Part 7

Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran ruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne kolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen palaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja anna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se seuraa sinua aina uskollisesti.

Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina kalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:

Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä parvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin, riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen. Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään syksyllä tai keväällä.

Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta ja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta kaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa murtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä olevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi, heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila päästetään.

Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.

Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli ja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.

Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja ne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon kaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen, sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."

Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.

Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun siltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet eivät silloin pysty.

Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.

Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.

Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.

Vuodenaikain ja ilmain enteitä:

Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos pohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.

Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.

Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä. Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin ei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat levottomia, tulee rauhaton kesä.

Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan iloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvä vuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.

"Toivo poarmaista keseä, Mäkäräistä vuotta vuota,"

kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa sanotaan:

"Pyhä Ilja kormilitsa, Yles touvot, kasvattele, Ales lehmät lypsättele."

Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä sitten hirveämmin.

Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä tulevat paremmin kotiin.

Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaan raivoon kesällä.

Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on musta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.

Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.

Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:

"Syystä on sykysyn rusko, Talven jatkuo keväästä."

Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.

Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat, tuiskut, tuulet tai sateet.

Muita enteitä:

Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.

Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden. Virpoessa sanotaan:

"Virvon, varvon Tuorehekse, tervehekse, Vuuvekse vapoahakse, Netälikse velkapeäkse; Siula vitsa, Miula kakkara."

Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.

Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivuttelee ylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja että hän siis toistekin saisi.

Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa se kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.

Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.

Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.

Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.

Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan: "Koppelo kojin kavokse."

Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa talosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".

Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä, tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala samoin merkitsee suurta vahinkoa.

Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman ennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.

Vainajat:

Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän "rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle ei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää päällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas "muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee joku pirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme kertaa.

Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta nyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.

Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta, langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään itselleen. -- Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.

Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä. Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin viedään se haudan päälle.

Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin päältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille itketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.

Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai patakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi. Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään vainajaa sukulaisille kummittelemasta.

Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.

Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet kypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".

Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.

Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin "vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi silloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan" selkää.

Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka sitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.

Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen kaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi annetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan köyhille.

Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä, kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan sukulaisia vainajia.

Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa maitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja viejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.

Parannuskeinoja:

Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa ja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin pujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta, sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.

Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin. Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja kipeitä paikkoja niillä painellaan.

Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin saadaan, on hyvää palaneille.

Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistään leipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää pyyhkiä hännällä.

Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo varmaan pistos ja mahatauti.

Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama. Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti, menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitä pois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan", tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan ristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun vaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään. "Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.

Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta prostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä, että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee, on takausmiehen lupaus suoritettava. -- Jossakin syrjäisessä paikassa kumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:

"Vesi (metsä) kulta kormilitsa, Tule omies ottamah, Pahojas parentamah; Anna pois miun hyväni!"

Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.

Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitä laitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun (joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan punaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on "arpavalkiet".

Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin liikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule tauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän maahan, jottei tulisi tauti.

Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa tervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita polttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi kylään leviämästä.

Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään seuraavalla tavalla:

Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle, lähteen reunalle.

Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti Varahvonttaa lukien:

"Neitsyt Moarie emoni, Rikas äiti armollini! Kun juovuit joven takana, Niin juovu jovesta poikki; Satut aitojen perillä, 5 Kun kuulet hätäsen eänen, Pakkohisen parkuossa, Hätähisen huutoassa, Tuos mulla simani siipi, Vasta varjopuolissani, 10 (hyppii ja lyö vastalla) Jotta kulmat puhki saisin, Läpi reikamet repisin Ihosta inehmisraukan, Emon tuoman ruumisesta, Vaivasesta vartalosta, 15 Ennen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Jotta saisi sairas maata, Heikko henkesä levätä."

Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. -- "Ja kyllä se auttoi."

Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta "pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä elinajaksi.

Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.

Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan. Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.

Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin kokoon.

RUNONKERÄÄJÄT.

Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti pääosan omasta runonkeräyksestään.

Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja marmoreita.

Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella, missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on tapahtunut.

Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita. Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:

"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi, mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."

Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt. Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.

Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle. Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit. Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi kokoelmiaan täydentämään.

Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi, vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka, tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi. Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen, ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa, jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta palasi Kajaaniin.

Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen, Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen, tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei ole tietoja.

Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.

Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat. Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi kävivät runot.

Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain. Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta. Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen, kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen Karjalaan.

Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät, varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin, jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa, Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.

Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin, Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen, poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen, Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden, Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.

Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva), joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta muuttaneita.

Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä, jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.