Part 31

Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta. Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä lähdimme salolle viemään.

Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.

Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut, kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan tunnelman hämärälle salolle.

Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa, jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä. Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan rasahtamatta.

Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty, oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla. He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli, etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä, vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi, mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä, joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut, niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään, jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.

Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa -- taikka kuka muu hyvänsä -- niin saisi varman kuoleman.

Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys. Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli ollut korppia viisaampi.

Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut, kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut, niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.

Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava, joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme, ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa, jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.

Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti moitteettomasti.

Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli, johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan -- ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi -- hän näytti niin surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena, jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin sattui pohatta olemaan... Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet. Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin, Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa. Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.

Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo" ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas, ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!" huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan menehtyneeltä.

Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen, eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta, jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa. Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden, enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä. Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin, -- vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.

HELMIJOELLA.

Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni. Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin -- se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat, mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla. Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.

Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä, että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan. Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket, voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki oli Piston viimeisen kosken liepeessä.

Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa, juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten ostaja kolmesataa ruplaa.

Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.

Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren voiton viettelys.

* * * * *

Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki, joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin onneamme koettaaksemme.

Helmenpyynti on kuin arpapeliä... entäpäs jos Luonnotar olikin meille määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.

Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.

Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o. pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.

Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.

Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta -- etenkin jos saahku sattuu iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa ikäviin asti.

Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan, pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on. Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin, ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa, josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.

Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin kokoontuneeseen hiekkaan.

Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta, kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita, kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa, mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.

Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta, niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.

Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu, alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa, hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat: