Part 34

Ervasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevan syvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät ja täsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15 virstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhy on Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järven luoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissa soudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulma lounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4 virstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämän pienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka on Tuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaa Kiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään, vaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärven pääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoille merkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se on kauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä. Nientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kun selän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verraten läheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätä suuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisen särkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta on yhteydessä Tuoppajärven kanssa.

Toinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoa lienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa. Laakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään. Oulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskee Tuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärä tuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmä Pääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkin muoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksi minulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoilla merkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lienee penikulman verta.

Tuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekä Keski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle. Suolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojen mukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikään maamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltä Haikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä on Tsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.

Tuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi, selän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärven eteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänyt prof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujen etäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, että Saari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inbergin kartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolen leveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaa matkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraan pohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, mutta Kokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskan koski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin. Kiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa -- Inbergin kartalla matka on tuskin puolta penikulmaa!

Kiitehen--Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.

Sille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljän virstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järvi että Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret. Mainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolme penikulmaa -- meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkä on jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliä olevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muuta kuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, että aavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisi paljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaan sen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillista kohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartalle haahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa. Mainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemmin puolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehen selkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän väli oikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.

Luvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkan suunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkin taas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Joki mutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkein yhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven--Kiimasjärven ja Nokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on, vaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laaja Nuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. En ole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoista Nokeuksesta eteenpäin.

Nokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30 virstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen. "Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavat sen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, se itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi." Inbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältä ja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on se siis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynyt penikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytä nähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässä Nokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inbergin kartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylä tuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän eteläranta kiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on, Ervastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun oli kaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukan koillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niin soudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamaini tietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikki Piismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemen sivua melkein suoraan pohjoista kohti.

Montakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähtee kaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi, eteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittua kylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Mutta miltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuin seuraava Lähteenkorvan tiedonanto: "Eteläinen joki, jota kuljetaan Nokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa etelään Piismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät. Niitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaa leveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen." Nähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkitty Nuokkijärven itärannalle.

Tsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava varsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin Tsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin Inbergin kartalla.

Nuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tieto näitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.

Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön välillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini nojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun kohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi nimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin merkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä järviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle piirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja pienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että ovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata pitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän sotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki Jyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.

Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt etäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat muistikirjoihinsa koonneet.

Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä. Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän tunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen kangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla tavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on maa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria, samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on varsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle päin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja, matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten kohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei ole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa sen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa on lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten vuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella on laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat vaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä. Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää reunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkin kautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään. Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin Tuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille laajan selän aukeama.

Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala. Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven eteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet melkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen. Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille suunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo melkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven rannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven itäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä järviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on suurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.

Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin Pohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden jättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa täynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita on vähemmän kuin Suomen puolella.

Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona. Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan Karjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on lehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin rannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein karuinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.

KANSA JA ASUTUS.

Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä, eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien katovuosien aikoina.

_Arkankelin Elämän Katumus_.

Voi poloista Pohian maata, Tuota on raukkoa Lapin rajoa, Vähäarvoista Arkankelia, Kuin on Luoja tuonki luonnu, Antanut on armu vähäisen. 5 Kyllä on Luoja maata luonnu, Avaruutta pallion antanut, Luonnu on soita, luonnu maita, Paljon paljahii kiviä, Vetelöitä vellimöitä, 10 Laajat paikat louhikoita, Kukkurat kiven lomia, Kuusikot on kaikki kurseikoita, Suot on suuret summattomat, Joista kylmä kyyhähtääpi, 15 Kova ilma kouhahtaapi, Mistä pakkani panekse, Kylmä ilma kursahtaapi, Kylmää maasta mannan kaiken, Talonpojan tarpehet, 20 Marjat maasta makiat. Tästä nähhään nälänhätä. Kuin nyt hätä hämmentääpi Pohjan puolen puutoksia! Ensin pitävät entiset rahansa 25 Ennen saanehet elonsa, Siitä nälkä näpsähtääpi... Ensin itkettä isoiset lapset Siitä varsin vanhemmatkin, Perästä peräti perehen. 30 Miehen talon vanhimman Varsin vaivuttaa Itkun kanssa istuessa... Ei voi mies työtä mitänä dehrä. Arvelee nyt mies ainakin näin: 35 Mitä on esin aamulla alotan? En arvoa poloni poika, Kuin on hätä hämmentän, Nälkä näköhön tuli, Kuin on lapsia lautsat täysi. 40

Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen "armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:

Kaupitella kaikkia kaupan kaluja Suloisessa Suomen maassa, Nykyisellä nuorisolla kanneskella Kaluj kaikenlaisia, Että sieltä etsisimme einehen...

Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin, leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.

Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä voisikaan muutoin olla?

Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava. Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän. Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin -- onhan olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.

Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma. Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan. Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain nälkäravintoa.

Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras, elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi pakostakin lähteä kaupoille.

Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi, arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.

Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita, ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.

Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla, merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva. Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot, puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä. Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.

Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä. Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi. Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät kylät aina Maanselkää myöden.

Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.

Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka, johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua. Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten, mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin oli vähin.

Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja rakennella.

Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.

Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin "piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo käyttäneet.

Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä asuu.