Part 1

KALEVIPOEG

Lyhyesti esitellyt

K. R. [Kosti Raitio]

Kansanvalistusseuran toimituksia XLIV.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1884.

SISÄLTÖ:

Johdanto. Kalevipoeg-runojen synty y.m. Kalevipoeg-runoelman sisällys. Muistutuksia.

Johdanto.

Vuonna 1832 ilmaantui täällä Suomessa painosta kirja, nimeltä _Kalevala_. Se saavutti tavattoman suuren huomion sekä omassa maassa että ulkomaillakin. Suomalaiset sitä lukivat Ihastuksella ja kansallisella ylpeydellä, ulkomaalaiset sitä alkoivat kääntää omille kielillensä.

Mikä sitten on tuo Kalevala, josta niin paljon puhutaan, jota niin paljon kiitetään ja ylistetään? "Kuuluu olevan täynnä vanhoja pakanallisia loruja", sanoo muuan ääni. "Se on paksu kirja, mutta hirveän ikävä lukea", sanoo toinen, joka on lukenut tukuttain nykyajan romaania eikä Kalevalassa tapaa vivahdustakaan niihin. "Hyvä se kuuluu olevan, mutta en ole tullut sitä vielä lukeneeksi", sanoo kolmas. Muuten onkin ylipäänsä vaikeata noin parilla kolmella sanalla Kalevalan arvoa määrätä, eikä ole helppo tehdä sitä laajoilla esitelmilläkään. Koska meidän tarkoitukseemme tällä kertaa kuitenkin kuuluu, että olemme jotenkuten selvillä siitä, mikä merkitys tällaisella kirjalla on, koetamme seuraavassa esittelyssä tehdä ainakin muutamia viittauksia tuohon sen merkitykseen ja osoittaa sitä näkökantaa, jolta Kalevalaa on katseltava.

Kalevalan ilmaantumisellakin on oma historiansa, nykyään jo jotenkin yleisesti tunnettu. _Elias Lönnrot_ matkusteli maamme itä-osissa ja varsinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa ja kirjoitti muistiin runoja, joita kansa hänelle lauloi. Nämä runot hän sitten järjesti taidokkaasti yhteen, niin että niistä syntyi ehjä runollinen kertomus, ja tälle hän antoi nimeksi Kalevala. Ne olivat runoja, joita _Suomen kansa itse kerran oli sepittänyt_ ja jotka vuosisatojen kuluessa olivat säilyneet sen muistissa. Ne olivat runoja, jotka kertoivat asioita kansamme aikaisimmasta muinaisuudesta. Ne kertoivat Kalevalan ja Pohjolan väestä, viisaasta laulajasta ja tietäjästä Väinämöisestä, Seppo Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä j.n.e. Kalevalan ja Pohjolan väki ovat niissä kaksi Suomen kansan sukua, jotka ensin elävät ystävyydessä keskenään. Sen pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen käyvät kosimassa Pohjolan ihanata tytärtä, joka viimein suostuukin menemään Ilmariselle vaimoksi. Mutta Ilmarinen on takonut rikkautta ja onnea tuottavan Sammon Pohjolaan. Sen johdostapa viimein syntyykin riita molempien heimojen välillä ja paisuu valtavaksi sodaksi, jossa Pohjola viimein, kukistuu, mutta Sampokin, riidan aihe, sodan melskeessä putoaa mereen -- muutamia pirstaleita vaan saapi Väinämöinen siitä pelastetuksi Kalevalan kansan vastaiseksi onneksi. -- Tämä, lyhyesti puhuen, on Kalevalan kertomarunojen pääsisällys.

Nämä runot, niinkuin jo sanoimme, esittelevät meille Suomen kansan aikaisinta muinaisuutta. Mikä merkitys taas tuolla muinaisuuden tuntemisella on, siitä ei meidän tarvitse lavealta puhua. Muinaisuushan on ikäänkuin pohjana, jolle kansat rakentavat sekä nykyisen että vastaisen elämänsä. Kaikella, mikä koko maailmassa tai yksityisten kansojen elämässä tapahtuu, on syvät juurensa muinaisuudessa. Ymmärtääksemme siis nykyisiä olojamme tulee meidän tutkia niiden jo hämärään muinaisuuteen kätketyitä "syntyjä syviä". Meidän tulee sieltä etsiä neuvoa ja oppia, katsastaa, miten mikin asia jo silloin on ilmaantunut, vaikuttanut ja päättynyt. Kun siis Kalevala valaisee tuota meidän aikaisinta muinaisuuttamme, ja tekee sen hyvin suuressa määrässä ja viehättävällä tavalla, on sillä sen vuoksi mitä suurin arvo ja merkitys.

Mutta onko sitten todellakin kaikki se, mitä Kalevalassa kerrotaan, totta? Voiko luottaa siihen, että Suomen kansan muinaisuudessa todella on ollut niin laita, kuin Kalevala kertoo? Onko Suomen kansan keskuudessa ennen muinoin löytynyt Kalevalan ja Pohjolan suvut, onko sillä milloinkaan ollut Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä j.n.e. Eikö tuo kaikki ole pelkkää tyhjää tarinaa vaan? Nämä omat kysymyksiä, joiden varmaan vastaamiseen me emme pysty. Mutta emmepä siitä paljon voittaisikaan, jos niihin saisimmekin varman vastauksen. Ovatko Pohjola ja Kalevala milloinkaan ja missäkään löytyneet, ovatko Kalevalan pääsankarit todella eläneet, vai ovatko he alkujaan olleet esim. luonnon ilmiöitä ja voimia, joista kansaa mielikuvitus vähitellen on tehnyt ihmisten luontoisia olentoja, kaiken tämän epävarman rinnalla löytyy, näet, Kalevalassa äärettömän paljon sellaistakin, mikä on varmuudella totta. On nimittäin huomattava, että me Kalevalasta, tuon yllä kerrotun pääjuonen ohessa, voimme saada hyvin runsaan ja monipuolisen kuvauksen esi-isistämme, muinaisista Suomalaisista, ja heidän silloisesta elämästään. Niinpä näemme me tästä kirjasta, minkälaiset olivat esi-isillämme ajatukset esim. maailman luomisesta, taivaasta ja maasta, elämästä kuoleman jälkeen j.n.e.; tästä kirjasta me opimme tuntemaan heidän uskonnolliset ja siveelliset käsitteensä, heidän perhe-elämänsä, työskentelynsä, tapansa, pyrintönsä j.n.e.; tästä me myös opimme tuntemaan, minkälaisiksi esi-isämme oivat mielessään kuvitelleet ihanteelliset sankarinsa, joita Kalevalassa edustaa Väinämöinen, Ilmarinen j.n.e. Kaiken tuon me opimme, ja silloinpa Suomen kansan muinaisuus meidän silmissämme ei enää olekaan hämärä ja outo, vaan kaunis ja lumoava muinaisuus, jonne me nykyisyyden usvista luomme silmämme ikäänkuin oman lapsuutemme jo aikoja sitten kuluneihin, ihaniin päiviin.

Suomen kansan lapsuuden ijäksi todella voipi kutsua noita aikoja, joilla Kalevalan tarumaailmalliset tapaukset ja persoonat liikkuvat. Mutta lapsestahan jo usein voipi nähdä, mitä siitä aikamiehenä varttuu. Niinpä mekin Kalevalasta jo voimme nähdä, mitkä alkuperäiset luonnonlahjat, taipumukset, kyvyt j.n.e. Luoja on Suomen kansalle antanut, mikä henki ja suunta siinä jo alkuansa on vallinnut. Lyhyesti sanoen: Kalevalasta Suomen kansa oppii tuntemaan omaa _itseänsä_.

Jos me nyt kerran käsitämme, miten tärkeä kullenkin kansalle on sen muinaisuus; jos Kalevala esittää meille tuon muinaisuuden suurenmoisena, runollisena ja ylevänä, niinkuin se todella tekee; jos me tiedämme Kalevalasta oppivamme tuntemaan oman kansamme sen alkuperäisyydessä ja luonnollisuudessa; jos me vielä tiedämme, että Suomen kansa itse on tämän teoksen runoillut ja siten näyttänyt maailmalle todisteen henkisestä kyvystään; silloinpa me myös käsittänemme, kuinka kallis aarre tämä kirja on meidän kansallemme.

Eipä siis kummastuttanekaan meitä se ihastus, joka syntyi ajattelevissa Suomalaisissa Kalevalan ilmaantumisen johdosta. Mutta nostipa se, niinkuin jo sanoimme, ulkomaillakin suurta huomiota ja ihmettelemistä. Se arvo, joka Kalevalalle annettiin ja yhä annetaan muissakin sivistyneissä maissa, riippuu osaksi Kalevalan omasta runollisesta pätevyydestä, osaksi siitäkin, että maailman kirjallisuudessa tavataan ylen harvalta tällaisia _koko kansan_ sepittämiä ja niiden muinaisuutta koskevia kertomarunoja eli _epoksia_, niinkuin niitä tieteellisellä nimellä kutsutaan. Mainioimmiksi niiden joukossa ovat tulleet _Homeron Iliadi ja Odysseia_, jotka muinoinen Kreikan kansa on sepittänyt. Näiden Homeron ihanien runojen rinnalle on myöskin Kalevala asetettu. Molemmat esittelevät meille vielä luonnon helmassa ja alkuperäisyydessään elävää kansaa, sellaista, johon sivistys ja kaikki sen kirjavat ilmiöt eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Senpä tähden sivistynyt ihmiskunta näitä teoksia ihaileekin. Kun sitä ikäänkuin raskaana ilmana painaa sen oma sivistys -- korkea, mutta liian monipuolinen, liian monissa muodoissa ilmaantuva sivistys, -- silloin se mielikuvituksensa avulla kernaasti pakenee muinaisuuden yksinkertaisemmista ja alkuperäisemmistä oloista ammentamaan itsellensä uutta elon raikkautta, silloin se mielihyvällä lukee teoksia sellaisia kuin Homeron laulut ja Kalevala.

Olemme tässä johdannossa pitkälti puhuneet kansaneposten ja niiden joukossa varsinkin Kalevalan merkityksestä. Tämä oli mielestämme tarpeellista siitä syystä, että sekin kansan luoma runoteos, josta seuraavassa kyhäelmässä tulemme puhumaan, ei ole ainoastaan samantapainen teos kuin Kalevala, vaan myös syntynsä ja aineensa puolesta sille hyvin likeistä sukuakin. Mitä tässä siis on sanottu Kalevalasta ja sen merkityksestä, soveltuu suureksi osaksi myöskin Kalevipoeg'iin, ja hyvä kaiketi on, että jo edeltäpäin tiedämme, minkälaisesta teoksesta tässä nyt ryhdymme lähemmin puhumaan, varsinkin kun meillä vast'edes ei olekaan suuresti tilaisuutta tällaisien huomautuksien ja viittauksien tekemiseen.

Kalevipoeg-runojen synty y.m.

Kirjallisuutta viljelevä yleisö Suomessa on jo monenmoisista lähteistä oppinut tuntemaan Viron kansan samaksi suomalaiseksi kansaksi, jota me itsekin olemme, tämä yleisö jo tuntee myöskin Viron kansan aikaisemmat ja myöhemmät vaiheet, heidän pitkän, vuosisatoja kestäneen orjuutensa ja heidän v. 1819 tapahtuneen vapautuksensa siitä; se tuntee myös kuinka Viron kansa sen jälkeen on vironnut henkisestä nääntymyksestään ja uskaltanut ruveta ajattelemaan elämää omalla kansallisella pohjalla, ja kuinka sielläkin siitä lähtein on taisteltu jaloa taistelua oman kansan, kielen ja kirjallisuuden luonnollisten oikeuksien puolesta, taistelua, joka luonnollisesti yhä enemmän on herättänyt meidän Suomalaistenkin huomiota ja myötätuntoisuutta.

Samoin kuin Suomessa on Virossakin tämä kansan heräjäminen kansalliseen itsetajuntaan vaikuttanut sen, että Virolaiset yhä suuremmalla rakkaudella ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, mikä heille on kansallisesti omaa ja omituista. Niinkuin meillä on heilläkin koottu kansan satuja ja tarinoita, kansan muinaisia ja nykyisiä lauluja j.n.e. Siten ovat hekin näistä saaneet tukea ja pohjaa riennoillensa ja uutta elonnestettä kansalliselle elämällensä.

Nyt on jo kolmas vuosikymmen kulumassa sen jälkeen kun maailman nähtäväksi ilmaantui eräs merkillinen kirja, tärkein, ja suurimman-arvoinen kaikista niistä henkisistä tuotteista, jotka Viron kansan keskuudesta tähän asti on ilmisaatu ja talteen pantu. Se kirja oli _Kalevipoeg_, sisältävä Virolaisten sepittämiä kertomarunoja kansansa muinaisesta sankarista, Kalevan pojasta, hänen teoistaan ja vaiheistaan. Tämä kirja oli yhtä tärkeä Virolaisille kuin meille Suomalaisille Kalevala, jonka merkityksestä me edellisessä luvussa puhuimme. Pieni, noin 700,000 hengen suuruinen Viron kansa oli sen kautta saanut aarteen, joka kohotti sitä sen omissa ja muidenkin silmissä ja antoi sille uutta luottamusta ja elämän toivoa. Olihan Viron kansa Kalevanpojassaan itse luonut teoksen, joka osoitti sen suurta syntyperäistä kykyä, sitä juuri, jota tämän kansan halveksijat, varsinkin Saksalaiset, yhä ovat koettaneet kieltää, siksi että ovat sitä peljänneet; olihan Vironkin kansalla muinaisuudestaan vielä muistomerkki, runollinen, mahtava ja kelpaava näytettäväksi niille, jotka pikkumielisyydessään tahtovat yhä tietää, oletko sinä "sukua suurta, laajoa lajipereä?"

Suomalaiset ja Virolaiset ovat toisilleen niin läheistä sukua kuin veli suinkin on veljelle.

Senpätähden ei toiselle ole suinkaan arvotonta, mikä toiselle on suurta ja kallista; päinvastoin vaatii jo pelkkä sukulaisuus meitä "toisissamme käymään" ja tutustumaan toistemme asioihin. Usein onkin sekä Suomessa että Virossa lausuttu toivomus, että tutustuisimme varsinkin toistemme kirjallisuuteen, ja onhan tuohon jo kaunis alku pantu. On esimerkiksi meillä jo ruvettu opettelemaan Viron kieltä, joka ajan kuluessa on siksi erilaistunut Suomen kielestä, että sitä on vaikeanläntä ilman vähäistä harjoitusta ymmärtää; mitä tärkeätä kumpaisenkin kirjallisuuden alalla on ilmaantunut, sitäkin on vähin ruvettu lukemaan. Mitä nyt erityisesti tulee Kalevanpoikaan (kutsumme sitä tällä Suomalaisella nimellään), niin on se teos, joka etupäässä ansaitsee tulla meidän Suomalaisten tutuksi; samasta syystä, kuin me luemme Kalevalaa, tulisi meidän lukea Kalevanpoikaakin, koska molemmat teokset ovat suomalaisen kansan luomia ja rinnatusten antavat yhä täydellisemmän kuvan kansamme muinaisuudesta. Mutta koska tämä puheenalainen teos on jotenkin lavea ja kielikin estäisi suurempaa yleisöä siihen tutustumasta, otamme seuraavilla sivuilla lyhyesti esitelläksemme tämän kirjan syntyä ja sisällystä; teemme sen siinä luulossa, että tällaisesta vaatimattomastakin esittelystä voisi, ainakin ensi aluksi, olla jonkinmoinen hyöty.

* * * * *

Viron kansan muinaisista lauluista ja kertomuksista tulivat, kun kerran niiden kokoamista oli alettu harrastaa, piankin enimmin huomatuiksi ne, jotka koskivat _Kalevanpoikaa_. Hänestä lauloi kansa vielä monin paikoin, toisin paikoin tunnettiin hänestä vielä ainakin suorasanaisia tarinoita ja siellä täällä olivat nämä tarinat hänestä kiinnittyneet itse siihen maa-alaankin, jolla Virolaiset asuvat. Moniin paikkoihin Virossa on, näet, kansan mielikuvitus sijoittanut tapauksia Kalevanpojan tarusta, niinkuin seuraavassa useinkin saamme nähdä. Siten on kansa tälle muinaiselle lempisankarillensa valmistanut aineellisiakin muistomerkkejä, jotka ovat olleet omiansa säilyttämään hänen nimeänsä ja tekemään koko hänen persoonansa elävämmäksi ja, niin sanoaksemme, todellisemmaksi kansan mielessä.

Katkonaisia palasia Kalevanpojan tarusta sisälsivät painettuina jo niin kutsutut "Beiträge zur genaueren Kenntniss der estnischen Sprache" (Lisätietoja Viron kielen tarkempaan tuntemiseen), joita Viron kielen ja kirjallisuuden ansiokas harrastaja _I.H. Rosenplänter_ (kuollut Pernon kirkkoherrana v. 1846) vihkottain ulosantoi vuosina 1813-32. Sitten karttui näitä runoja enemmänkin, ja varsinkin harrasti oppineiden joukossa niiden kokoamista ylevämielinen tohtori _Fählmann_, jolla on unhottumattomat ansiot Viron kielen tutkijana, kansan runojen ja tarinain kokoojana ja harrastajana, runoilijana j.n.e. Hänessä jo syntyi se ajatus, että runot ja kertomukset Kalevanpojasta olisivat koottavat yhteen ja järjesteltävät ehjäksi kertomus-sarjaksi, kansanepokseksi.

Tämän ajatuksensa toi hän ilmi jo v. 1838, samana vuonna hänen toimestaan perustetun Virolaisen kirjallisuuden seuran jossakin kokouksessa, ja sai siten muitakin lämpenemään tämän asian hyväksi. Sydämensä toivetta, kerran nähdä tämä aate toteutettuna, ei Fählmann itse saanut täytetyksi; hän nimittäin kuoli v. 1850. Mutta jo sitä ennen oli eräs toinen mies ottanut tämän asian yhdeksi elämänsä tehtävistä; se mies oli _Friedrich Reinhold Kreutzwald_. Hän on Virolaisille ollut samallainen mies, kuin Elias Lönnrot on ollut meille. Ja, kumma kyllä, ei ole ainoastaan heidän toimintansa, vaan heidän elämänvaiheensakin suuressa määrässä yhtäläisiä.

Kreutzwald syntyi v. 1803 koillisessa Viron maassa lähellä Rahkavieren (Rakveren) kaupunkia. Eipä ollut hän enemmän kuin Lönnrotkaan suurta sukua, sillä hänen isänsä palveli hänen lapsuutensa aikana orjana parissa moisiossa eli herrastalossa mainitun kaupungin läheisyydessä. Täällä poika jo tarkoin korvin kuunteli kansan lauluja, joita näillä seuduin silloin vielä löytyi hyvin runsaasti. Muun muassa hän jo silloin oppi muutamia katkonaisia kohtia Kalevanpojasta. -- Kahdentoista vuotiaana pantiin hän kouluun; siellä hänen alkuperäinen virolainen nimensä Ristmets (ristimetsä) käännettiin saksalaiseksi Kreutzwald'iksi. Vanhempain varattomuus esti hänen kauan koulunkäyntiänsä jatkamasta, ja hän pantiin jo puolen neljättä vuoden päästä kauppatoimeen, mutta siinä hän ei kuitenkaan menestynyt. Nuoren Kreutzwaldin ollessa 16 vuoden ikäinen muuttivat hänen vanhempansa, jotka silloin, niinkuin muutkin Virolaiset, pääsivät orjuudesta vapaiksi, asuntonsa läntiseen Viroon. Siellä Kreutzwald jälleen tutustui uusiin kansan kertomuksiin Kalevanpojasta. Siellä oleskeli muun muassa eräs 80 vuotias virolainen vanhus, Jaakko, joka näkyi olleen hyvin omituinen ja harvinainen henkilö, oikea synnynnäinen kansan runoilija. Koko hänen sisällinen elämänsä oli, näet, pelkää runollista haaveilua, säveliä ja laulua. Hän se taisi tarinoita ja lauluja Kalevanpojasta, ja Kreutzwald'illa oli siten hyvä tilaisuus täydentää muistoonpanojansa, joita hän Kalevanpojasta jo aikaisin oli alkanut tehdä. -- Kreutzwald oli sillä välin, voittaen taloudelliset vaikeudet ja ne esteet, mitkä vieras kieli hänelle teki, päässyt Tarton kaupungin saksalaiseen yliopistoon. Siellä suoritti hän lääkärintutkinnon v. 1832, ja niinkuin Lönnrot tämän tutkinnon suoritettuansa määrättiin etäiseen Kajaaniin lääkäriksi, samoin sai Kreutzwald kaupungin lääkärin paikan Vöron kaupungissa kaakkois-Virossa, missä hän sitten eli neljäkymmentäneljä vuotta. Loppu-ikänsä vietti hän tyttärensä luona Tartossa, jossa kuoli 25 p. Elokuuta 1882.

Tämän kyhäelmän tarkoituksena ei ole esitellä, mitä kaikkea Kreutzwald pitkän ja uutteran elämänsä ajalla on kansansa hyväksi toimittanut. Sivumennen vaan tässä huomautamme niitä suuria ja unohtumattomia ansioita, joita hänellä on virolaisena kirjailijana, runoilijana, Vironkielen tutkijana j.n.e. Jatkamme sen sijaan nyt jo yllä alotettua kertomustamme Kreutzwaldin toimista ja menettelystä Kalevanpoikarunoihin nähden.

Yliopistossa ollessaan Kreutzwald yhä kokosi taruja Kalevanpojasta, mistä niitä vaan sai. Huomattava on, että Virossa joka paikassa aina vähän tiedettiin kansan keskuudessa Kalevanpojasta, toisin paikoin enemmän, toisin vähemmän. Yhdessä Fählmannin kanssa, jonka ystävyyteen hän v. 1826 liittyi, työskenteli hän tämän kumpaisellenkin rakkaan asian hyväksi. Kaikki mitä sai kokoon, pani hän paperille, ja näytteitä joskus julkaistunkin. -- Vöron kaupunkiin muutettuansa tuli hän lähelle noiden vanhain lauluin varsinaista pesäpaikkaa. Niinkuin Lönnrot Kajaanissa oli lähellä Venäjän Karjalaa, mistä Kalevalan runot pääasiallisesti saatiin, niinpä oli Kreutzwaldkin täällä lähellä Pihkovan läänin rajaa, missä Peipsi-järven lounaisrannalla asuu kreikanuskoisia Virolaisia (Setukeset), joiden syrjäisessä keskuudessa nuo vanhat laulut olivat säilyneet puhtaampina ja täydellisimpinä kuin muualla. Matkoillansa niiden luona saikin Kreutzwald runsaita runoaarteita. Sitäpaitsi sai hän arvokkaita lisiä asiata harrastavilta miehiltä siellä täällä Virossa. Täten alkoi vähitellen olla koossa ne runot ja tarut Kalevanpojasta, mitä ylimalkaan arveltiin olevan saatavissa. Kun Viron kirjallisuuden seura sitten Fählmann'in kuoleman jälkeen tarjosi hänelle näiden ainesten järjestämisen kokonaiseksi teokseksi, suostui hän siihen, ja olikin tietysti mitä kykenevin tähän tärkeään ja vaikeaan toimeen. Kului siten joku vuosi tässä hiljaisessa, mutta Kreutzwaldille mieluisassa työssä -- ja niin ilmaantui painosta Viron kirjallisuuden seuran toimesta Kalevipoeg vihkottain vuosina 1857-61, sisältäen 20:esta runossa noin 18,500 säettä. Runomitta oli perusteeltaan sama kuin meidän Kalevalassammekin. Teos oli samassa varustettu saksankielisellä käännöksellä, jotta sen sisällys tulisi laajemmin tunnetuksi, varsinkin oman maan saksalaisten kesken.

Minkälainen oli nyt se teos, joka täten oli aikaansaatu? Se ei ilmaantunut suurilla vaatimuksilla eikä pitänyt itsestään suurta ääntä; sanoi olevansa vaan virolainen taru Kalevanpojasta. Että se kuitenkin oli tärkeä teos, sen ymmärsivät kaikki, sekä Viron kansan ystävät, että vihamiehet; koettivatpa nämä jälkimmäiset jo ennen kuin se oli kelpoon syntynytkään tappaa sitä sillä törkeällä väitteellä, että koko teos muka oli pelkkää petosta, Kreutzwaldin omaa kyhäystä. Jättäen tässä syrjään sekä tuollaiset mielettömät väitteet että myöskin tämän teoksen arvon Virolaisten kansallisuudelle, siitä kun olemme jo edellä puhuneetkin, otamme tässä sen sijaan mainitaksemme muutamia seikkoja, jotka ovat sen suhteen huovattavia. Ne ainekset, jotka Kreutzwald täten oli järjestänyt kokonaisuudeksi, olivat ainoastaan katkonaisia ja hajanaisia jäännöksiä sankarirunosta, joka muinoin arvattavasti oli ollut paljon suurempi ja ehjempi, jäännöksiä, "jotka", niinkuin Kreutzwald sanoo esipuheessaan, "antavat pikemmin aavistaa, kuin selvästi tajuta, miten ihana se kokonaisuudessaan on ollut". Mitä vaikeuksia tässä järjestämistyössä Kreutzwald'illa oli, siitä kerromme tässä osaksi hänen omilla sanoillansa. "Monet palaset", sanoo hän tuossa esipuheessaan, "eivät tahtoneet soveltua toisiinsa eikä myös mihinkään osaan kokonais-ehdotelmasta, kun yhdistävät väliosat joko kokonaan puuttuivat, taikka, vierailla aineksilla sekoitettuina, olivat tulleet niin tuntemattomiksi, että niitä ensi hetkenä oli vaikea tuntea palasiksi Kalevanpojan tarusta. -- Niin esim. tekoja, jotka muuten kaikkialla sanotaan Kalevanpojan tekemiksi, annetaan jossakin tuollaisessa runopalasessa paholaisen toimittaa". Joku Kalevanpojan työ oli toisinaan kerrottu useammalla tavalla, joku taas ei sopinut mihinkään kohtaan. Toisinnoista tuli hänen tietysti valita ne, jotka mielestänsä olivat parhaat. Myöskin niihin paikkoihin nähden, joissa Kalevan pojan työt muka tapahtuivat, vallitsi usein hämäryyttä, kun esimerkiksi joku tapahtuma, josta koko kansa tiesi kertoa, sijoitettiin eri seuduilta saaduissa runoissa eri paikoille. -- Sitten on huomattava, että näistä kertomuksista osa oli runonmuodossa, osa suorasanaisia. Yhtäläisyyden vuoksi silloin Kreutzwald puki nuo suorasanaisetkin kohdat runolliseen muotoon, tarkasti ja uskollisesti kuitenkin noudattaen alkuperäisen suorasanaisen kertomuksen sisällystä ja sanojakin. Pitkällinen työskentely virolaisen kansanrunouden alalla oli tehnyt hänet kykeneväksi laatimaan nämäkin ainakin johonkin määrin siihen muotoon ja henkeen, joka kansanrunossa vallitsee. Muuten on hän tähdillä merkinnyt kaikki ne kohdat Kalevipoeg-runoissa, jotka ovat alkuperäisesti kansan luomia.

Itse ei Kreutzwald vaatinut Kalevipoeg-runoille varsinaisen kansanepoksen arvoa, koska siinä esiintyville kertomuksille ei ole voitu saada sitä keskinäistä yhteyttä, joka taiteelliselta kannalta katsoen on kansaepoksen tunnusmerkki. Oli miten oli, me emme tässä ryhdy sen taiteelliseen arvostelemiseen, sanomme vaan, että monikin kansa mielihyvällä tahtoisi omistaa sellaisen runollisen muistomerkin muinaisuudestansa. Mutta nyt on meidän jo aika lähteä lähemmin tutustumaan itse runoelmaan. Seuraamassa tulemme esittelemään sen pääasiallisen sisällyksen runo runolta. Suokoon lukija anteeksi että hän tällaisena kuivasta, ikäänkuin luurangon tapaisesta esittelystä ei voi löytää sitä runollisuutta ja kauneutta, mikä itse pohjateoksessa tavataan. Kenties tulee vielä sekin aika, jolloin saamme lukea Kalevanpojan runoja suomeksi tai osaamme yleisemmin kuin nyt ymmärtää ne viron kielellä.

Kalevipoeg runoelman sisällys.

_Ensimmäinen runo_. Muinen löytyi Kalevalassa monin paikoin voimakkaita miehiä, jotka Taaralaisten taimina kuolevaisista äideistä olivat ilmoille syntyneet. Vana-isan[1] pojat yhtyivät ihmisten tytärten kanssa ja "siitäpä nousi kuuluisa suku, vahva Kalevaisten[2] joukko, miehet kuin tammet tukevat".

Pohjan perillä oli pere, talo tukeva kalliolla Taaran tammimetsän ääressä. Siinäpä kasvot kolme poikaa, Taaralaisten taimekkeita. Yksi heistä vieri Venäjälle, toinen Turjan maalle, kolmas istuutui Pohjan kotkan selkään. Ken se vieri Venäjälle, siitä kasvoi kaupanmiesi, ken Turjanmaalle, siitä tuli soturi, kolmas kulki kotkan selässä idät, lännet, yli Suomen, Lännen ja Viron meret, kunnes kotka jätti miehen Viron rantaan. Tämäpä siihen perusti laajan ja tukevan vallan. Hän se oli Kaleva-isä.[3]

Länsimaassa[4] eli nuori leski yksinänsä. Kerran pyhä-aamuna karjaa ajaessaan löysi tämä karjatieltä kanan, teerenmunan ja vareksen pojan. Ne hän vei kotiin kasvattaaksensa ja pani kanan ja teeren munan villavakkaan; siellä kanasta kasvoi kaunis neiti, _Salme_, munasta toinen tytär _Linda_. Vareksen pojasta taas tuli orjatyttö. -- Salmella kävi paljon kosijoita: tuli kuu, tuli päivä, tuli tähden poika. Kuu tahtoi Salmen vaimoksi saada, neidon kihloin kiinnitellä. Salme ei hänestä huoli, sillä kuulla on monet ammatit ja toimitukset; milloin se nousee päivän koittaessa, milloin sen laskiessa, milloin se väsyy jo varahin ennen päivän nousua, milloin taas on päivälläkin näkyvissä.