Part 8

Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella, ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne vieraille ilmaistaan.

Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä, kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen, pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran kulki rajan poikki -- se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:

"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse. Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."

"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."

"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."

"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen

"Läksi saamahan sanoja, Ongelmoita ottamahan, Vatsasta vanhan Kalevan, Suusta Antero Vipusen."

Hänkin:

"Toki läksi, ei totellut, Astu päivän helkytteli Naisten neulojen neniä, Astu toisen torkutteli Miesten miekan tutkaimia, Kolmannenki keikutteli Uron tapparan teriä."

"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla lailla

"Torkahti jalansa toisen, Vaapahti vasempensa, Suuhun Antero Vipusen, Mahtipontisen povehen."

"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."

Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan maahan.

ALIJÄRVEN VASSELEI.

Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua, samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri murrealoilla vertailtava.

Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty. Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.

Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus. Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.

Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä oloja.

Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi. Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa, sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi, minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä, salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot. Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.

Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan. Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.

Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän, ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho. Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan lohenpoikasen eli kuujan.

Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi, Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä, joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla, oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.

Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä, ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.

Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana. Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.

Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa. Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia. Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia laulujaan.

"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan runon harrastus.

... "Vaan njiitä ammuisia lauluja -- en velj mie njiitä enämpi maha."

Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin. Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi, ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden. Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.

YLÄMAAN POIKKI.

Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle -- sen verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia, joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin. Taakat painoivat pari kolme leiviskää -- valokuvaustarpeita oli mukana suuri määrä -- ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille kantaa.

Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi. Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään, etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.

Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä. Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi. Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään, mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle, jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.

Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin. Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme perille kaikella kunnialla.

Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan, oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen, että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä, olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä, jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.

Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus. Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä, mitä rajan takana tapasimme.

Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää, viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.

Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja. Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine haudatuiksi.

Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia. Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna viljan korjuussa.

Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.

Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti, päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen. Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä käsistämme.

Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo, jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä. Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.

Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka. Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.

Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville, joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä, ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen, että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.