Part 36

Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin viemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla syvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää latvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut, oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea tuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä ja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin laskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat. Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan Karjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti vastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä enemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana nähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.

Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä paisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla elpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden vesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui virroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja Kiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen kohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa merkityksessä paluumatkamme.

Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen lehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin emme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki oikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti, jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena soinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien mutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä, tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä korkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin raikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja kuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä saimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun ajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu savuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme tulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo siintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin tullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen rikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen vuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan Karjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme ulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa moitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme runsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin metsistyneet lapsensa.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo oli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut pyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät olivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää mielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet. Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon yksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa harmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.

Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa maissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista yhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.

Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä sortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä katselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on siellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita ovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa usein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin hajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa hioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja rakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.