Part 3

Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia". Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.

Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi suurimpien kylien ympäristössä.

Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen, Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.

Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan; molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten jotakuinkin toimeen.

Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu, kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone. Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat", toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset, ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa asutaan.

Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen. Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.

Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä. Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.

Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään, vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut, ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita -- ja pian väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut, sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä, kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin... Venehjärvessä ei ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan, ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa. Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen, mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat, kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten hän itsekseen hymähteli.

Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija, taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan, opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut, silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.

Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia, puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita seutuja näkemään, runoja keräämään... runothan ne olivat minut matkaankin viehättäneet.

Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia runoja hakemallakaan löytyvän -- vaikka me itse sitä salassa toivoimme, -- mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja, joitten täyttäminen oli suotava.

RUNONKERUUSSA.

Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi. Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt. Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius (Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen, joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä, joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten kerääjäin tähyävä silmä?

Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä kevään kuluessa useitakin toisinnoita.

Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun. Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon, niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä vielä näytti kestävän.

Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä "pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi. Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa tapellessa -- povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä, niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.

Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon, joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet, saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi. Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee, oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.

Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän, vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä, etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi", minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla, yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.

Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään huomattavimpia piirteitä.)

"Joko mie laulan laiha poika, Mies veretön viekiittelen? Laulan laihoista lihoista, Kupehista kuuttomista, Kun ei tässä lautshat laula, Eikä ikkunat iloile..."

Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.

Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:

"Kuin nyt saanemma sanoiksi, Ongervoiksi ottanemma? Tuoll' ois sata sanoa, Tuhat on virren tutkelmoa, Vatshassa Vipusen vanhan, Suussa ankervo Vipusen... Viikon on Vipunen kuollut, Kauan ankervo katonut..."

Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi... niin, Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa... Mutta ei, tämä olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:

... "Mistä tuonne tie meniski?"

ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:

"Otahan matala mato, Keärmes kekryin kääntyväinji, Se siun maahan opastaa, Se ne Tuonen toukat syöpi."

Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta kieli... Siihen takertui runo.

Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija. Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji, Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen, en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:

"Mikä lienet miehiäsi. Kukapa urohiasi?"

niin tämä siihen vastaa:

"Mie olen lieko Lemminkäinji, Viishaima Vipusen vanhan, Ongervoisen oppipoika!"

Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä vastaa:

"Viisasi Vipunji tänne, Tänne Ankervo asetti."

Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa. Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan, niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.

Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä kokonaan.

Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.

Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt. Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin, etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan Jyvöälahteen.

Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero", joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:

"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä, oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi minulle, mutta ei muuta."

Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle, sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä, joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.

Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti, vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät. Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.