Part 9

Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui hyiseen hautaan.

Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme. Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.

Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä, niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.

Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä, ennenkuin se maahan ennätti.

Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja astiankappaleita -- vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt viimeiseksi asuinpaikakseen.

Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.

Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä", sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa. Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla, mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat. Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.

Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi. Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti, korvat lupossa ja huuli lerpallaan.

Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi. Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille. Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki. Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.

Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa yksi reki tehnee?

Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:

"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä (Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."

Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli, irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat ilmaan naavatukkoja.

Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen, ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat, niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa ahoviitain maireassa vihannuudessa.

Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet. Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle saakka.

ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.

Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin. Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että ehkä luonteensakin puolesta.

Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita. Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika, kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi. Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja", pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi jotenkin tähän suuntaan:

"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä, höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.

Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta. Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin, minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin halutumpi.

Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.

Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias, Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita, niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin tarpeen.

Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879 par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn johdosta.

Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.

Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta, jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.

Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä. Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin, riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset olivat saaneet rappeutua.

Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi. Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene, joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat. Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.

Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.

En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani, jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin. En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista, mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan pitkään painosti mieltä.

Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan, osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin, luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten "villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi", jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta -- Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta -- ja siitä alusta oli usko versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita, jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää, mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä, joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa", kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.

ISÄIN PERINTÖ.

Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.