meren, läpi kolmen kuningaskunnan. Lentäessään kohtasi hän kuun, tähden ja päivän, joilta kysyi, vieläkö vanhan Kalevan piti paraneman. Mutta nämä eivät vastanneet. Tuli häntä vastaan noitia, tuli "tuulitarkka", tuli vanha "sanatarkka" Suomesta, tuli "manatarkka".[8] Näiltä kun leppäkerttu kysyi Kalevan kohtaloa, sai hän vastaukseksi: minkä pouta on polttanut, helle nurmella käännyttänyt, kuun valkeus ja tähden silmä kuolettanut, siit' ei nouse enään taimeketta, iloitsevaa iduketta. -- Ennenkuin leppäkerttu retkeltään palasi, oli vanha Kaleva jo ennättänyt kuolla. Linda itki kallista miestänsä seitsemän yötä ilman unta, seitsemän päivää ilman syömättä. Hän puhdisti ruumiin ja puki sen silkkiin ja samettiin. Itse kaivoi hän vainajalle haudan kymmenen sylen syvyiseksi ja, laskettuaan hänet sinne, täytti sen somerolla maan pinnan tasalle. Surtuaan vielä miestään kuuta kaksi, kolme, alkoi Linda kantaa haudalle kiviä kasaan muistomerkiksi jälleentuleville. Kun on käynyt Tallinnassa[9] on nähnyt Kalevan haudan, _Tuomiovuoren_, johon nykyajan kansa on tehnyt uhkeita huoneita ja kauniin kirkon. Siellä lepää vanha Kaleva ikuista untansa.

Linda, kantaessaan kiviä miehensä haudalle, oli eräänä päivänä ottanut etäältä tuodakseen raskaan paaden sinne. Hänen voimansa uupuivat kesken, vielä oli pitkä matka kummulle. Silloin kompastui hän kantoa vastaan ja kivi putosi hänen jalkainsa eteen maahan. Edemmäksi ei hän sitä raskaassa tilassaan jaksanut viedä. Silloin hän istuutui kivelle ja itki leskeyttänsä, itki yksinäisyyttänsä ja turvattomuuttansa. Hänen kyyneleensä vierivät maahan ja kasvoivat tammeksi, lammesta järveksi. Se järvi on vieläkin nähtävissä; se on _Ülemiste_-järvi[10] Laagna-mäellä. Kivi, jolla leski huoliansa itkein istui, on vielä järven rannalla.

Senjälkeen Linda sitten synnytti Kalevan nuorimman pojan, itselleen surun hoivaksi, kyynelien pyyhkijäksi. Se imi voimaa äitinsä rinnasta. Kun sen itkuviikot parin kolmen kuukauden päästä päättyivät, silloin tuo poikanen jo hajotti kapalonsa, repi rikki kapalovyöt, särki kätkyen ja pääsi lattialle ryömimään.[11] Ryömi kuun ja toisenkin, niin jo nousi jaloilleen kävelemään. Äiti imetti häntä kolme vuotta. Poikanen vahvistui tukevaksi ja alkoi ilmaista hänen isänsä ennustusten käyvän toteen. Nurmella huvittelihe hän kurnipelillä,[12] heitti kiekkoa vainiolla. Kurnit hänen heittäessään lensivät tavattoman kauaksi metsiin, kukkuloille, alankoihin, vieläpä mereenkin. Näitä hänen kurniansa on vielä monin paikoin nähtävissä; ne ovat pyöreitä ja pitkiä kivimöhkäleitä, joita kutsutaan neitsytkiviksi.[13] -- Myöskin heitteli hän lingolla kiviä ja merenrannalla viskoi hän "voileipiä" virstan päähän jalan levyisillä, kolmen jalan pituisilla ja parin tuuman paksuisilla kiviliuskoilla; nuoria kuusia ja koivuja kiskoi hän juurinensa maasta.[14] -- Vuodet riensivät; pojasta tuli nuorukainen, pian miehen korkuinen; hän venyi veljein vertaiseksi, isän suuruiseksi.

Sitä ennen kuitenkin, heti Kalevan kuoleman jälkeen, kävi Lindalla paljon kosijoita; niistä ei Linda kuitenkaan huolinut, sillä kuolo, sanoi hän, oli hautaan kätkenyt hänen lempensä. Kun Linda jo luuli päässeensä noista tiheistä kosijaparvista, tuli odottamatta vielä kihloilla kiusaamaan häntä yksi kosija, Suomen tuulitarkka noita, joka oli etäistä sukua Kaleva-vainajalle. Kun leski hylkäsi tämänkin tarjomuksen, niin noita suuttui ja sanoi: "kylläpä, muoriseni, vielä kerran, kun aika tulee, kostan tämän häväistyksen, maksan naurun palkan". Naurahtaen vastasi Linda: "mitäpä voinet minulle tehdä, minulla on pesässä vielä kolme rautakyntistä kotkan poikaa, jotka kyllä vanhaa emoaan varjelevat". Vuodet vierivät, kosijat viimein ymmärsivät, ett'ei heillä ollut mitään toivottavaa Lindalta.

_Kolmas runo_. Poutapäivinä istui Kalevanpoika kerran meren raanalla katsellen laineitten leikkimistä. Äkisti nousi myrskytuuli, joka paisutti laineet, ja "Äike[15] ajoi rautasillalla vaskipyöräisillä vaunuilla ja tuiskasi tulta kulkeissaan". Pahat henget, vavisten kuullessaan rankaisijansa jylinän, hyppäsivät korkealta kalliolta mereen, huutaen pilkkasanoja ukkosen jumalalle. Kalevanpoika silloin niinkuin kotka hyökkäsi laineisin kurjain jäljestä ja pyysi niitä kuin krapuja kaulasäkin täyden, ui sitten lähemmä kalliota ja paiskasi ne kovalla iskulla kallioon Pitkäisen rautavitsan alle, jossa ne kaikki muruiksi, susien ruoaksi murskattiin.

Kalevanpojat läksivät kolmisin metsälle, äiti jäi itsekseen kodin vartijaksi. Heillä oli mukana kolme koiraa, Irmi, Armi ja Mustukene. Näiden avulla kaatoivat veljekset metsässä karhun, peuran, metsähärän sekä suuren joukon susia, kettuja ja jäniksiä; koko saalis ripustettiin nuorimman veljen olalle. Sitten läksivät veljet kotipuoleen astelemaan.

Sill'aikaa kun veljekset olivat metsällä, tuli Suomen tuulitarkka noita Kalevan talon läheisyyteen. Hän saloa neuvotteli, miten saisi Kalevan lesken käsiinsä, ja vakoili veneessään erään kallion takana rannalla kaikkea, mitä talossa toimittiin. Ihastuksekseen huomasi hän, että pojat olivat kotoa lähteneet, että äiti oli yksinään turvatta kotona. Noita tuumi: "Nytp' on valta varkahalla, väki ottavan kädellä". Hän ohjasi veneensä talon rantaan lähelle Kalevan hautaa. Siitä hiivi hän itse, niinkuin kissa lintua pyytäessään, lähemmä tupaa; tuli kartanolle, astui etehiseen, silmäsi vielä kerran ympärilleen ja syöksi sitten tupaan. Siellä istui leski lieden ääressä hämmentäen liemipataa; hämmästyksissään ei hän saanut aikaa panna vastaan. Noita otti hänet väkisin ja alkoi raastaa häntä veneesen. Lesken ponnistukset eivät auttaneet mitään noidan voimaa ja mahtavia loitsuja vastaan. Hänen huutonsa raukesivat tyhjään; pojat eivät niitä kuulleet. Hän rukoili liikuttavasti noitaa päästämään häntä, rukoili apuun metsän petoja, ihmisiä, haltijoita, miesvainajataan, Ukkoa ja muita hyviä jumalia. Noita tukki korvansa, jott'ei lesken rukoukset ja huudot hänen mieltään liikuttaisi. Jumalat kuulivat viimein Lindan rukoukset. Suomen noita oli näet saaliinensa tullut Irumäelle, mennäksensä sieltä veneesensä. Silloin Äike lähetti pilvistä jyrinällä salaman, joka löi noidan maahan tainnuksiin. Täten pelastettiin Linda, mutta hän muuttui, kiireesti paetessaan noidan läheisyydestä, korkeaksi kivipaadeksi Irumäelle. Siten pääsi hän elämän vaivoista ja noidan avioyhteydestä.[16] -- Jonkun ajan perästä toinnuttuaan, noita katseli ympärilleen nähdäkseen, minne Linda oli joutunut, mutta turhaan etsi hänen silmänsä; Linda oli häneltä kadonnut.

Kuljeskellessaan metsässä lauleskelivat Kalevan veljekset.

Vanhin veli lauloi kuusikossa, lauloi lehdet vihanniksi, havut puissa silkkisiksi, kävyt punertaviksi, lauloi terhot tammiin, urvut koivuihin ja kukat puihin; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: Kunglan kuninkaan tyttäret hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. -- Toinen veli lauloi koivikossa; lauloi kukat kukkimahan, kaikellaiset marjat puihin ja maahan; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: näkin[17] neidot hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. -- Kolmas veli lauloi Vana-isan tammistossa; hän lauloi kaikki linnut laulamahan metsiin, vainioille ja vesille; hän lauloi niin, että meret myrisivät, kalliot kaikuivat, puiden latvat painuivat, kummut vapisivat, pilvet hajaantuivat ja taivas laulun kuuli. Metsänhaltijan ainoa tytär, metsän piiat pienokaiset, näkin neitseet kultahiukset hänen tähtensä heltyivät kyyneliin.

Ilta joutui. Veljekset lähtivät metsältä kotia, nuorimmalla kaikki saalis olalla. Kotia lähestyessään eivät nähneetkään, niinkuin tavallisesti, savun liedestä tupruavan katolla. He tulivat veräjälle, siitä kartanolle ja viimein tupaan. Siellä oli tuli jo sammunut. Siitäpä veljekset huomasivat, että lieden haltiatar, valpas tulen vartia oli kotoa pois kadonnut. Nuorin veli sitäpaitsi huomasi veräjän ja tuvan oven olevan auki sekä vieraita jälkiä kartanolla; kaikki merkkinä tapahtuneesta onnettomuudesta. Illan hiljaisuudessa alkoivat veljekset huudella äitiänsä, mutta hän ei vastannut, ainoastaan "kierosilmä" (kaiku) ympäristöstä. Veljesten huuto oli niin väkevä, että kalliot siitä halkeilivat, metsät murtuivat, laineet ja pilvetkin nousivat liikkeelle. Mutta äitiä ei löytynyt mistään. Yhä hiljaisemmaksi kävi ilta. Veljet läksivät etsimään. Vanhin meni vainiolle, keskimmäinen hakaan, nuorin meren rannalle. Tämä nuorin veli saikin selviä merkkejä siitä, mihin äiti oli kadonnut. Suomen noita oli veneineen kätkeynyt erääsen luolaan ja sieltä, jonkun ajan vahdittuaan, paennut. Veljekset arvasivat, että kavala kosija oli ryöstänyt äidin. Vanhemmat veljet silloin ehdottelivat, että söisivät ja lepäisivät yönsä, kenties Ukko unessa antaisi heille tietoja kadonneesta äidistä. Nuorin veli sitä vastoin ei tahtonut jättää huomiseksi, mitä tänään saattoi toimittaa: hän lähti isävainajansa haudalle. Hänen sille astuttuaan kysyi isä haudasta: "ken se liikkuu hiekan päällä, niin että somero variseepi silmilleni?" Poika silloin ilmaisee itsensä ja pyytää isäänsä nousemaan ylös osoittamaan, mihin äiti oli kadonnut. Isä vastaa: "en voi nousta, en herätä, raskas kivi rinnallani, kukat kattavat kasvot ja silmikulmat; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua opastakoot!" -- Nyt astui Kalevanpoika kiireisesti meren rannalle äidin jälkiä etsimään. Paikka, kussa vene oli ollut, oli tyhjä. Hän katseli iltahämärässä ulos merelle keksiäkseen jotakin, vaikka vähäpätöistäkin jälkeä äidistään ja varkaasta. Mutta mitään tietoa ei hän saa laineilta, ei kuulta eikä taivaan tähkiltäkään.

Laine loiski, toinen roiski, Aalto aaltoa ajeli, Roiski rannan kallioihin, Tuiskui ilmahan utuna. Kastehena kallioille; Sanomaap' ei aallot saata, Vedet ei tiedä vastausta.[18]

_Neljäs runo_. Kun ei saanut rannalta mitään vihiä äidistään, syöksyi Kalevanpoika rohkeasti laineisiin uidakseen meren yli Suomeen noidan jäljessä. Tähdet olivat hänen johtajinaan. Tukevin käsin halkaisi hän laineita eikä tuntenut mitään väsymystä, sillä rakkaus äitiin ja kostonhimo noitaa vastaan elähyttivät häntä. -- Noin puoliyön aikaan huomasi hän edessään saaren ja alkoi pyrkiä sinne lepopaikkaa itselleen etsiäkseen.

Rannalle saavuttuaan asettui hän lepäämään sammaltunutta kiveä vasten ja sulki silmänsä.

Ennenkuin hän vielä ennätti nukkua, värähtivät hänen korviinsa yön hiljaisuudesta nuoren tytön laulun säveleet:

Kaukana on kultaiseni, Armas aaltojen takana, Kauas läksi, kaukan' onpi, Mont' on vastusta välillä: Meri aaltoinen, avara, Viisi järveä viluista, Kuusi kuivaa nummimaata, Suota seitsemän syveä, Kahdeksan karjan aroa, Kosken kymmenen kohina. Minä en saata sinne mennä, Hän ei saata tänne tulla. Viikkoon en saa häntä nähdä, Kuukauteen hänestä kuulla, Vuoden päiviin vieress' olla, Suojassa armaan sylissä, Kullan kainalon tuessa.

Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi. Vie'ös, tuuli, terveiseni, Lennätä lempisanani, Pilvi, pitkeä ikeä, Laine, lauhkeeta eloa. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on lehtiä lepässä, Kuin on kuusessa havuja, Koivun urpia keväillä, Niin monta terveistä hänelle, Kuin on laineita meressä, Taivahassa tähtösiä! Niin monta terveistä hänelle Kuin mietteitä mielessäni, Niin monta terveistä hänelle Kuin suomista syömessäni.[19]

Ihanata laulua kuullessansa sai Kalevanpoika halun nähdä itse laulajatarta. Yön sumussa erotti hän tulenliekin erään tammipuun juurelta. Sielläpä istuikin ihana neitonen, vartioiden äidin palttinoita, jotka olivat nurmella valkenemassa ja jotka hän itse oli kutonut. Kalevanpoika alkoi laulaa vastaan, kysyi, miksi tyttö leskenä suri vettentakaista sulhoaan, hyläten lähellä olevan, joka tarjosi hänelle rakkauttaan. Tyttö kuunteli viehättävää ja viettelevää laulua; hän tahtoi salavihkaa nähdä tuon laulajan, tahtoi tuta, oliko tullut Suomesta sukulainen vai kosia Virosta. Tahtomattaan, tietämättään astui hän laulajata yhä lähemmäksi. Hän näki rannalla uljaan nuoren miehen. Hän astui yhä lähemmäksi; jo vaihdettiin sanojakin. Eipä aikaakaan, niin olivat jo molemmat lemmen pauloissa. Tyttö itse vaipui lapsellisessa ajattelemattomuudessa Kalevanpojan sylihin. Äkkiä tytön isä ja äiti kuulivat tyttärensä huudahtavan ja heräsivät unestansa. He luulivat ensin unta nähneensä, mutta herättyäänkin kuulivat he piian itkun ja nyyhkytyksen. Isä silloin nousi vuoteeltaan ja, ottaen käteensä kangen, läksi katsomaan, miten oli laita, oliko kenties joku paha poika yön varjossa varastanut äidin palttinat. Nähdessään mahtavan urhon hän hämmästyksestä jäi äänetönnä seisomaan; tyttärensä taas näki hän seisovan, kyyneleiset silmät maahan luotuina. Kalevanpoika kysyi isältä pelotta, oliko nähty Suomen noidan edellisenä iltana purjehtivan saaren ohitse. Saaren taatto vastasi: "En ole nähnyt Suomen noitaa moneen päivään enkä viikkoon. Mutta juttele, voimakas vieras, mikä on sun kotisi ja kasvinpaikkasi. Mikä emo on sinut synnyttänyt ja rinnoillansa imettänyt? Että olet jumalaista syntyperää, väkevä Taaralaisten vesa, sen jo näkee sinun kasvoistasi, silmistäsi ja koko vartalostasi". Kalevanpoika ilmaisi sukunsa, sanoi Kalevan isäkseen, Lindan äidikseen. Saaren neito tämän kuullessaan vaaleni. Sitten läheni hän rantakallion reunaa, siitä hän soljahti laineisiin, vaipui meren pohjaan.

"Laine kattoi lapsukaisen, Vesi peitteli verevän, Peitti kaunihin kanasen, Laine kattoi, aalto peitti Saaren emon silmiterän, Saaren taaton kyyhkyläisen".[20]

Kalevanpoika heittäytyi aaltoihin häntä pelastamaan, mutta aalto piti, minkä oli saanut. Kalevanpoika nosti päätänsä vedestä ja huusi tytön isälle: "Jumalan haltuun, saaren isä! Sinun tyttäresi sattui mereen, minun emoni varkaan käsiin; onnettomat olemme siis molemmat". Ja sitten hän lähti kiireesti uimaan edemmäksi Suomen puoleen ja katosi pian näkyvistä.[21]

Saaren taatto ja emo, joka myöskin avunhuudot kuultuaan saapui onnettomuuden paikalle ja sai masentavan tiedon siitä, miten oli käynyt hänen tyttärelleen, hänen hellästi hoitamalleen, hankkivat itselleen vaskesta ja teräksestä tehdyn haravan, pitkävartisen ja -piikkisen, ja alkoivat sillä mertä haravoida. Mitäpä nousi haravan kera merestä? Sieltä nousi ensikerralla tammi ja kuusi, toisella kotkan muna ja rautakypäri, kolmannella kala ja hopea-astia. Kaikki nämä veivät he kotia talteen. Läksivät vielä uudelleen koettamaan, eivätkö kuitenkin löytäisi kadonnutta kotikanaistansa. Silloinpa kohisevain laineitten keskeltä kuului heidän tyttärensä haamu laulavan, kertovan, miten hänelle oli käynyt. Neito, lauloi haamu, läksi mertä kiikkumahan, lainehille laulamahan, "heitti paitansa pajulle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle".[22] ja alkoi meressä kiikutella, lainehilla lauleskella. Merestä välkkyi kultamiekka, hopeakeihäs ja vaskijousi. Niitäpä neidin teki mieli. Tuli merestä kokonaan vaskiasuun puettu mies, joka sanoi: kultamiekka on Kalevien, hopeakeihäs Olevien ja vaskijousi Sulevien; vaskimies on näiden vartia; tule hänelle vaimoksi, niin saat nuo omaksesi.[23] Neito vastasi: peltomiehen tytär ottaa miehen kuivalta maalta, peltomiehen suvusta. Vaskimies nauroi. Silloin neidon jalka kompastui, hän vaipui meren synkkähän sylihin, laineitten laajaan kamarihin. "Sinne ma kana katosin, lintu kuolin liian surman. Älä itke, äitiseni, älä kaipaa, taattoseni! Meressä on mulla koti, alla aaltoin kammioinen, vedessä mulla kostea vuode, kätkyt kaunis lainehessa. Alevit mua liikuttavat, Kalevit mua kiikuttavat, Sulevit mua nukuttavat".

_Viides runo._ Kalevanpoika, mies väkevä, saapui seuraavana aamuna päivän noustessa uiden Suomen kallioiselle rannalle. Siinä istahti hän eräälle kalliolle levähtämään pitkän uintiretkensä perästä. Suomen noita oli jättänyt veneensä kallion kylkeen kahleilla kiinnitettynä. Aamun rauha kattoi maan ja meren, hiljaisuus vallitsi kaikkialla, Kalevanpoika ei voinut missään havaita mitään merkkiä noidasta. Hän silloin laskeutui pitkälleen ja nukkui, aavistamatta mitään niistä monista myrskyistä, jotka tulisivat häntä vielä kohtaamaan.

* * * * *

Kuultuaan tyttärensä haamun laulun menivät saaren taatto ja emo suruissaan kotia. Siellä he istuttivat tammen ja kuusen, jotka he olivat haravalla merestä saaneet, tyttärensä muistoksi kasvamaan lähelle keinua, jossa tyttärellä oli ollut tapa illoin ilotella. -- Merestä saadun, rautakypärissä olevan munan taas saaren emo sai hautumaan ja siitä kehkeytyi kotkan poika; sepä pääsi emolta irti ja lensi kauas. -- Tammi yhä kasvoi; se jo "tahtoi nousta taivahasen, oksat pilvihin paeta; tammi tahtoi taivaan jakaa, oksat pilvet puhkaista". Saaren taatto läksi etsimään miestä, joka voisi tuhoatuottavan tammen kaataa. Emo sill'aikaa läksi heinämaalle, jossa hän luo'on alta löysi kotkan pojan, saman, joka häneltä oli karannut. Hän vei sen jälleen kotia ja löysi siellä sen siiven alta kahden vaaksan korkuisen miehen, kirves kainalossa.

* * * * *