Part 32

Vellamo vejen emäntä, Vejen eukko ruokorinta, Anna mulle antimesi...

Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin päivän.

Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet. Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.

VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.

Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista koko kylä on ollut ennen tunnettu.

Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella ovat suot silloitetut -- minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä -- niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.

Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä astua.

Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:

"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10 kopekkaa kuljetusrahaa."

Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.

Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9, Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17 taloa.

Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin, viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:

"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla."

"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta, missä se vaan käy päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unohtanut."

"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani."

Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi. Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta", Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä markkinapaikka.

Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon, vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:

"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä."

Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt. Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti, seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta, puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.

Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi. Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.

VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.

Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota Miikulan päivänä vietettiin.

Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita, jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut, alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita, kun ne pyhimykselle viedään.

Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle. Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät pitkin vuotta.

Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä. Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.

Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen kuin palava rikin palanen -- niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän sääliteltiin -- piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä, jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.

LÖNNROT JA ARHIPPA.

Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan luona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta esityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja sisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren runoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt runouden puhtaan hengenkin?

Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä Lönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys Vienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva, joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta laulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.

Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille haahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous, jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset edustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja vihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien haudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun ylösnousemukseen.

Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan, että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään. Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot sillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen siitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot kertoo seuraavasti:

"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka on 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä paremmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina. Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta. Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon varallisuuden mukaan."

"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan uutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? -- Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"...