Part 35

Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi ryöstöretkeksi.

Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat, että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen pohattain palveluksessa.

Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon, vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä. Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa, Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden, Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä, Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun lääniä.

Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin "Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.

Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.

Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli, että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan" tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048 henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615 ruplaan.

Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka, että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.

Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.

Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät, joista hän saa hyötyä.

Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan, kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä, harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä, tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka tuotteitaan myymään.

Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää, samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin avomielisempää kuin meidän puolella.

Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet. Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta sikäläisiä Karjalaisia -- samaa sukua kuin matkatoverini, jos Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat", joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka, joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin, murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan. Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin, niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat, puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea. Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen "varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.

Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa. Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain, joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin puolella matkustajan silmään pistää:

"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma. Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen, selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne- ja ajatustavassa."

Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen. Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään, tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt, enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on korkeampi sivistys.

En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:

"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen, kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa, pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."

Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia, vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla tutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää karjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät tarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen väestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan. Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen elämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen kansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin selvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä kokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa kansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi huononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita, yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton luonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä mitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla toimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja kurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella vaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt yhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan liian usein täytyy ottaa kenen saa.

Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla kielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla. Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata säilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on etupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten kanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa. Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että meidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen ovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että sen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä monta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti muuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka ankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa taikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin rehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka, kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei ollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin vieraalla kielellä.

Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten käsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja alempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä kuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli "starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän kielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla oli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeen tullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella allekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein rahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaan sijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron perään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan olleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli Suomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa kotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska yleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton hoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin kruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan yhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti makasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei tulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen. Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.

Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virka niinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä "herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.

Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta hallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan virkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat viranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin vaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon kohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista laitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen helpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat ainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren Kemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet aikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin huonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu, jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin myöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien rannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei kansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne itse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.

Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa tekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen henkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. -- A.V. Ervasti koetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada selville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö he itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he tuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin suomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa merkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen lienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet valtiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka alaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan virittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin erikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa harjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.

KOTIA KOHDEN.

Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle, vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme jo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival rajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen maakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen toisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta yksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.

Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven miehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki kannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli mieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan, mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän työn ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn rannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaista kunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen tekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme muun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja saimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet hänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä loppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.

Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla puolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka askelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun näimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen kattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet olevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet varakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan suuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.

Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi alussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se niin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua jatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta taipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä valmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin rajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen kysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta avusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa määrin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan, sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä ken vain voi.

Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme melkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin tervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta siihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen vuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien likaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista tullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan miesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän sitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan, joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta kaikkiaan sovittu.