Part 33

"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään. Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi' vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi). Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan, vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu itkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä kuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."

ARHIPPAINEN MIIHKALI.

Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista, kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen poimuissa.

Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja, lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla. Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40 taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan, Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen, niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen, perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa tuskin enää voi syntyäkään.

Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten: "Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui, ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:

"Lauletaan Lapinkin lapset Tjinarinnat riekahuipi Nuotivolla njukkuossa, Moatessa remutulella, Lihan on petran purtuoohe, 5 Särin on silmän syötyööhe, Vejen lammin juotuoohe. Missipä mie en laulais Jyvän on selvän syötyööni, Puhtukaisen purtuooni, 10 Lauloakseni hyviä, Parahia pannakseni Helsingin herroille hyville, Kuullappa noille kultaisille Iltapäivien ilokse, 15 Huomenpäivien huvikse. Jos en laulais polvenaahe, Ilo ei ois sinä ikänä, Ikä kuitenkin kuluisi, Aika arvonji mänisi. 20 Laulan kuitenki vähäisen Nykyiselle nuorisolle, Kansalle ylenevälle."

Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti. Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin olikin niin puutteellinen.

Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä kirjoittaa:

"Arhippaini Miihkali -- sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta kotikylässään tahallisesti kutsuttiin -- oli nuorin neljästä veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806 tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat. Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin. Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin Oulussa käydessään... Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä, tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:

"Sokie ajattelouve, Niin tuota tuumoave: 'Auttoa hyvä Jumala Tuota suurta Suomen nientä, Helsingin herroja hyviä! 5 Vahingoista varjelkoh, Sulosesti suojelkoh! Peitteä hyvä Jumala, Siivilläh hyvä Jumala, Niinkuin lintu poikiah! 10 Antoa hyvä Jumala Juossa laivat lastineh Kohti herrojen kotia, Kaupin herran kartanoita! Varjele vakani Luoja, 15 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sorkista sotihevosen, Kävijöistä vainovarsan! Varjele vakani Luoja, 20 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sotipellon sorrannasta, Miesten tappotanterilta, Miesten miekkojen neniltä!'" 25

Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.

Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."

Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa -- ja samalla vähän ansaitsi, -- niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan, niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. -- Mikä lienee ollut syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.

Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet, kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan. Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä hetkistään kertoo Niemi:

"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä, mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."

Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.

Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa, jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa, lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa. He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja "pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät. On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.

Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.

Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.

VIENAN KARJALAN KARTTA.

Ei kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuin tuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikka joitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistä oli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin monta vuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneet uusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään, että ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan Vienan Karjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpia erehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emme kuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.

Tätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niitten tietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovat julkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla, joita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkun verran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta. Karjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivat yleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof. Rosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisen luotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotka niin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisesti oppineet arvostelemaan etäisyyksiä.

Näille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainen pian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisen sen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä. Varmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan, kuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemme kiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikki pienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vain piirretty.

Matkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna ja määrättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.

Kivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikka Inbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeen on sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi koko joukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemen kirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteen sen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvella ajaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaran ja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse. Jos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suunta luoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Mutta on vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä, joka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli 2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseen neljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotin ja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi Vuonniseen Inbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatka lienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällä taipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei liene koilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojen mukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaa kauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi. Vuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalon kajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.

Näin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleen määrättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdesta kuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sitten penikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella, ja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. Ristiniemestä Vuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestä on Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmän sietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemmin sain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatiman suunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisen kulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseen ja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla, ja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjoki laskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoon päin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuin Jyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puoli on melkein saaretonta.

Tsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, väli on kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi, jonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärven luoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa, mutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti, lähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapea vesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstan mittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on. Matka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekä Tsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalle yksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkin penikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävän lahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selän sivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohti on selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään on väärä.

Kiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaa matkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveen tultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joitten rannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lienee se melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, että tämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järven pohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljä penikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan "Vuonnisen puolessa". Matka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistä Venehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanut kyläin paikat karttaan asettaa.

Vuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahti on lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistää pohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matka Keski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päin Uhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, joka toisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksen poikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdesta ei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkän matkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olen Keski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut erään Uhtuen kauppiaan antamia tietoja.

Enonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä, jotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuusta luettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkää on tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tulee saari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakin länsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. Uhtuesta Luusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, josta välistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemän virstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea, Jyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaan monias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkin penikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, Paanajärvestä Usmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikesta päättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se on Inbergin kartassa.

Siirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveä saamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin sen ilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessa täyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaan on matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemän penikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi. Ohdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inbergin kartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulle ilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvan tietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitä Korpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillä laajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvien vesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnyt Lönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.

Tuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimme lähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleet verraten tarkkaan kartoitetuiksi.