Part 30

"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oli istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa valitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista') keisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkautta entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään."

"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on poronhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia."

"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa. Se minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, on jotenkin seuraavaa:

"Poron synty on Pohjolasta, Petra laulettu Lapista, Tätä riikki riitelevi, Raja raivoissa elävi. Sykysyllä seikka synty, 5 Talven tullessa tapahtu, Ruotsi tungeksen tukulle, Koko Kuusamon pitäjäs, Paljo maita matkustavat, Kyllä kyytiä tekevät, 10 Hyvin hiihto Hossalainen, Hiihto Huttu huikeasti, Oikarinen oivalailla. Lauttolammille tulevat, Siitä metsähän menevät, 15 'Mitäpä tässä?' -- 'i mitänä'. 'Jälet tässä', -- 'ei jälistä', 'Siat tässä', -- 'ei sioista'. Ylös korpehen kohoovat. Tuossa kumma keksitähän, 20 Petran vasa vaipununna Kahen kallion lomahan. Päivä päätä väännetähän, Sorkkia soristetahan, Turpoakin tuuvitahan 25 Kahen kallion lomasta. Siitä Huttu huuon nosti, Kela toinen kerkiävi, Mit' on kummat kuulumassa, Mitkä ilmoset imehet. 30 Silmät on entiset elolla, Korvat vanhat valmihina, Vielä kello kelvollinen, Yht' on pikkuista vajella, Henkeä poro polonen. 35 'Tuoppas täll' on tuuli henki, Pane paarmuot ahava'. Kela kellon soittajaksi, Kulkusen kolistajaksi: Kuulu kello Kuusamolle, 40 Kuusivaarahan kulina, Kiannalle kielen lyönti. Siit on Hutun huima Antti, Vähämielinen Mikittä Vuonnisehen päästyänsä 45 Katsellahan kaikki paikat. Huttu katso kaikki paikat, Nuuski nurkkajen taukset. Mit on akkaset ajettu Tiiron piiat tirskutettu. 50 Kaikki laukkuhun latovi, Mitä missäkin näkevi, Eväs on tarves taipaleella, Moni matkassa tulevi, Tapahtuvi taipaleella. 55 Huttu huimaksi rupesi, Mielettömäksi Mikittä, Kaikkiaan kaheksan miestä, Yhen miehen ympärillä, Sito yöllä yksinäisen, 60 Kesken yötä kenkimättä, Väänti Martin väkkyrälle. 'Lähes nyt Martti matkan päälle Kulkemahan Kuusamohon, Oulun linnahan lujahan, 65 Kuss' ei konsa päivyt paista, Eikä kuuhuet kumota.' Sano kainu karjalainen, Yhtä puoltansa puhuvi, Yhä virkko vierestänsä: 70 'Kuule Kurvilan isäntä, Jo mie sen sanon toeksi, Kun tuo härkä ammonevi, Jok' on kuollut mennä syyssä, Mennä talvena tapettu, 75 Kun on kuollut Hoituvalla, Liha syöty, luu jätetty, Talja Sunkuhun sulettu, Laapat kaikki kaupunkihin.' Jyrki viinoa vetävi, 80 Rajan poikki raukiata, Yöllä viinoa vetävi, Kulettavi kuutamolla, Luoksi viinan vierahia. Tuossa on tuuma tuumatahan. 85 Annill' on hyvä heponen, Saaha Martti matkan päälle. Jyrki ajo antamahan, Anni riisu rinnuksia, Hevosista on lasettelevi. 90 Ottivat omin lupinen, Martin matkahan panevat, Poron syöjän polkusehen. Jo Ruotsi hyvin elävi Koko Kuusamo ihastu, 95 Kun on Martti matkan päälä, Poron syöjä polkusessa, Kaikki on naiset naurusuussa, Isännät iloissa mielin, Niin on Martti matkan päällä, 100 Karjalainen koilamassa, Kuuksi päiväksi kululla, Iäksi on ilman alla. Kulettavat Kuusamohon, Tuonne tuomarin tupahan, 105 Esivaltojen etehen. Koko Kuusamoa kokoutu, Lautamies lakitta seiso Tuolla tuomarin tuvassa, Esivaltojen eessä. 110 Vast' on Martti matkan päällä, Kun on rautoihin rakettu, Kokonansa kolmet rauat Yhen miehen ympärillä. Kulkemass' on Kuusamosta, 115 Oulun linnahan lujahan, Enarihin ilkiähän, Joss' ei puuttune porohkat, Ampuvärkit ei lähene. Ain' yhtä ajattelevi, 120 Tämä on kasvanut kaloilla, Veen kaloilla venynyt, Atrioinut ahvenilla, Ei siitä sinä ikänä Kuletettu Kuusamohon. 125 Huttu huimaksi rupesi Lähimmäinen miulla ränni; Tuli vihat viikolliset, Kaukaiset ylenkatsannot, Vaikk' oli ennen ystäväni. 130 En minä huolinna hyviä, Jos olen ottanna urakan, Nukuttanut nuoren petran; Sinulle sikiät jäävi, Kaksin vaatimot vasovi, 135 Porot toisen toimittavi. Tuliko surma suutimaton, Kesken yötä kenkimätön, Sian tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, 140 En tieä sitä sioa Kussa kuolo kohtanevi Näillä ouoilla ovilla, Teillä tietämättömillä. Ain' yhtä ajattelevi 145 Luojan luotuja sanoja, Pyhän synnyn säätämiä. Kuu keritä, päivyt päästä, Otava yhä opeta Näiltä mailta vierahilta, 150 Yhä ouoilta ovilta. Jopa tuomari tulevi, Kemin herra kerkiävi, Päästi Martin matkan päältä. Ruotsi nyt tuli tuholle 155 Veionen Venähen voitti. Huttu kulki huikiasti, Alle pöytänsä ajaksi, Päähän penkin peittelekse, Itsekseen itettelekse, 160 Parempi olisi ollut, Maata koissa korkiassa. Vähä nyt tulee väkeä, Pieni arvo aartehia, Saatu on saalis suurempiki, Vähemmälläki väellä'."

Martiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansa Maksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851 oli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisen penikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamalla runonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikain laulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotin kokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamia elämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikein muistanut.

Hän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen, jossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaanin linnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinni ja viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanha runolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmen vuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulatti Martiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiska kaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään, jossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihin aikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvin muistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.

Cajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836 Lönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan on tästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:

"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulo meille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista erään kirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meille vielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt, vaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa."

MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.

Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa, eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:

"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v. 1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista, jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut, kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. -- Kaikki eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."

"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin, näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, -- vaikka tosin juuri Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on Jyrin vanhempi veli Vasselei. -- Koska hän lapsuuden päivistä saakka ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua. Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää. Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien suuren arvon. -- Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja, eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."

"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."

"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää, vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken, eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä, että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan. Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät olleetkaan suurempiarvoisia. -- Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10 hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi menevä."

* * * * *

Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla merkkipaikoilla.

Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki. Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon, jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi jakamasta.

Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan vaiheilla. Salmen rannassa seisoo -- seisoi ainakin silloin -- pieni vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.

Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet, että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun. Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.

Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä, kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa. Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:

"Kas Suomenlahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet, Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet, Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen"...

Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin mielessä herännyt.

VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.

"Metshä raivoh' rupesi"...

Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi. Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä, niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää laitumelle kauemmaksi kylästä.

Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun haastamaan.

Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista, sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.

Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa "metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat. Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.

Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.

Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt -- saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.

Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä. Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä, Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet, ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän, taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten olevan -- Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea, oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa! Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan rahvaassa yhä vielä on.